MACHINES

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.38.png

Koska vaalien jälkeisessä maanantaissa ei muuten ollut tarpeeksi maailmantuskaa, kävin aamulla katsomassa elokuvissa Machines-dokumentin. Intian Gujaratissa kuvattu dokumentti menee suoraan sylttytehtaalle, tekstiilitehtaalle jossa köyhät miehet tekevät ympäripyöreitä päiviä parin dollarin palkalla kemikaalien, pölyn ja kaikin puolin epäinhimillisten olosuhteiden keskellä. Jostain syystä alkoi kovasti kutittaa ne päällä olevat omat vaatteet – Zaran farkut, joiden materiaali tulee myös samoista tehtaista.

Tekstiiliteollisuuteen jo lapsena tottuneen ohjaajan, intialaisen Rahul Jain dokumentin tiedollinen anti ei ehkä ole niin suuri kuin olisi voinut olla. Hän antaa kuvien ja ennen kaikkea koneiden ja polttouunien metelin puhua puolestaan, visuaalisesti reilu tunnin mittainen dokumentti onkin upea. Se antaa äänen muutamille työntekijöille, jotka varsin koruttomasti kertovat arjestaan – miten vähän köyhällä on vaihtoehtoja, miten lapsena aloitettu työ tehtaalla voi mahdollistaa paremman työpaikan aikuisena, miten nälkäiset työntekijät ovat liian heikkoja järjestäytyäkseen. Dokumentissa haastatellaan vain yhtä esimiestason työntekijää, ehkä jopa paikan pomoa, joka saa kyseenalaisen kunnian olla yksi vuoden epämiellyttävimmistä elokuvapersoonista. Valitettavasti hän vain on todellinen.

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.18.png

Yksi dokumentin ehdottomia ansioita on se, että tuotantoketjussa mennään taas hieman alemmaksi: vaateteollisuuden hikipajoista on puhuttu paljon, mutta silloin keskustelussa on usein Bangladeshin tai Kiinan ompeluleirit, joissa vaatteet vähintään yhtä kamalissa oloissa kootaan yhteen ennen kuljettamista ketjuliikkeisiin ympäri maailman. Vielä ei ole päästy näkemään millaisia uhrauksia ihmiset ja ympäristö tekevät raaka-aineiden saamiseksi keinokuiduista puuvillan viljelyyn, mutta nyt olemme taas nähneet tuotantoportaan yhden vaiheen, joka ei sekään kestä lähempää tarkastelua. Tieto lisää taas länsimaisen kuluttajan tuskaa: taas yksi vaihe oman vaatteen syntyprosessissa, jolle ei itse oikein voi mitään. Viiden euron paidan valmistuksen jokaista vaihetta tuntuu olevan mahdoton jäljittää, ja toisaalta tämä muistutti siitä, että pelkkä vaatteen valmistus ei vielä lupaa, että koko prosessi kuidusta kuteeksi olisi ekologinen ja eettinen.

Dokumentissa kuvataan usein tarkkaan tuskaisen väsyneitä työntekijöitä, jotka torkahtelevat työpisteilleen. Työ on mekaanista, hetkittäin erittäin vaarallista ja äärimmäisen kuluttavan näköistä. Mutta meidän sääliämme eivät tekstiiliteollisuuden työntekijät kaipaa, vaan palkankorotusta, arvostusta ja parempia työolosuhteita. Ei liene realistista ajatella, että kankaita ei enää valmistettaisiin tai että köyhät eivät tarvitsisi töitä jatkossa, mutta jotain… jotain pitäisi tehdä. Rahul Jain teki dokumentin. Erityisen pahaa teki katsoa tehtaan nuorimpia työntekijöitä, jotka silmämääräisesti olivat 12-13-vuotiaita, käsittelemässä kemikaaleja, värejä ja muita myrkkyjä ilman mitään suojakäsineitä. Lihansyönnissä itseäni tökkii ajatus siitä, että eläimiä kasvatettaisiin kärsien vain päätyäkseen minun ruoakseni ja vastaavasti omatuntoa painaa ajatus lapsista, joiden terveys ja hyvinvointi vaaraantuu vain siksi, että voin ostaa halpoja uusia vaatteita.

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.29.png

Kuvat: Finnkinon sivuilta

KERRAN KVARTAALISSA

P3283383.jpg

Arkijärki-Jenni jo jonkin aikaa sitten kyseli, miten se mun kauheasti etukäteen kuuluttamani ostolakko sujuu. Ajattelin, että raportoin teille tunnollisesti kerran kvartaalissa, koska kukaan nyt jaksa joka kuukausi lukea siitä mitä ihania vaatteita haluaisin ostaa ja miten vaikeaa on länsimaalaisen ihmisen olla koko ajan ylikuluttamatta.

