OSTOLAKKO 2.0

Ne, jotka ovat seuranneet edesottamuksiani useamman vuoden saattavat muistaa surullisenkuuluisan ostolakon vuodelta 2017 – vuoden, jolloin vilpitön pyrkimykseni oli olla ostamatta uusia vaatteita. No, sehän ei mennyt ihan maaliin vaan kaikesta huolimatta vuoden lopuksi olin ostanut useamalla sadalla eurolla kaikenmaailman rätei ja lumpui. Okei, osa tuli ihan tarpeeseen: ilmeisesti shoppailunkaipuinen alitajuntani järjesti niin, että lähdin kahdesti matkalle ilman sukkia ja alusvaatteita (siis muita kuin ne, jotka olivat päälläni) ja oli ikään kuin pakko mennä kaupoille, mutta valtaosa oli vain jonkun syvän, sisäisen tyhjiön täyttämistä.

Ymmärrän siis niitä, jotka ovat jo valmiiksi sitä mieltä että bitch please. Ei kannata edes yrittää. En ole itsekään ihan varma omasta itsekuristani. Nyt kuitenkin teen sen taas julkisesti ja lupaan ja vannon etten osta ensi vuonna yhtään vaatetta – en uutta tai käytettyä – muutamalla poikkeusluvalla. Esimerkiksi sukkahousut (niitä kyllä on varastossa, mutta ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta että kaikki hajoavat ja olisi älytöntä että ilman sukkahousuja en voisi pitää monia mekkoja ja hameita), tukisukat (voin kertoa että tukisukkien kohdalla kyse on terveydestä ei turhamaisuudesta) sekä häämekko, jos yhtäkkiä Adam Driver ilmestyy ovelleni kihlasormuksen kanssa.

Tarvitsen ryhmäpainetta. En oikein tiedä mikä auttaisi siihen, että rakastan uusia vaatteita, vaikken ehdi käyttää edes vanhoja suosikkejani. Olen tänä vuonna tietoisesti tehnyt pesäeroa ketjuliikkeisiin (joskin rakastan silti Monkia ja &Other Storiesin tarjontaa) ja panostanut laadukkaaseen kotimaiseen (Kaiko, R-Collection ja Nanso muutama mainitakseni). Vaatekaapistani ei puutu oikeastaan mitään, sieltä löytyvät klassikot ja kaikki hirveät kasarirytkyt. Pärjäisin varmasti kuukauden tai kaksikin pesemättä yhtään pyykkiä, silti joka päivälle olisi puhdasta ja uutta päällepantavaa. En ole pystynyt luopumaan lempiharrastuksestani vaikka tiedän että se aiheuttaa maailmanlopun, henkilökohtaisen konkurssin ja siitäkin huolimatta että kauniit asiat tuottavat mulle ihan konkreettista iloa niin mulla on nyt sitä riemua kaapit täynnä, ja sen luulisi riittävän vähäksi aikaa.

Jotta se vanha vaatevarasto inspiroisi, olen varautunut tekemään Instagramiin tiliä siitä mihin pukeudun – ehkä se myös motivoisi käyttämään muutakin kuin villahousuja ja aina sitä samaa hupparia. Julkisen huutelun lisäksi olen peruuttanut uutiskirjeet kaikilta mahdollisilta tahoilta ja blokannut lempibrändini Facebookissa, kun töiden takia en voi täysin suojautua houkutuksilta ad-blockin avuin. En pahastu, jos löydän mielenkiintoisia ja laadukkaita kotimaisia merkkejä lakkovuoden aikana, niitä ehtinee ostaa myöhemminkin, mutta toivon voivani käännyttää itseni kokonaan pois pikamuodista. Kuten viime kerrallakin joku veikkasi, lapseni ovat varmasti paremmin puettuja vuoden päästä, ja nytkin veikkaan että kanavoin osan ylimääräisestä rahasta ja ajasta (haha!) siihen että optimoin lasten asut viimeisen päälle.

Sellaista on siis luvassa blogin puolella, ainakin välillä. Vaateaihe tuntuu kauhean pinnalliselta ja turhalta, mutta yritän ajatella itseäni yhteiskunnallisena kokeiluna: olen tiedostava ja yleisesti ottaen ahdistunut ja toisaalta aktiivinen toimimaan jotta tästä pallosta olisi jotain jäljellä kuviteellisille lapsenlapsilleni, mutta rakkauteni rytkyihin on välillä ollut suurempaa kuin tietoisuus siitä millaista tuhoa vaateteollisuus tekee planeetalle. Joten jos en minä pysty parantamaan tapojani, kuka sitten pystyy?

