MULLA KAUAS MENOLIPPU ON

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No ei edes niin kauas. 4000 kilometriä. Mutta pelkkä Tamperekin tuntuu kaukaiselta, jos sinne on pelkkä menolippu. Eikä tämä ole aprillipila vaan panikointia. Mutta ei se ota jos ei annakaan, joten ole hyvä, elämä, vie meidät seikkailuihin.

Tosin sitä ennen seuraavat kaksi kuukautta saatte lukea lähinnä syvää ahdistusta muuttofirmojen kilpailutuksesta, paperitöistä ja siitä, miten ihmeessä pääsen eroon 78 neliön kamoista kunnialla….

UNELMA HOMMISTA

Mun melkein-naapuri, jumppakaveri ja bloggaajaidolini Hanne on kirjoittanut (yhdessä toisen yhtä bossladyn, Satu Rämön, kanssa) Unelmahommissa-kirjan, vertaisoppaan niille, jotka haluavat muuttaa intohimonsa oikeaksi ammatiksi. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta uskon sen olevan erittäin inspiroiva ja innostava kuten kirjoittajansakin. Mutta ihan rehellisesti sanoen, pelkään, että se saattaa myös vähän masentaa.

Balilla talvehtiva Lähiömutsi-Hanne kirjotti ihailtavan avoimesti siitä, mitä kaikkea haluaisi vielä tehdä ja saavuttaa – niin hyviä ideoita, että olisi nyt pitänyt ne itsellään ennen kuin joku menee ja varastaa! Tunnistan hyvin tuon fiiliksen, että on niin paljon mikä kiinnostaa ja mitä haluaisi tehdä ja kokea, että on välillä vaikea keskittyä. Paitsi siis Hanne nyt keskittyy, minä en. On varmaan sekä siunaus että kirous, että on monta unelma-ammattia: haluaisin olla yhtä aikaa sotakirjeenvaihtaja, pääministeri, kansalliskirjailija, joogaopettaja, maailmanympäripurjehtija ja tiedenainen, joka kehittäisi hyvänmakuisen vegaanijuuston. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut vain asiakaspalvelija, siivooja, lastenhoitaja, projektinjohtaja, blokkaaja, Forrest Gump-teemaravintolan tarjoilija ja sumopainipuvussa mainoksia jakanut promotyttö. Ollaan vielä aika kaukana National Geographicin kannesta.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että toisin kuin eräillä, ei mun markkina-arvoni ole kasvanut seitsemän vuoden kotiäitiyden aikana (tietty toiset saa aikaiseksi kandin, toiset lisensiaattityön, heh heh). Jos haluaisin unelmatyöhöni, kilpailisin siitä itseäni 10 vuotta nuorempien, paljon pätevämpien, lapsettomampien ja paremmin verkostoituneiden ihmisten kanssa. Ja ihan rehellisesti: olen vähän laiska. Kunnianhimoni on sellaista, öhm, maltillista, joka ei kyllä tulvi ulos uhrauksina työelämälle. Taloudellisesti tyydyn aika vähään vaikka lottovoitosta unelmoinkin ja olen lähinnä nauranut kun LinkedIn on ehdottanut key account manager consultant vice president senior advisor-tyyppisiä avoimia työpaikkoja mulle.

Ja sitten se totuus, mikä ehkä unohtuu kun puhutaan unelmatöistä. Oma unelmatyöni, joka liittyisi kehitysyhteistyötehtäviin, olisi todellisuudessa enemmän paperityötä, budjetointia, hakemuksia ja pettymyksiä kuin sitä, että seisoisin angelinajoliemaisesti afrikkalaisten orpojen keskellä ja toisin pelastuksen. Siinä missä Unelmahommissa-kirjan tehtävä ei olekaan siedättää ihmisiä työelämän ankeuteen, kaipaisin itse tässä vaiheessa sellaista opusta, joka auttaisi hyväksymään oman (työ)elämän epätäydellisyyden: siihen, ettet ehkä saanutkaan sitä unelmatyötäsi vaan päädyitkin luomaan uraa, ehkä ei edes kovin nousujohteista sellaista, sektorille joka ei oikeastaan kiinnosta millään tavalla. Älkää ymmärtäkö mua väärin! On ihanaa, että ihmiset pyrkivät toteuttamaan villeimmätkin haaveensa ja ansaitsemaan elantonsa jollain mielekkäällä tavalla, mutta aina ei edes lahjakkuus, tunteen palo ja ympärivuorokautinen työ riitä. Ei ole kysyntää, ei ole oikeita kontakteja, et vain ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Omaa päätöstä lähteä Espanjaan ja hyväksyä se, että teenkin ehkä niitä asiakaspalvelutöitä taas seuraavat kymmenen vuotta, helpotti ajatus siitä, että olen siinä ainakin hyvä ja jonkun sekin on tehtävä. Että tällä hetkellä tärkeämpää kuin täydellinen itseni toteuttaminen elämän jokaisella osa-alueella on elää perheenä paikassa, jossa aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, matkustella ja saada tarpeeksi rahaa, ettei tarvitse stressata. Realistinen unelmahomma olisi se, että pystyisin ansaitsemaan riittävästi rahaa pienillä projektiluontoisilla töillä ja ehkä kirjoitus- tai käännöshommilla ollakseni pääasiassa kotona ja ottaakseni sijaishoitoon koiranpentuja. Niin kauan kun en joudu myymään periaatteitani ja kauppaamaan huumeita lapsille tai tiikerinpentuja niin oikeastaan olen varmasti aika onnellinen säännöllisistä palkkatuloista, vaikka työ itsessään ei sisältäisi delfiinien kouluttamista, maailmanpelastusta tai mestariteoksia, joita seuraavien sukupolvien pitää lukea koulussa.