No, miten sitten menee?

Noh. Tämän postauksen kuvituksena on vaaleanpunaiset Gazelle-tennarit ja varmaan arvaattekin, että on aika tunnustaa. Lipsahti. Onnistuttuani kaksi kuukautta vaientamaan kaikki ostoimpulssit, voin rehellisesti myöntää olleeni mainoksen (tai tässä tapauksessa Instagram-kuvan) uhri: siitä kun näin kuvat näistä voimavärissäni ilmestyneistä lenkkareista, meni noin neljä minuuttia että olin naputellut ne tilaukseen verkkokaupasta. Olin hyvin tietoinen, että kahden kuukauden kurimus menee nyt hukkaan enkä pysty tätä perustelemaan millään tavalla. Kaapissa oli kaksi suht uutta kenkäparia odottamassa, mutta en vaan voinut vastustaa noita.

Periaatteessa voisin sanoa, että tämä oli ainoa harha-askel matkalla askeesiin. No ei ollut. Se toinen harha-askel on vaan postissa matkalla paikalliselle Ärrälle, koska eräiden punaisten ballerinojen seikkailu on ollut sellainen, että maailmankaikkeus selvästi yrittää viestittää mulle että ÄLÄ OSTA. Ei pitäisi. En tarvitsisi. Nämä kengät ovat selvästi mun heikko kohta. Mun jalkahan on vaatimattomasti kokoa 42 ja voin kertoa, että teini-iässä ei löytynyt mitään kauniita ja kivoja kenkiä siinä koossa. Sain hankkia kenkäni miesten osastolta ja niitä kutsuttiin koulussa mm. kanooteiksi ja suksiksi. Eihän se nyt mikään pätevä puolustus ole, mutta aikuisena olen kyllä nauttinut verkkokauppojen tarjonnasta senkin edestä.

Olen siis ostanut kaksi paria kenkiä. Harkitsen vakavasti erään mekon ostamista, koska en saa vain päästäni pois mielikuvaa jossa istun juuri se mekko päällä lukemassa kirjaa ja juomassa viiniä Espanjassa lempiravintolani edustalla. Sen lisäksi olen, vastoin aiempaa päätöstäni, ruinannut äitienpäivälahjaksi erästä hupparia. Olin päättänyt, että lahjavaatteet otetaan vastaan, mutta niitä ei erityisesti pyydetä. En voi ulkoistaa shoppailunhimoani. Arvontoihin olen osallistunut, koska voitettua vaatetta ei lasketa. Ajattelin myös, että vaatteiden itse tekeminen kyllä hyväksytään, koska olen niin laiska ja lahjaton käsitöissä, että luultavasti kulkisin ennemmin vuoden jätesäkissä kuin tarttuisin itse neulaan ja lankaan.

Noin yleensä tämä on tehnyt hyvää, etenkin taloudellisesti. Olen joutunut tarkastelemaan kriittisesti vaatekaappiani ja olenkin, sekä muutto että tyylinmuutos mielessä, karsinut sieltä paljon myyntikelpoisia yksilöitä, joita en vain ole ikinä pitänyt (ja joita tiedän, etten ikinä pidä – vaikka nyt se röyhelötoppi, joka päällä kuvittelin vatkaavani salsatunnilla… ei taida tapahtua) ja sitten niitä reikäisiä ja rähjäisiä vaatteita, joissa en kehtaa käydä edes siellä Ärrällä lunastamassa pakettiani. On tullut entistä selvemmäksi, mitkä vaatteet ovat suosikkeja, ja millaisissa vaatteissa on mukava olla. Uskon, että vuoden päästä teen jo paljon parempia valintoja ja toivottavasti osaan tällaisena mielikuvashoppailijana hahmottaa, mitkä tilanteet toteutuvat todennäköisesti: se, että istun juomassa viiniä terassilla, vai se, että käyn tanssitunneilla salsaclubilla.

Vaikka ihan nappiin tämä ostolakko ei ole mennyt, se jatkuu. Mun oma henkilökohtainen angstailu siitä, etten voi hoitaa mielipahaa, tekemisenpuutetta tai minäkuvan heikkouksia ostamalla uusia vaatteita on oikeastaan ihan toissijaista sen rinnalla, että tämä nykyinen kulutuskäyttäytyminen ja vaateteollisuuden kaikki ongelmat ahdistavat ihan hitosti. Ei ole kiva olla osa ongelmaa. Vaikka olenkin kokenut suurta tyytyväisyyttä lajitellessani niitä kotivaatteiksikin liian kulahtaneita rätei ja lumpui kierrätykseen, ei se varsinaisesti ole mikään vastaus siihen, että ostamme liikaa.