PC106702.jpeg

TUEN TARPEESSA

Kaupallinen yhteistyö Tukisukat-Shop verkkokaupan kanssa.

tukisukat-shop-kokemuksia.jpg

Let’s bring the sexy back! Kirjoitan nimittäin nyt aiheesta, joka saa mut tuntemaan itseni vahvasti keski-ikäiseksi. Ainakin mun kroppa keski-ikäistyy kovaa vauhtia, ja turvonneet jalat on olleet yksi viimeisimmistä krempoista. Kuten tiedätte, että en kovin usein tee kaupallisia yhteistöitä, mutta nyt otin itse yhteyttä Tukisukat-Shopiin, sillä kulkeneeni muutaman kuukauden oman elämäni elefanttinaisena totesin, että jotain on tehtävä. Halusin ostaa tukisukat verkkokaupasta, koska en oikein tiennyt mistä lähteä niitä etsimään Espanjassa (vaikka apteekkeja oli joka korttelissa, niin valikoimassa en koskaan nähnyt sukkia) ja toisaalta halusin mahdollisimman sopivat sukat. Tukisukat-Shopista sain asiakaspalvelun kautta täydellisesti istuvat, eli pikkaisen puristavat, sukat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka olen ollut kolme kertaa raskaana ja lentänyt ihan liikaa, en silti ole ennen viime kesää kärsinyt tästä vaivasta. Siksi olinkin ihan järkyttynyt kun Suomeen lennettyämme toinen jalka oli paitsi kolminkertaistanut kokonsa, myös sen myötä taipuisa kuin halko. Onneksi en ole erityisen kysytty jalkamalli. Ja tähän pakollinen disclaimer: jalkojen turvotus voi olla myös vaarallista. Hengenvaarallista. Kun kuitenkin huomasin, että oma jalkojen turvotus olikin aika pitkälti sidoksissa hormonaaliseen kiertooni, ja nyt kun tätä on jatkunut puolisen vuotta, uskallan jo olettaa että kyse ei ole veritulpasta enkä ole ihan heti tähän vaivaan kuolemassa. Mutta mukava se ei missään nimessä ole. Niinpä piti hankkia elämäni ensimmäiset kompressiosukat. Nyt kun myöhemmin olen valitellut tätä ongelmaa etenkin lentoemäntäystävilleni, he ovat kaikki kertoneet että lentosukat on ihan ehdottomat. Nyt olen käyttänyt tukisukkia myös arjessa, ja saanut siitä helpotusta jalkojen turvotukseen.

Hankin itselleni mm. nämä kärjettömät tukisukat joogaan. Ne on toki suunniteltu ensisijaisesti niille, jotka eivät voi käyttää kärjellisiä sukkia varvasongelmien vuoksi, mutta sopivat mulla täydellisesti joogaan, jossa turvonneen nilkan jäykkyys on tehnyt asanat välillä mahdottomiksi. Sen lisäksi paketissa tuli mm. villaisia tukisukkia, urheiluun kompressiosukat ja kuumat tukisukkastay-upit. Valikoima on todella laaja, koska jalkojen turvotus itsessään on aika monimutkainen ongelma, joka usein liittyy muihin kroonisempiin sairauksiin. Olen totta kai googlannut aihetta ja diagnosoinut itselleni kaikki mahdolliset laskimosairaudet, mutta kalenteria katsomalla olen löytänyt syyn omasta kierrostani. Jotenkin tuskaista, että nykyään kierron vaiheet näkyvät naamasta ja jaloista. Sentään se syksyinen sulkasato on loppunut, ja ehkä nyt muuton jälkeen stressihormonit laskevat sellaiselle tasolle että muukin vartalo alkaa palautua entiselleen – eli heh heh, siihen mitä se oli 22-vuotiaana ennen raskauksia, totta kai.

tukisukat-online-verkkokauppa.jpg

Ylläolevista liukuvärjätyistä tukisukista tuli mun (ja myös koiran…) suosikit, erityisesti pirteän ulkonäkönsä takia – eipähän mene sekaisin tavan sukkien kanssa. Tukisukkien lisäksi yritän totta kai muistaa jaloitella, juoda vettä ja iltaisin pitää jalkoja ylhäällä, mutta ihan kauhean hyvin nämä muut toimenpiteet eivät toteudu… Jos jollain on jotain hyviä vinkkejä tai jopa kohtalotoveri, jonka jalat elävät omaa elämäänsä (ei hyvällä tavalla), niin otan neuvot vastaan mielelläni.