Aion lukea Unelmahommissa-opuksen ja yrittää löytää sieltä käytännön neuvoja siihen, miten tienata taskurahaa lempihommillani, niin kuin nyt vaikka kirjoittamisella. Mutta jos kaikki suurimmat rakkautteni jäävätkin vain vapaa-ajan harrastuksiksi, joilla teen enemmän persnettoa kuin voittoa niin se on ihan okei. Koska on ihan okei, että työ ei ole se mitä kirjoitit lapsuuden kaverikirjoihin tekeväsi ja on ihan okei, että se on vain rutiininomaista suorittamista ja on ihan okei, että sitä eivät kaikki aina osaa arvostaa, kunhan itse osaa arvostaa sitä.

ROHKAISURYYPPY

Sain tänään sen kandin vihdoinkin valmiiksi. Tai ei ihan: sivunumeroinnin kanssa tökkii, koska huolimatta monesta opettavaisesta Youtube-tutoriaalista, apujoukoista ja yhdeksän tunnin muotoilusessiosta en ole vieläkään saanut yhdistettyä MacBookkia, OpenOfficea ja sivunumerointia toimivaksi kokonaisuudeksi. Sinällään koomista, että valmistuminen on nyt siitä kiinni (ja 10 päivän päästä olevasta tilastomatematiikan läpäisystä, heh heh). Tämä tutkielma sai jotenkin eeppiset mittasuhteet, kun tuli paineet saada kaikki kasaan ennen kuin tulee täyteen kahdeksan vuotta yliopistolla, olkootkin että välissä on tehty vähän vauvoja, töitä ja reissattu.

Ja on tehty muutakin, eli päätöksiä.

Mutta en tietenkään olisi minä, jollen vääntelisi ja kääntelisi kaikkea – varaan siis oikeuden muuttaa näitäkin suunnitelmia vielä miljoona kertaa. Koska pelottaa. Vaikka elämä on viimeiset kahdeksan vuotta ollut paljon muutakin kuin opiskelua (oikeastaan kaikkea muuta kuin opiskelua, ne 300 opintopistettä on olleet sellainen lasten nukkumaanmenoajan jälkeinen harrastus) niin nyt kun tutkinto toivottavasti loppukeväästä on konkreettisesti kädessä niin voi olla, etten tee sillä ikinä mitään. Etten ikinä työllisty juuri sille unelmieni alalle, vaikka en ole aina ollut ihan varma siitäkään mikä se on. Ei kuitenkaan asiakaspalvelutöitä, jotka kuitenkin saattavat kutsua taas syksyllä.

Kaipaisin rohkaisua. Etenkin niiltä, jotka ovat päätyneet tekemään jotain ihan muuta kuin mitä ovat opiskelleet. Ehkä niiltäkin, jotka päätyivät tekemään juuri sitä mitä halusivat – että kutsumusammatti ei ole ainoa oikea tapa elättää itsensä, vaikka paras varmasti onkin. Sellaisilta, jotka ovat vaihtaneet alaa valmistumisen jälkeen, sellaisilta, joilla tähdet ovat olleet oikeissa asemissa niin, että työt ovat järjestyneet yksi toisensa jälkeen just täydellisesti. Tai edes hyvin. Tai että edes joten kuten järjestyisivät, meillä on nämä kolme aika hyvällä ruokahalulla varustettua pikkumiestä kuitenkin jääkaapilla jatkuvasti.

