KEVÄTVIIHDETTÄ

Olen pitänyt blogissa aika matalaa profiilia näistä asioista, mutta nyt haluan kuitenkin kertoa että olen saavuttanut (no okei, jo hetki sitten) sen pisteen, että latasin Tinderin. Olen ollut viimeksi sinkku vuonna 2007, että vähän on ehtinyt vettä virrata Vantaanjoessa. Silloin viime vuosikymmenellä (kääk!) pelattiin puhelimella korkeintaan matopeliä ja piti raahautua baariin asti etsimään elämänsä rakkautta. Ja silloin siellä Lostarin tanssilattialla piti käytännössä katsoen laittaa kaikki munat yhteen koriin, koska kauhean montaa tyyppiä ei ehtinyt yhden illan aikana yritellä. Nyt ei tarvitse enää käydä itse ruokakaupassa, yökerhossa eikä videovuokraamossa. Kyllä 2019 on hienoa aikaa ihmiselle elää.

Deittikulttuuri on siis hieman muuttunut, ja itsehän en. Sen jälkeen kun latasin ko. sovelluksen, ovat suunnilleen kaikki parisuhteessa olevat kaverini halunneet sitä tutkia – ja ymmärtäähän sen, siinä saa nopeasti käsityksen millainen kattaus sinkkumiehiä markkinoilla on, ja aika moni on yhtä vauhdikkaasti sulkenut koko sovelluksen ja huokaissut tyytyväisenä siitä, että ei tarvitse tosissaan swaippailla mihinkään suuntaan. Ja kyllä mä muistan, että tämä on aina ollut tietynlainen kansanhuvi niille, joilla ei ole oikeaa tarvetta Tinderille, oli itsellänikin vielä muutama vuosi taaksepäin. No, nyt se on sitten ladattu ihan oikeasti.

Eniten Tinder on kuitenkin kiehtonut sosiaalisena ilmiönä. Jos olisin vielä yliopistolla, niin tutkisin tätä varmaan kaikki päivät. Tai heh heh, tutkinhan mä nytkin, mutta vain tällaisena omana puolitieteellisenä kenttäkokeena. Olen oppinut, että oleellisin ihmisyyden mitta Tinderissä on pituus. Jos sitä ei kerro, on varmaan aika lyhyt. Jäätelöemojilla ei ilmeisesti viitatakaan mieltymykseen maitotuotteista vaan siihen, ettei tykkää vaniljasta – en ole tästä nyt ihan varma, en ole lähtenyt selvittämään asiaa käytännössä. Ilmeisesti vallalla on käsitys, että kalastus-, vaellus- ja kiipeilyvalokuvat tekevät vaikutuksen. Ja siis varmasti tekevätkin moneen, itsehän en selvästi ole kohdeyleisöä. Voisin myös kuvitella, että jostain persoonallisuustestistä saadut kirjainyhdistelmät kiinnostavat enemmän rekrytoijia kuin potentiaalisia kumppaneita, mutta kuten sanottu, mä olen ihan mummo mitä tulee Tinderiin.

Muistan, kun sosiaalisessa mediassa muutamat tuttavani paheksuivat kun satoja naisia deittaillut mies meni ja kehitti kategoriat yleisimmille Tindertyypeille. Ja toki myös naiset harrastavat samaa.  Mutta tottahan se on. Isoon joukkoon mahtuu kamala määrä kliseitä. Yleensä jos on huumorintajuinen, sitä ei tarvitse erikseen kertoa muille. Kyllä sen hei huomaa. Kaikilla ei tietenkään ole samat kriteerit kuin itselläni, mutta yleensä olen pitänyt lähtökohtana että pystyy kuvailemaan itseään muutamalla virkkeellä, joissa on välimerkit ja isot alkukirjaimet. Annoin kyllä kerran, vastoin periaatteitani, tilaisuuden yhdelle ”emojimiehelle” joka oli tiivistänyt elämänsä riviin hymiöitä, ja kaduin sitä tosi nopeasti. Mutta erityisen oudolta tämä Tinder-kulttuuri tuntuu siksi, että siinä tosiaan tehdään aika nopeita johtopäätöksiä ihmisistä. Vaikka kaveripiirissä on juhlittu jo Tinderhäitä ja on kai pari Tindervauvaakin, niin ne tarinat tosirakkauden löytymisestä swaippaamalla tuntuvat vähän urbaanilegendoilta. Mutta viihteenä tämä toimii (tsekatkaa nyt vaikka tätä ilmoitusten aatelia!). Ja ehkä jonain päivänä kirjoitan vielä väitöskirjani Tinderistä.