SÄÄNNÖT SHOPPAILULLE

Vielä neljä päivää jäljellä shoppailla maanisesti vaatteita, ennen kuin alkaa vuoden askeesi. Oikeasti hamstraukset on suurilta osin jo suoritettu, ja nyt kun ollaan Espanjassa niin täällä ei oikeastaan ole mitään mihin mulla olisi  rahaa tai mikä mahtuisi mun päälle tai mitä edes haluaisin. Tai sitten tämä sanottuani sekoan lauantaina ja yritän viimeisen kerran täsmähoitaa stressiäni tai eksistentiaalista ahdistusta shoppailemalla, mene ja tiedä. Tavoite on kuitenkin pysyä poissa niin oikeista kuin virtuaalisistakin vaatekaupoista, ja ainoat poikkeusluvat myönnän itselleni seuraavasti:

  • Saappaat, jos nykyiset Hai-saappaat alkavat vuotaa, koska kolmen lapsen äitinä neljän vuodenajan maassa ei oikein pärjää ilman. Paitsi laittamalla muovipussit jalkoihin enkä usko että sekään on kovin kestävä ratkaisu.
  • Jos nykyiset talvikengät ratkeavat saumoista, kuten hieman uhkaavasti näyttää, salli itselleni myös lämpimät varpaat. Vaihtoehtoisesti jätän mielelläni kaikki ulkoilut lasten kanssa pariksi, kolmeksi kuukaudeksi, mutta se ei liene suositeltua.
  • Jos palaan sisäliikunnan pariin, salille tai jumppaamaan niin tarvitsen uudet sisäkengät, koska nykyisistä on toinen pari kateissa. Tämä poikkeuslupa perutaan jos a.) löydän nykyisen sisälenkkarin parin tai b.) oikea jalkani syystä tai toisesta amputoidaan.
  • Ylipäänsä force majeureksi lasketaan tulipalot, turkiskuoriaiset ja sakset löytänyt taapero, eli jos yli puolet vaatevarastosta tuhoutuu niin tilalle on sallittua ostaa se, mitä välttämättömänä tarvitaan. Välttämättömyyden voi arvioida joku ulkopuolinen, esimerkiksi blogin kolmesta lukijasta koottu raati.
  • Sukkahousut. Lähtökohtaisesti niitä ei ole tarkoitus ostaa, mutta koska elämä voi heittää eteen ties mitä kutsuja Linnan juhliin tai kesähäihin ja voi olla, että silloin ei satu käsillä olemaan Kaarina Suonperän hyväksymää sävy-yhdistelmää, sallin itselleni uudet sukkahousut. Todelliseen tarpeeseen.
  • Sukat, mutta vain siinä tapauksessa että kaikki parit katoavat toiseen ulottuvuuteen.
  • Hanskat ja lapaset. Haluaisin sallia listalle kaulaliinat ja pipotkin (edes sen Samujin vaaleanpunaisen beanien), mutta niiden loppumisesta ei ole pelkoa jollei meteoriitti osu kotiimme tai muuta vastaavaa. Hanskoja ja lapasia, tai oikeastaan niiden pareja, katoaa kaiken aikaa ja jälleen kerran vastakkain ovat lasten liikuntasuositukset ja oma shoppailulakkoni.
  • Tarkoitus olisi, etten ainakaan lihoisi, mutta jos nyt esimerkiksi jostain syystä kroppaani kasvaa joku uusi uloke tai puolet siitä sahautuu pois, on sallittua täydentää vaatekaappia muutamilla sopivankokoisilla hankinnoilla.
  • Periaatteessa en tarvitse mitään ”työvaatteita”, koska missä tahansa siistissä sisätyössä pitäisi meikäläisen karderoobilla pärjätä, mutta jos päädyn vuoden aikana johonkin erityistä ammattivaatetta vaativaan tehtävään – leipuriksi, strippariksi, putkimieheksi – niin uniformun ostamista ei lasketa.

