Olen jostain lukenut (tämä on tällainen klassinen internetlähde, sori siitä) että vanhemman pääasiallinen tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Tai kai se pohjimmainen pointti oli, että vanhemmat vähintäänkin opettavat lapsensa käsittelemään pettymyksiä, mutta itse aion vedota tuohon ensimmäiseen versioon. Sillä jos se pettymysten tuottaminen omille jälkeläisilleen on hyvän vanhemmuuden mitta, voin rauhassa paukutella henkseleitäni.

Esikoinen täytti tänään yhdeksän vuotta. En oikein mitenkään käsitä, että tässä on hujahtanut melkein vuosikymmen äitinä. Se on ollut yhtä aikaa suurin ilo ja kunnia mitä ihminen voi saada, ja välillä sitten tuntunut vankeusrangaistukselta ja oma vanhemmuus ihan vitsiltä, kun olen huomannut että on loputtomasti tapoja pilata oma lapsensa – ja usein niistä virheistäkin huolimatta niistä näyttää kovaa tahtia kasvavan ihan kunnon ihmisiä. Totta kai ne varmasti tarvitsevat terapiaa aikuisina, kuten oikeastaan me kaikki tavalla tai toisella, mutta olen luottavainen että se ei ole pelkästään äitisuhteen analysointia.

Ja kun olen nyt vuosien ajan tuottanut niitä pettymyksiä lapsille, niin ihailtavalla mielenrauhalla he ovat myös tänään ottaneet kaikki peruuntuneet suunnitelmat vastaan. Kas, olin luvannut esikoiselle ystävän kyläilyn, pizzaperjantain ja jäätelöbaarin ja vielä leffaillankin. Ja sitten aamulla yksi lapsosista raapi päätään raivokkaasti ja täihän sieltä löytyi. Täihavainnot jäivät lopulta kahteen, mutta koska olen näissä parasiittiasioissa aika neuroottinen, päätin pitää koko porukan kotona, hoitaa sen pyykki- ja siivousrumban samalla ja tietenkin tehdä ne apteekin öljyhoidot jonka rinnalla curly girl-metodi näyttää ihan arkiselta läträykseltä. Olen kyllä kuullut, että yksi isä päätti hoitaa täiongelman imuroimalla lasten päät puhtaaksi, mutta katson että tässä menee se rima mitä en alita.

Kun olimme aamupäivän avanneet takkuja ja rampanneet pesutuvassa, päädyin puhumaan kolmikon mukaan Linnanmäelle – oli vain pakko päästä ulos, vähän niin kuin kesän eka päivä. Tämä tuntui hyvältä kompensaatiolta siitä, että ystävä ei päässyt kylään ja ruoaksi olikin spagettia, lapsiraukat. Ja sitten menimme Lintsille, ja siellä vasta niitä pettymyksiä alkoi putoilla. Ei, nyt juuri ei ollut 126 euroa ylimääräistä tällä ex tempore-reissulla rannekkeisiin; mennään vaan ilmaislaitteisiin. Jotka, näin itselle muistutukseksi, alkavat olla jo vajaa viisivuotiaankin mielestä melko tylsiä, puhumattakaan 9-vuotiaasta. Ja ei, nyt kun on syöty jäätelö ja popcornit, ei enää mennä ostamaan kympillä pirtelöä, jonka päällä on kermavaahtoa, donitsi ja diabetesdiagnoosi. Ja ei, nyt ei jaksa enää illalla pelata Labyrinttiä eikä katsoa leffaa eikä lukea kuin ehkä puoli lukua Harry Potteria. Ja kun synttärisankarilla irtosi iltapalalla hammas, jouduin toteamaan ettei Hammaskeijulla juuri nyt ole käteistä.

Ja jokaisen ei:n he ottivat vastaan stoalaisen tyynesti. Tottuneina siihen, että aika usein vastaus on ei. Tai että suunnitelmat muuttuvat, peruuntuvat tai unohtuvat. Tai että kun kotona on aina vain yksi aikuinen, on melko varmaa että ne epämääräiset ”no katsotaan parin tunnin päästä” tai ”odota kun hoidan eka tän jutun…” mutinat raukeavat ennen kuin ehtivät toteutua. Tavallaan se on sääli, koska totta kai tahtoisin antaa heille kaiken. Mutta se ei ole mahdollista ilman madonreikiä tai klooneja tai miljoonia, joilla palkata henkilökuntaa hoitamaan kaikki muu elämä. Joten nyt se on päätöntä pyörimistä Lintsillä ilman rahaa jokaiseen narunvetoon. Ja se on ei, ei sittenkään elokuvaa vaikka niin päivällä itse ehdotin. Ja ehkä heistä tulee tämän ansiosta mielettömiä menestyjiä, ja voin sanoa että tämä kaikki oli suunniteltu juuri näin eikä vain ikuisen kaaoksen tulos.