Jollei mitään ihmeitä tapahdu, me taidamme kuitenkin lähteä sinne Espanjaan, kaiken sen joopas-eipäs-arpomisenkin jälkeen. Olemme siellä onnellisia. Ja asian sanominen ääneen jännittää (ei siis sen, että olemme onnellisia vaan sen, että kai me ehkä muutamme) koska entä jos emme muutakaan? Tai jos punta romahtaa tai minä romahdan ja palaan sillä maitojunalla kotiin? Vaikka viimeinen asia, jota pitäisi tässä vaiheessa pohtia on muiden mielipiteet, sillä meillä on aika paljon mietittävää käytännön asioissa. Itselleni koko joulu- ja tammikuu meni analysoiden sitä, haluanko jäädä Suomeen vielä ainakin pariksi kolmeksi vuodeksi jatko-opiskelemaan ja yrittämään päästä unelmieni uralle (jonne olisi muutenkin haastavaa päästä, puhumattakaan siitä että kilpailisin itseäni nuorempien, pätevämpien ja kunnianhimoisempien ihmisten kansssa) vai antaisinko omien urahaaveideni olla ainakin hetken ja ottaisin riskin Espanjassa. Ja nyt, ehkä, varmaan, kai, päädyin jälkimmäiseen.

T NIIN KUIN TUOMIOPÄIVÄ

66564_483729077497_7155588_n

Tänään tapahtui sekä Trump että seitsemän vuotta vältelty tilastomatematiikan tentti. Toinen meni läpi, toinen ei. Henkilökohtaisesti enemmän on vituttanut se, että olen vain viimeiset viikot ollut opiskelujen suhteen väsynyt, laiska ja saamaton, mutta ymmärrän kyllä sen kollektiivisen kauhun tämän toisen tuloksen edessä. Oma järkytys ei ole ollut suurin suuri, johan se nähtiin Jytkyn ja Brexitin aikaan, että kansa tietää paremmin kuin gallupit eikä pölhöpopulismin vetovoimaa pidä aliarvioida. Sen enempää en lähde vaalitulosta analysoimaan, koska kaikki kommentit on kuultu, meemit nähty ja Kanadan maahanmuuttoviraston verkkosivutkin kaadettu.

Jos raha- ja elämäntilanne olisi ollut toinen, olisin ollut viime kuussa Arizonassa juhlimassa erään amerikkalaisen ystäväni häitä. Tutustuin Jenniferiin yli 16 vuotta sitten, kun päädyimme vaihto-oppilaiksi samaan tuppukylään. Sattuman kautta samaan pikkukaupunkiin saapui myös Ben Kaliforniasta, ja näistä kahdesta jenkistä tuli mun vaihtarivuoden tärkeimmät ihmiset. Jennifer oli eri koulussa, nunnien pyörittämässä tyttökoulussa, mutta Ben oli mun kanssa samalla luokalla. Koska emme tunneilla tajunneet mistä puhuttiin, vietimme vuoden heitellen paperilappuja toisillemme. Niissä kirjoiteltiin koti-ikävästä, jaettiin lempibiisejä ja suunniteltiin seikkailuja. Vietimme suunnilleen kaiken vapaa-aikamme yhdessä: Matkustimme carro publicolla (paku, jonka kyytiin on tungettu 20 matkustajaa) puolen tunnin matkan lähimpään suurkaupunkiin Santiagoon, istuimme jonkun kodin kuistilla ja päivittelimme paikallisten tapoja ja viikonloppuisin matkustimme isolla vaihtariporukalla rannalle juhlimaan.

Ja tänään on harmittanut Benin ja Jenniferin puolesta. Toisella on iso perhe, toinen on Meksikon rajalla asuva opettaja. Toisen vaimo on itkenyt koko päivän, toinen on aloittanut aamunsa oksentamalla – eikä ollut honeymoonin jälkeistä raskauspahoinvointia. Reaktiot ovat olleet aika voimakkaita, ja ymmärrän hyvin. Aika lannistunut olo oli itselläkin niinä päivinä kun persut pääsivät hallitukseen ja kun kesällä omat suunnitelmat muuttuivat ”väärin äänestäneiden brittien” takia. Yritin lohduttaa, että Suomeen voi aina tulla, ja että Yhdysvalloilla on ollut huonoja johtajia ennenkin – kyllä te selviätte siellä Atlantin toisella puolella! En ehkä lupaa kyläilyjä seuraavaan neljään vuoteen, mutta elämä jatkuu.

11890920_1038013539556615_7676592193675114601_n

Tässä oli oikeastaan kaikki, mitä Yhdysvaltojen presidentinvaalista on sanottavaa – ja sekin ehkä vähän liikaa. Nyt voisi sulkea sosiaalisen median viikoksi tai muuttaa majakkaan asumaan hetkeksi, koska jos Facebookkiin on uskominen niin viini loppuu Alkoista lähiaikoina ja meillä on kohta joukko ihan uudenlaisia turvapaikanhakijoita. Omalta osaltani lohduttaudun sillä, että voin mennä uusimaan sen tilastotieteen tentin joskus helmikuussa.