VÄHEMMÄLLÄKIN PÄRJÄISI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tokaluokkalainen sai läksyksi listata kodin kaikki sähköllä toimivat esineet. Hän kierteli kotia (eli kaikkia kahta huonetta) ja päätti aloittaa lampuista. Kaksi pöytälamppua, kaksi kattolamppua ja neljä kiinteää lamppua (joista yksi on saunassa). Alkoi heti hävettää. Keittiössä ei ole uunin, lieden, jääkaapin ja pakastimen lisäksi mitään sähköllä toimivaa. Itse asiassa ei siellä ole juuri muutakaan. Meillä on kolme haarukkaa, kolme lusikkaa ja kolme veistä. On kaksi kattilaa ja yksi pannu. Länsimaisessa mittakaavassa meillä ”ei ole mitään”, ja listasta tuli oikeasti aika lyhyt. Sanoin lapselle, että jos koulussa ihmettelevät kun ei ole edes mikroa niin kertoo, että ollaan juuri muutettu. Ei olla amisheja tai sähköyliherkkiä.

Oikeasti olemme olleet todella tyytyväisiä tähän tilanteeseen, ja kaivanneet lähinnä lisää leluja ja tilaa. Meidän muuttokuorma, joka oli suunnilleen sama neljä-viisi kuutiota vaatteita, kirjoja, koriste-esineitä ja tärkeitä tavaroita mitä on kuljeteltu nyt ees taas, lähti Espanjasta tänään. Tavarat tulevat kuun lopussa, enkä keksi mihin ne mahtuvat. Legoja ja muutamia keittiötarvikkeita lukuunottamatta en ole kaivannut mitään. Totta kai tiedän, että siellä on paljon asioita, joita joskus kaipaisin – enimmäkseen poikien lapsuusmuistoja ja yksi yliopistotutkinto ja kirjoja, joita olen kuljettanut mukanani kymmenen vuotta ehtimättä silti niitä lukea. Mutta esimerkiksi vaatteet, joihin olen viimekin vuonna tuhlannut ihan liikaa rahaa… En ole kaivannut kuin verkkareita, jostain syystä en pakannut niitä mukaan ollenkaan.

Me saavuimme Suomeen kahdella matka-arkulla ja parilla pienemmällä matkalaukulla sekä käsimatkatavaroilla. Ostin valmiiksi meidän toistaiseksi väliaikaiseen kotiimme pari patjaa sekä kaksi sänkyä. Saimme tuttavilta ruokapöydän, television, pari tuolia ja pyyhkeitä alkuun. Lapsilla on sukkia ja kalsareita tasan viikoksi, lakanoita on yhdet, joten toivon hartaasti ettei meille ihan heti osu oksennustautia kohdalle. Ja olen rakastanut tätä askeettisuutta! Matto olisi mukava äänieristyksen ja lämmön vuoksi, ja lisää valoa tarvitsemme, mutta muuten olen yhä vakuuttuneempi siitä että jatkossa pyrin vähentämään niin neliöitä kuin omistamaani tavaramäärää. Ehkä olisi aika uusia ostolakko, sillä mukana tuodusta tavaramäärästä 1,5 matkalaukullista oli minun vaatteitani mutta viimeiset kaksi viikkoa olen kulkenut lähinnä toppahousuissa ja lempineuleessani. Nyt rekassa kohti Suomea kulkeva tekstiililasti ahdistaa.

Toki olemme joutuneet shoppailemaan lapsille sitä säänmukaista vaatetta aika paljon. Toisaalta esimerkiksi sisävaatteita täytyy pestä paljon harvemmin, kun ulkona kuljetaan toppavaatteissa ja muissa suojavarusteissa. Ensimmäiset rukkaset toki katosivat jo eskarissa, joten jonkinlainen vara-arsenaali pitää haalia, mutta eteinen ei ole vielä muuttunut miksikään kuomien ja kurahousujen peittämäksi Mordoriksi. Olen ehkä liiankin optimistinen, mutta tuntuu, että kyllä näistä vuodenajoista selvitään. Ja kaikesta muustakin! Ja ennen kaikkea siihen selviämiseen ei tarvita ihan jokaista mahdollista vaatekappaletta, tuoksukynttilää ja sauvasekoitinta mitä kaupoista löytyy. Enkä halua nyt jeesustella: haaveilen yhä vohveliraudasta, sodastreamerista ja nolon trendikkäästä Mujin diffuuserista, mutta koko ajan kirkastuu myös se, että en halua enää olla tavaraähkyssä. Vaikka kaikki maailman tuotanto – siis tavaran, ei nyt sähkön eikä ruoan– lopetettaisiin tällä sekunnilla, meillä silti riittäisi turhaa ja tarpeellista tavaraa vuosikymmeniksi. Kun aloin etsiä ruokapöytää Torista, järkytyin. Ihmiset tosiaan uusivat sisustustaan intohimoisesti ja pari vuotta vanhat ruokailuryhmät vaihdetaan. Jonkun niistä ostan minä, mutta sitten pyrin selviämään sen vähän rumankin pöydän kanssa sen pöydän elinkaaren loppuun. Koska ehkä se ei niin kauheasti määrittele mun elämääni, identiteettiäni tai edes aamupalan tunnelmaa että minkälaiselta pöydältä sen sitten syön.

VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!