Uskon, että selviän. Lupaan raportoida säännöllisesti ja olla rehellinen lipsahdusten suhteen – olen toki optimistinen, että niitä ei tule. Tässä on kyllä todella firstworldproblemsin maku, kun ihminen tuskailee jo etukäteen että ei voi vuoteen ostaa mitään uutta vaatetta. Jota ei edes tarvitsisi. Ja vain, koska itse päättää näin, ei siksi että kaikki vaatekaupat olisi pommitettu maan tasalle tai koska ei olisi rahaa mihinkään vaan koska on vain pakko opetella parempaa kulutuskäyttäytymistä, ja se ei tunnu onnistuvan kuin totaalikiellon kautta. Toivon kuitenkin, että vuoden 2017 päättyessä (anteeksi, pieni välihuomautus: En voi uskoa että olemme olleet tällä vuosituhannella jo vittu 16 vuotta. Jos multa kysytään mikä vuosi oli kymmenen vuotta sitten niin vastaisin nopeasti että 1998) olen järkevämpi rahankäyttäjä, osaan noudattaa omia ekologisia ja eettisiä periaatteitani myös vaatekaupassa enkä enää hoida mielenterveyttäni uusilla vaatteilla.

LOPPUA KOHDEN KASVAA

Ahdistus nimittäin. Kuluttamisesta. Etenkin kerskakuluttamisesta.

Olen valmistautunut vaatteettomaan vuoteen peruuttamalla melkein kaikki vaateketjujen uutiskirjeet, joita sähköpostiin pullahti päivittäin. Vähän häpeillen täytyy myöntää, että yksi harvoista jäljelle jääneistä viesteistä tuli Hennesiltä.

Pidä Ugly Christmas Sweater Day.

Okei, tämä on täysin ensimmäisenmaailman ongelma. Hermostua siitä, että ihmiset haluavat hullutella pukeutumalla rumiin poronsarvipaitoihin ja villapaitoihin, jossa lumiukot pyllistää tai jotain muuta yhtä ratkiriemukasta. Mutta se myös kiteyttää sen ostoskulttuurin, johon olen syyllistynyt itsekin – viimeksi tänä syksynä. Vaatteiden hankkiminen yhtä käyttökertaa varten. Se, että sen tekee tietoisesti eikä kyse olekaan vain vahinkohankinnasta jonka toteaa jollain tavalla vääränlaiseksi sen ainoan käyttökerran jälkeen, on mielestäni vielä makaaberimpaa. Että osta nyt ruma paita yhdeksi päiväksi, koska se on hyvä vitsi.

y

Tuntuu tyhmältä nillittää tällaisesta. Sehän on hyvä läppä. Kyllä siitä ihan kivan kilpailun saa kellä on kornein paita, ja mieluummin tällaista pukeutumiskulttuuria kuin sitä, että ihmetellään kenen nännit on näkyneet Linnassa. Silti siinä jokin tökkii, että meillä on varaa – noin niin kuin lompakossa, ekologisessa mielessä tähän ei todellakaan olisi varaa – ostaa vaate vitsiksi. Yhdeksi päiväksi naurattamaan. Ehkä näistä rumista jouluneuleista tuli mulle nyt vain tämän vaatekierron symboli, koska poden maailmantuskaa ja morkkista omastakin ostokäyttäytymisestä.

Olen syksyllä hankkinut joitain asioita ”varastoon”. Ensi vuodelle lupa on muutamaan poikkeukseen, jos iskee olosuhteiden pakko, mutta lähtökohta on se että jollen esimerkiksi liity mukaan Rion sambakarnevaalikulkueeseen tai työllisty valtionjohtoon, voin aika rauhassa käyttää loppuun nykyisen karderobin. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt miesten osaston. Ehkä siksi, kun nämä fyysiset ulottuvuudet ovat tupanneet kasvamaan ja pidän vähän löysemmistä paidoista, jolloin naisten osastolla ovat normikoossa liikkumavara loppunut ja sitten olisi ollut hyppy sinne plus-puolelle, jossa mitoituksissa ja istuvuudessa on melko paljon toivomisen (ja kasvun) varaa meikäläisellä. Niinpä olen hankkinut vaatteita tyytyväisesti miesten osastolta, jossa on kaupan päälle vielä lyhyemmät jonot sovituskoppeihinkin. Enkä tiedä olenko vain aivopessyt itseni, mutta miesten vaatteet tuntuvat jotenkin laadukkaammilta.

Joten ei, en pukeudu rumaan jouluneuleeseen. Voisin kyllä, jos sellainen olisi kaappiin joskus jäänyt ja jos olisin oikein näppäräsorminen, äkkiäkös sellaisen kutasis. Mutta mitä enemmän sitä miettii vaatemyllyä, joka alkaa vettä imeviltä puuvillapelloilta ja päättyy polttouuniin ehkä ikinä edes pääsemättä käyttöön niin alkaa vähän paleltaa.

1924578577-ugly-sweater