KUVAHAASTE: VUOSI 2018 KUVINA

Muuttolintu-blogista lähti liikkeelle haaste, johon aika moni (matka)bloggaaja on jo tarttunut. Liityn joukkoon. Edellisen kerran taisin käydä kuvin läpi kulunutta vuotta vuonna 2016, eli ehkä on aikakin vähän kaivella kuvakätköjä ja omaa napaa.

1.VUODEN SUOSIKKIKUVA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oikeasti tämä oli mahdoton valinta. Blogi (tietokoneestani puhumattakaan) on täynnä fantastisia otoksia. Mutta tämä helmikuiselta Englannin-matkalta otettu kuva kertoo hetkestä, jolloin sydän täyttyi äärimmilleen pelkästään raikkaassa ja aika viileässä auringinnousussa seistessä. Kuten olette ehkä huomanneet etenkin Instagramin puolella, olen auringonnousujen ja -laskujen suuri ystävä. Olimme matkustaneet koko edellisen päivän esikoisen kanssa, saapuneet majapaikkaamme Lontoon liepeille yöllä ja aamulla keskellä maaseutua pellot olivat sumun takana piilossa, metsäkauriita hyppi puskissa ja sekosin aamukasteen keskellä pahemmin kuin isäntäperheen koira.

2. ARJEN LUKSUSTA

Koen, että arkeni on monella tapaa luksusta aina: saan viettää paljon aikaa perheeni kanssa ja meillä on täällä Espanjassa hyvin harvoin kiire. Ja meillä on vapaus: vapaus valita missä asumme, minne menemme. Ja sitten on sellaista pientä arjen luksusta, joka tekee huonoistakin päivistä vähän parempia. Mulle ne ovat kahvilat ja ravintolat, joiden hintataso on sellainen, että voi mennä kakulle ja viinille vaikka joka päivä (vaikka se ei ehkä ravitsemuksellisesti ole suositeltavaa). Tässä kuvassa nautin päiväskumppaa Granadassa, eikä kukaan paheksu vaan kaikki ovat samaa mieltä: pieni luksus kuuluu arkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3. KESÄKUVA

Viimeiset kolme kesää meidän kesän yksi kohokohdista on ollut feria. Tarkoitus olisi olla täällä myös 2019 feriassa mukana, sillä se nyt on vain melusta, roskasta ja yleisestä kaaoksesta huolimatta kokemus. Tässä kuvassa kuopus on päässyt jättitrampoliinille valjaiden kanssa ja keikkuu nyt useamman metrin korkeudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

4. IHANA MAJAPAIKKA

kuvahaate-kivoin-majapaikka.jpg

Vuoden aikana tuli koluttua läpi useampi AirBnB, pari hotellia ja kavereiden nurkkia, josta löytyy tämän vuoden ihanin majapaikka. Palkinto menee siis Länsi-Suomeen, Emeritanakin tunnetulle akateemikolle, joka avoimin sydämin ja ovin majoitti meidän retkueen taannoisella Suomen visiitillä. Tunnelma, kaunis puutalokoti, mainiot asukkaat ja ihana vieraanvaraisuus tekivät tästä ehdottoman suosikin. Kiitos Turku!

