VÄHEMMÄLLÄKIN PÄRJÄISI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tokaluokkalainen sai läksyksi listata kodin kaikki sähköllä toimivat esineet. Hän kierteli kotia (eli kaikkia kahta huonetta) ja päätti aloittaa lampuista. Kaksi pöytälamppua, kaksi kattolamppua ja neljä kiinteää lamppua (joista yksi on saunassa). Alkoi heti hävettää. Keittiössä ei ole uunin, lieden, jääkaapin ja pakastimen lisäksi mitään sähköllä toimivaa. Itse asiassa ei siellä ole juuri muutakaan. Meillä on kolme haarukkaa, kolme lusikkaa ja kolme veistä. On kaksi kattilaa ja yksi pannu. Länsimaisessa mittakaavassa meillä ”ei ole mitään”, ja listasta tuli oikeasti aika lyhyt. Sanoin lapselle, että jos koulussa ihmettelevät kun ei ole edes mikroa niin kertoo, että ollaan juuri muutettu. Ei olla amisheja tai sähköyliherkkiä.

Oikeasti olemme olleet todella tyytyväisiä tähän tilanteeseen, ja kaivanneet lähinnä lisää leluja ja tilaa. Meidän muuttokuorma, joka oli suunnilleen sama neljä-viisi kuutiota vaatteita, kirjoja, koriste-esineitä ja tärkeitä tavaroita mitä on kuljeteltu nyt ees taas, lähti Espanjasta tänään. Tavarat tulevat kuun lopussa, enkä keksi mihin ne mahtuvat. Legoja ja muutamia keittiötarvikkeita lukuunottamatta en ole kaivannut mitään. Totta kai tiedän, että siellä on paljon asioita, joita joskus kaipaisin – enimmäkseen poikien lapsuusmuistoja ja yksi yliopistotutkinto ja kirjoja, joita olen kuljettanut mukanani kymmenen vuotta ehtimättä silti niitä lukea. Mutta esimerkiksi vaatteet, joihin olen viimekin vuonna tuhlannut ihan liikaa rahaa… En ole kaivannut kuin verkkareita, jostain syystä en pakannut niitä mukaan ollenkaan.

Me saavuimme Suomeen kahdella matka-arkulla ja parilla pienemmällä matkalaukulla sekä käsimatkatavaroilla. Ostin valmiiksi meidän toistaiseksi väliaikaiseen kotiimme pari patjaa sekä kaksi sänkyä. Saimme tuttavilta ruokapöydän, television, pari tuolia ja pyyhkeitä alkuun. Lapsilla on sukkia ja kalsareita tasan viikoksi, lakanoita on yhdet, joten toivon hartaasti ettei meille ihan heti osu oksennustautia kohdalle. Ja olen rakastanut tätä askeettisuutta! Matto olisi mukava äänieristyksen ja lämmön vuoksi, ja lisää valoa tarvitsemme, mutta muuten olen yhä vakuuttuneempi siitä että jatkossa pyrin vähentämään niin neliöitä kuin omistamaani tavaramäärää. Ehkä olisi aika uusia ostolakko, sillä mukana tuodusta tavaramäärästä 1,5 matkalaukullista oli minun vaatteitani mutta viimeiset kaksi viikkoa olen kulkenut lähinnä toppahousuissa ja lempineuleessani. Nyt rekassa kohti Suomea kulkeva tekstiililasti ahdistaa.

Toki olemme joutuneet shoppailemaan lapsille sitä säänmukaista vaatetta aika paljon. Toisaalta esimerkiksi sisävaatteita täytyy pestä paljon harvemmin, kun ulkona kuljetaan toppavaatteissa ja muissa suojavarusteissa. Ensimmäiset rukkaset toki katosivat jo eskarissa, joten jonkinlainen vara-arsenaali pitää haalia, mutta eteinen ei ole vielä muuttunut miksikään kuomien ja kurahousujen peittämäksi Mordoriksi. Olen ehkä liiankin optimistinen, mutta tuntuu, että kyllä näistä vuodenajoista selvitään. Ja kaikesta muustakin! Ja ennen kaikkea siihen selviämiseen ei tarvita ihan jokaista mahdollista vaatekappaletta, tuoksukynttilää ja sauvasekoitinta mitä kaupoista löytyy. Enkä halua nyt jeesustella: haaveilen yhä vohveliraudasta, sodastreamerista ja nolon trendikkäästä Mujin diffuuserista, mutta koko ajan kirkastuu myös se, että en halua enää olla tavaraähkyssä. Vaikka kaikki maailman tuotanto – siis tavaran, ei nyt sähkön eikä ruoan– lopetettaisiin tällä sekunnilla, meillä silti riittäisi turhaa ja tarpeellista tavaraa vuosikymmeniksi. Kun aloin etsiä ruokapöytää Torista, järkytyin. Ihmiset tosiaan uusivat sisustustaan intohimoisesti ja pari vuotta vanhat ruokailuryhmät vaihdetaan. Jonkun niistä ostan minä, mutta sitten pyrin selviämään sen vähän rumankin pöydän kanssa sen pöydän elinkaaren loppuun. Koska ehkä se ei niin kauheasti määrittele mun elämääni, identiteettiäni tai edes aamupalan tunnelmaa että minkälaiselta pöydältä sen sitten syön.

VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!

MITEN SUJUU MINIMALISMI?

Lienee taas aika päivittää, miten se surullisenkuuluisa ostolakko sujuu. Viimekertaisen kvartaalikatsauksen jälkeen iski pieni vainoharhaisuus, sillä postaus – joka mielestäni oli melko tylsä ja lähinnä omaa napanöyhtää nyppivä pohdinta – sai yhtäkkiä aivan hirveästi lukijoita jostain päin Facebookkia. Näitä mysteerivieraiden lähtölinkkiä on usein aika vaikea selvittää ja se tietenkin alkoi heti ahdistamaan. Entä jos siellä on jotenkin joukolla tulkittu minua väärin? Naurettu sille, miten joku first world problems-nainen ei osaa olla edes ostamatta? Kritisoitu? Paheksuttu? Vaikka näitä tekstejä kirjoittaakin julkiseen blogiin myös sillä motiivilla, että tulisi ehkä uusia lukijoita, niin joskus omituiset yleisöryntäykset saavat epäluuloiseksi.

Sen lisäksi blogini listattiin Minimalismi-blogien listalle: kiitos vain kovasti, vaikka en ole aivan varma kuuluuko se sinne. En nääs hyvästä yrityksestä huolimatta ole kovin minimalistinen. Muutto kylläkin on muuttanut suhtautumista tavaroihin vähän sellaiseen Marie Kondo-suuntaan, tosin ehkä enemmänkin saanut arvostamaan entistä enemmän niitä ”pirskahtelevia” esineitä, jotka tuottavat iloa. Niitä on nyt paljon vähemmän kuin ennen. Huomasimme myös, melko myöhässä, että yksi Suomesta pakatuista muuttolaatikoista jäi tulematta perille. Ihan nappiin ei mennyt tuo maasta toiseen muutto kuljetusfirman puolesta, eikä odotukset ole kovin korkealla sen suhteen että ne Iittalan viinilasit tai Pentikin lautaset löytäisivät ikinä enää perille. Enemmän kuin kadonneet käyttöesineet on ärsyttänyt paska palvelu.

Mutta sitten siihen shoppailulakkoon, joka edellisellä kolmikuukautiskaudella epäonnistui aivan totaalisesti. Nämä kesäkuukaudet ja alkusyksy sujuivatkin sitten paljon paremmin ja oikeastaan repsahdin vasta jakson viimeisenä päivänä, kun olin Brightonissa kaikkien lempikauppojeni keskellä. Kesällä ostin La Líneasta yhdet kolmen euron shortsit, mutta ne eivät ikinä päätyneet edes käyttööni vaan menivät mummille. Vaikka olen kuolannutkin välillä ihania mallistoja ja nettikauppojen valikoimaa, olen ollut liian laiska ja persaukinen ostamaan mitään. Millainen syntilista tuli sitten Englanninlomalla?

Yllättävän lyhyt! Lähdin reissuun melkoisessa kiireessä pakaten aivan väärän ilmanalan vaatteet, mutta huolimatta hyvästä tekosyystä en ostanut uusia vaan kerrospukeuduin. Sen verran oli pakko vinguttaa luottokorttia, että ostin Primarkista (josta ostaminen oikeasti sattuu sydämeen) kuuden euron kaulaliinan, vajaan kahden euron paketin urheilusukkia (joista oli muutenkin puutosta) sekä kahden euron pörrösukat, jotka olivat elintärkeät suloisessa mutta vetoisessa ullakkoasunnossa. Näiden ihan oikeasti perusteltavissa olevien ostosten lisäksi lipsahdin kerran, nimittäin ostamaan ihanan vaaleanpunaisen Adidaksen pipon (20 puntaa). Pipoa on vähän vaikea perustella kun asuu melkein Afrikassa, mutta puolustukseksi sanoisin, että kassajonossa käsissä oli vielä muitakin vaatteita, jotka kuitenkin hylkäsin lyhyen sisäisen kamppailun jälkeen.