5. HAUSKA MUISTO

Monet hauskoista muistoista ovat sellaisia, jotka eivät ehkä ihan tällaiseen koko perheen blogiin sovellu. Toisaalta ne usein edustavat pieruhuumoria parhaimmillaan. Yksi ihana muisto on kesältä, joka oli sinällään hieman haastava lasten pitkän loman, kuumien päivien ja tekemisenpuutteen vuoksi. Eräänä päivänä kävimme kuitenkin Gibraltarilla pyörimässä, ensin pizzalla ja sitten tuossa suihkulähteessä, jossa lapset kastelivat itsensä läpimäriksi ja saivat lopulta kävellä kotiin parin kilometrin matkan kalsareillaan. Tämä oli varmasti myös vastaantulijoiden mielestä hauska muisto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6. HERKULLINEN HETKI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärsin jälleen runsaudenpulasta, sillä tämä vuosi on ollut täynnä herkullisia hetkiä (kysykää vaikka reisiltäni). Silti ylitse kaikkien ihanien ruoka-annosten yltää tämä ateria Barcelonassa, jota muistelen ehkä vielä kuolinvuoteellanikin. Täydellisesti grillattu tonnikala ja ratatouille, joka nosti tämän usein vähän aliarvostetun lisukkeen maailmanluokkaan. Aloin juuri kuolata näppikselleni.

7. SE EI-NIIN-HOHDOKAS MUISTO

Voin kertoa, että kun ns. shit hits the fan (lapsiperheessä joskus ihan kirjaimellisesti), en yleensä kaivaa kameraa esiin. Eilen tosin esimerkiksi ikuistui, kun kipeä lapsi oksensi päälleni… kesken Skype-palaverin. Vuoden kurjimmat hetket on ihan syystä jääneet tallentamatta ja mun puolesta ne saavatkin unohtua. Mutta ei tämäkään nyt koviin glamöröösiä ole:

kuvahaaste-ei-niin-hohdokas-hetki.jpg

8. RAKKAASSA SEURASSA

Olen saanut nauttia paljon hyvästä seurasta, mutta ei ole rakkaampaa kuin nämä kolme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

9. SUOSIKKIKUVA ITSESTÄ

Ai että, miljoonista upeista otoksista oli pakko valita tämä. Olemme saapuneet edellisenä yönä Suomeen, lapset leikkivät ystäviensä kanssa omakotitalon pihalla ja minä juon rauhassa kahvia ihanassa Keltaisessa talossa.

kuvahaaste-lempikuva-itsestä.jpg

10. UNOHTUMATON MAISEMA

Instagramfeediäni, omaa elämääni ja sydäntäni on tänä vuonna dominoinut tämä yksi maisema. Tulen toivottavasti näkemään sen tulevinakin vuosina vielä monta kertaa, edes unissani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PALJON ONNEA, BLOGI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen ennenkin sanonut, ja sanon nyt uudestaan (tämä blogihan nyt on muutenkin täynnä toistoa, huomaan jatkuvasti kirjoittavani melkein sanasta sanaan saman jutun kuin mitä vaikka puoli vuotta aiemmin): metabloggaaminen eli bloggaamisesta bloggaaminen on ehkä bloggaamisen ankein alalaji. Jos bloggaaminen itsessään on usein vähän sellaista oman napanöyhdän kaivelua, niin bloggaamisesta bloggaaminen vasta sitä onkin. Nyt kuitenkin annan siihen itselleni erityisluvan, nimittäin huomenna sitten blogini täyttää kolme vuotta! Kyseessä on siis kaikista pitkäikäisin blogini.

Olin kesällä 2015, muistaakseni, laittanut edellisen, enemmänkin lapsiperhearjen, äitiyden ja lasteni toilailujen ympärillä pyörineen blogin hyllylle. Yllättäen sitä vapaa-aikaa oli aika paljon vähemmän kun toinen vanhemmista muutti viikon varoitusajalla Skotlantiin ja jäin yksin ihmettelemään alle 1-vuotiaan, 3-vuotiaan ja 5-vuotiaan kanssa (kuulostaa pahemmalta kuin oli: olimme kyllä vähän osanneet varautua tähän, ainakin henkisesti, ja minulla oli oma äitini vahvasti apuna arjessa). Kun alle puolen vuoden jälkeen suunnaksi muuttuikin Gibraltar ja yllättäen meitäkin alkoi ulkomaat kutsua enemmän, tuntui sopivalta hetkeltä aloittaa taas kirjoittaa. Olihan sitä ehtinyt tulla jo ikävä. Vuorovaikutusta, sitä, kuinka kirjoittamalla sain joskus jäsenneltyä omia ajatuksia muuallakin kuin blogissa, vertaistukea ja ystävyyssuhteita, jotka ovat hands down paras asia mitä bloggaaminen on tuonut elämääni.

Alkuun oltiin vielä hieman salamyhkäisiä, sillä espanjalaisiin tapaan työsopimusta saatiin hetki odotella ja piti jännittää, jäämmekö sittenkin Skotlannin nummille kirmaamaan. Onneksi kuitenkin asiat järjestyivät, niin kuin niillä on yleensä aina ennen pitkää tapana. Vaikka mikään helpoin, halvin tai aina hauskinkaan elämäntapa tämä ei ole ollut, niin mahtava seikkailu ja jotain, mitä ei voi katua. Nyt tietty ajatukset ovat jo vähän siinä, mitä ensi vuonna tapahtuu, kun perheyksikkö todennäköisesti puretaan kahteen eri maahan, taas, mutta pakko ottaa sekin seikkailun kannalta. Vaikka blogissa jää moni asia meidän elämästä pimentoon, niin olen onnellinen että olen sitä jaksanut kirjoittaa kuvien kera. Näihin tunnelmiin on mahtava palata välillä, muistella kulttuurishokkia ja sitä, miltä asiat ovat ensimmäistä kertaa maistuneet, näyttäneet, tuntuneet ja tuoksuneet. Vaikka kaikkea ei ole kirjoitettu tänne, pystyn itse lukemaan ne asiat rivien välistä – ja aivan varmasti pitkään mukana kulkeneet ja meidät muutenkin tuntevat pystyvät myös!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä ensimmäistä blogia 2000-luvun alkupuolella, kun reissasimme pitkin Väli-Amerikkaa ja blogi oli helpoin tapa viestiä Suomeen huolestuneille vanhemmille, että hengissä ollaan, aloin kunnolla kirjoittaa vasta tultuani äidiksi. Vanhemmuus oli sellainen elämänmuutos, josta riitti ammennettavaa, vaikka nykyään se ei enää olekaan keskipisteessä. Nyt oikeastaan mietin, että mikä blogi tämä on? Välillä on seurattu meidän ees taas matkustelua, sitten asettumista uuteen maahan – entä jos palaamme Suomeen, onko muuta kirjoitettavaa kuin kotiinpaluu, se kuinka pimeys ja loska ahdistaa, vai jatkanko vain sillä linjalla että kirjoitan mistä huvittaa. Jos siihen siis on aikaa.

Matkablogia olisi ihana pitää, mutta kuten jo aiemmin tilitin, niin yritän kuitenkin konkreettisesti vähentää matkailua. Haaveilen kyllä siitä, että joskus kymmenen tai ehkä enemmänkin viidentoista vuoden päästä voisin palata takaisin lempimaahani Guatemalaan tai Meksikoon pidemmäksi ajanjaksoksi, mutta en tiedä onko silloin blogeja tässä muodossa edes olemassa. Tai minua, heh heh. Jos tämä nyt kuulostaa siltä, että valvoisin öitäni miettien mitä blogille käy jos ja kun loppuu aika, kirjoitusaiheet tai lukijat niin ehei, oikeasti en ihan hirveästi murehdi sitä etukäteen. Ilokseni internet on täynnä vieläkin mielenkiintoisempia ja kiehtovampia blogeja, joissa voin halutessani inspiroitua ja ihastua toisten ajatuksista ja kokemuksista ja kuvauksista. Sehän se kaiken suola on.