Neljäs ja viimeinen kvartaali on siis käynnissä. Vielä ei voi puhua mistään valaistumisesta, mutta siitäkin huolimatta että muuton yhteydessä vaatekaappi karsiutui radikaalisti se tuntuu yhä suorastaan ylenpalttiselta. Etenkin kesällä huomasin miten vain mukavimmat hellemekot olivat tarpeen ja oma tyyli tuntuu selkiytyvän tasaisen varmasti. Tämän ostolakonhan voi jo valmiiksi tuomita epäonnistuneeksi, sen verran pahasti mopo karkasi käsistä keväällä, mutta olen optimistinen sen suhteen että osaan suhtautua kriittisemmin kuluttamiseen (varsinkin omaani) tämän itsetutkiskelun jälkeen.

MACHINES

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.38.png

Koska vaalien jälkeisessä maanantaissa ei muuten ollut tarpeeksi maailmantuskaa, kävin aamulla katsomassa elokuvissa Machines-dokumentin. Intian Gujaratissa kuvattu dokumentti menee suoraan sylttytehtaalle, tekstiilitehtaalle jossa köyhät miehet tekevät ympäripyöreitä päiviä parin dollarin palkalla kemikaalien, pölyn ja kaikin puolin epäinhimillisten olosuhteiden keskellä. Jostain syystä alkoi kovasti kutittaa ne päällä olevat omat vaatteet – Zaran farkut, joiden materiaali tulee myös samoista tehtaista.

Tekstiiliteollisuuteen jo lapsena tottuneen ohjaajan, intialaisen Rahul Jain dokumentin tiedollinen anti ei ehkä ole niin suuri kuin olisi voinut olla. Hän antaa kuvien ja ennen kaikkea koneiden ja polttouunien metelin puhua puolestaan, visuaalisesti reilu tunnin mittainen dokumentti onkin upea. Se antaa äänen muutamille työntekijöille, jotka varsin koruttomasti kertovat arjestaan – miten vähän köyhällä on vaihtoehtoja, miten lapsena aloitettu työ tehtaalla voi mahdollistaa paremman työpaikan aikuisena, miten nälkäiset työntekijät ovat liian heikkoja järjestäytyäkseen. Dokumentissa haastatellaan vain yhtä esimiestason työntekijää, ehkä jopa paikan pomoa, joka saa kyseenalaisen kunnian olla yksi vuoden epämiellyttävimmistä elokuvapersoonista. Valitettavasti hän vain on todellinen.

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.18.png

Yksi dokumentin ehdottomia ansioita on se, että tuotantoketjussa mennään taas hieman alemmaksi: vaateteollisuuden hikipajoista on puhuttu paljon, mutta silloin keskustelussa on usein Bangladeshin tai Kiinan ompeluleirit, joissa vaatteet vähintään yhtä kamalissa oloissa kootaan yhteen ennen kuljettamista ketjuliikkeisiin ympäri maailman. Vielä ei ole päästy näkemään millaisia uhrauksia ihmiset ja ympäristö tekevät raaka-aineiden saamiseksi keinokuiduista puuvillan viljelyyn, mutta nyt olemme taas nähneet tuotantoportaan yhden vaiheen, joka ei sekään kestä lähempää tarkastelua. Tieto lisää taas länsimaisen kuluttajan tuskaa: taas yksi vaihe oman vaatteen syntyprosessissa, jolle ei itse oikein voi mitään. Viiden euron paidan valmistuksen jokaista vaihetta tuntuu olevan mahdoton jäljittää, ja toisaalta tämä muistutti siitä, että pelkkä vaatteen valmistus ei vielä lupaa, että koko prosessi kuidusta kuteeksi olisi ekologinen ja eettinen.

Dokumentissa kuvataan usein tarkkaan tuskaisen väsyneitä työntekijöitä, jotka torkahtelevat työpisteilleen. Työ on mekaanista, hetkittäin erittäin vaarallista ja äärimmäisen kuluttavan näköistä. Mutta meidän sääliämme eivät tekstiiliteollisuuden työntekijät kaipaa, vaan palkankorotusta, arvostusta ja parempia työolosuhteita. Ei liene realistista ajatella, että kankaita ei enää valmistettaisiin tai että köyhät eivät tarvitsisi töitä jatkossa, mutta jotain… jotain pitäisi tehdä. Rahul Jain teki dokumentin. Erityisen pahaa teki katsoa tehtaan nuorimpia työntekijöitä, jotka silmämääräisesti olivat 12-13-vuotiaita, käsittelemässä kemikaaleja, värejä ja muita myrkkyjä ilman mitään suojakäsineitä. Lihansyönnissä itseäni tökkii ajatus siitä, että eläimiä kasvatettaisiin kärsien vain päätyäkseen minun ruoakseni ja vastaavasti omatuntoa painaa ajatus lapsista, joiden terveys ja hyvinvointi vaaraantuu vain siksi, että voin ostaa halpoja uusia vaatteita.

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.29.png

Kuvat: Finnkinon sivuilta