Hauskaa on, että kolmen vuoden jälkeen blogin luetuimmat postaukset liittyvät kiukkuiseen ränttäykseen Tampereen delfinaarion sulkemisesta, tunnelmandroppaajista sekä kasvatuseroista. Ei oikeastaan varsinaisia matkailuaiheita. Yhä yllättää, kuinka joskus jotkut postaukset päätyvät jakoon sellaisiin kanaviin, että niistä tulee suorastaan yleisömenestyksiä – vainoharhaisuuteen asti, kun ei itse ymmärrä miksi ja mistä tuhannet ihmiset ovat päätyneet lukemaan siitä että ruoskin itseäni ostoslipsahduksista. Ja toisaalta jotkut omat suosikkipostaukset, kuten ne missä on värikkäät kuvat feriasta tai hyviä vinkkejä Sevillaan, jäävät lukematta. Sillä luettavaksihan näitä juttuja tänne kirjoittaa. Jos en kaipaisi kommunikaatiota ja jakamisen iloa, niin kirjoittelisin päiväkirjaa ja mököttäisin hiljaa. Joten kiitos kolmesta vuodesta, te kaikki 120 000 tyyppiä jotka olette täällä kolmen vuoden aikana kyläilleet, ja erityiskiitos kaikille niille nimimerkeille, jotka ovat roikkuneet mukana melkein koko matkan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EI MIKÄÄN MASSIMUIJA

Viime vuosina rahasta bloggaamisesta on tullut aika paljon yleisempää kuin mitä se oli, noh, kun aloitin bloggaamisen vuonna 2012. Silloin meininki oli muutenkin aika viatonta, aika paljon tuli avauduttua ja homma oli henkilökohtaisempaa – oi niitä aikoja! Mutta ei silloin juuri kirjoiteltu rahasta, tai ehkä luin vaan vääriä blogeja. Nyt olen alkanut todella paljon harkita sijoittamista (joo, jokainen minut tunteva pyrskähtää nauruun tässä vaiheessa) kiitos Juliaihmisen herättelevien postausten – kukapa ei haluaisi kymppitonnin Fuck you-rahastoa. Mutta siis rehellisyyden nimissä tässä olisi aika paljon muutakin käyttöä rahalle ennen kuin sitä voisi alkaa säännöllisesti siirrellä rahastoihin tai mihinkään muuhun ”aikuiseen”.

Tällä viikolla bloggasin itse ihan sivulauseella rahasta, kun totesin, ettei tällä hetkellä oikeasti ole usean sadan euron koneeseen varaa. Tuntui jotenkin kamalan nololta kirjoittaa se; aikuinen ihminen, jolla ei ole puskuria. Vastuuttomalta. Suurperheen äiti (korostan aina perhekokoa kun tahdon painottaa sitä, miten tehokkaasti olen kuitenkin osallistunut synnytystalkoisiin!), joka ei ole varautunut pahoihin päiviin – joskin olen sen verran peruspositiivinen, että paha päivä hoituu yleensä parilla lasilla viiniä, ja jos se on vakavampaa niin siinä ei säästötilit auta. Jos nyt muutenkin aina välillä vaikeaa tuntea itsensä aikuiseksi, niin talousasioiden kanssa se korostuu aina ennestään. Opintolainaa riittää, mutta ei omaisuutta. Olen sellainen klassinen esimerkki ihmisestä, jonka rahat laulaen tulee ja viheltäen menee. Luin myös Natan WTD-blogista ajatuksia siitä, millaista on olla massimuija ja hämmennyin, ja toisaalta opin todella paljon myös siitä millaista on kun raha on vahvin motivaattori. Vaikka omasta lapsuudestani löytyy myös pitkiä aikoja, jolloin on kituutettu (ja toisaalta aikoja, jolloin arki on ollut hyvin yltäkylläistä), ei se ole jättänyt sellaista pakokauhuista tunnetta että pankkitilillä on aina oltava paljon pitoa. Kuten ehkä huomasittekin. Sen sijaan on ollut sellaista katteetonta optimismia, että asiat kyllä järjestyvät. Raha-asiatkin. Olen toisaalta tehnyt töitä 13-vuotiaasta asti, enkä joutunut olemaan työttömänä kuin omasta aloitteestani.

Ja vielä yksi blogivinkki tältä viikolta, joka johti tähän rahajorinaan (jossa, nyt huomaan, ei juuri ole päätä eikä häntää): Kaliforniassa expat-elämää viettävä Annuska pohtii ulkosuomalaisuutta ja kotiäitiyttä taloudellisesta(kin) näkökulmasta. (Ai niin, pahoittelen jo nyt runsasta sulkumerkkien käyttöä – tänään nyt on tällainen päivä.) Vaikka me päädyimme ulkomaille ensisijaisesti töiden perässä, ei tämä ole ollut mikään jättipotti. Omat opiskeluni jäivät vähän kesken, eikä Espanjassa ole mahdollisuutta työllistyä omalle alalle. Palkat ovat todella matalat lähes joka alalla. Rahaa jää käyttöön suunnilleen saman verran kuin Suomessa, eli emme lähteneet rikastumaan. Tai rikastumaan kyllä, mutta enemmän sitten henkisellä puolella. Kokemuksia, kielitaitoa, seikkailuja. Tämä on taloudellinen tapa saavuttaa niitä, ja nauttia samalla pidemmällä kaavalla hyvästä ilmasta, erilaisesta kulttuurista ja myös tarjota lapsille uudenlaisia elämyksiä. Tämä ratkaisu on ollut monenlainen kompromissi ja olen saanut kokeilla myös sitä, onko tällainen elämäntyyli todellisuudessa sellainen, josta olen unelmoinut. Nyt rehellisesti sanoen olen alkanut kaivata tiettyä vakautta ja varmuutta, sekä myös työtä jolla on tarkoitus. Ja itselleni se tarkoitus ei yleensä ole raha vaan sisältö, mielellään se, että voisin vähän tehdä maailmaa paremmaksi. Totta kai palkalla pitäisi tulla toimeen, mutta pankkitilin saldon maksimoiminen ei ole ollut koskaan kovin korkealla prioriteeteissa. Vähän korkeammalla se toki voisi olla.

Espanjassa omat etuoikeudet ovat konkretisoituneet hyvin vahvasti. Paitsi että olen syntynyt turvalliseen yhteiskuntaan, jossa lapsuudenperheeni on saanut tukea jo odotusajasta asti, olen saanut passin jolla voin liikkua vapaasti. Hyvän, ilmaisen koulutuksen, kielitaitoa (joka on kyllä Suomessa enemmänkin pakkorako, jos aikoo kommunikoida muiden kuin peräpohjalaisten kanssa). Olen päässyt jo nuorena työelämään hyvien suhteiden ansiosta ja vaikka olenkin vähän sellainen silpputyöläinen ja sählääjä, niin toisaalta takana on kohta 20 vuotta työkokemusta. Täällä sen sijaan lähtökohdat vaihtelevat todella paljon. Työttömyysluvut ovat järkyttävän korkeat, etenkin nuorisolla. Vaihtoehdot ja mahdollisuudet tuntuvat olevan välillä aika vähissä ja koska työpaikkoja eikä oikein kannustavia esimerkkejä ole, ei koulutuksen arvo ole meidän kaupungissa kovin korkealla. Se, mitä itse pidän välillä vähän tiukkana budjettina kuukauden ruokaostoksiin, on täkäläisellä mittapuulla todella paljon rahaa. Olenkin alkanut nyt pitää lokakuulta kuitteja tallessa, jotta saisin vähän tutkailtua päivittäisten menojen, noh, rakennetta ja myös ensi kuussa kerrottua blogiin siitä, millaisella summalla Espanjassa voi elää ja miten. Aika usein kysytään, mitä eläminen Espanjassa maksaa, ja omat vastaukset ovat toistaiseksi olleet aika ympäripyöreitä. Johtuen siis siitä, että olen ollut hieman leväperäinen oman rahankäyttöni kanssa. Ryhtiliikkeen aika!