EI MIKÄÄN MASSIMUIJA

Viime vuosina rahasta bloggaamisesta on tullut aika paljon yleisempää kuin mitä se oli, noh, kun aloitin bloggaamisen vuonna 2012. Silloin meininki oli muutenkin aika viatonta, aika paljon tuli avauduttua ja homma oli henkilökohtaisempaa – oi niitä aikoja! Mutta ei silloin juuri kirjoiteltu rahasta, tai ehkä luin vaan vääriä blogeja. Nyt olen alkanut todella paljon harkita sijoittamista (joo, jokainen minut tunteva pyrskähtää nauruun tässä vaiheessa) kiitos Juliaihmisen herättelevien postausten – kukapa ei haluaisi kymppitonnin Fuck you-rahastoa. Mutta siis rehellisyyden nimissä tässä olisi aika paljon muutakin käyttöä rahalle ennen kuin sitä voisi alkaa säännöllisesti siirrellä rahastoihin tai mihinkään muuhun ”aikuiseen”.

Tällä viikolla bloggasin itse ihan sivulauseella rahasta, kun totesin, ettei tällä hetkellä oikeasti ole usean sadan euron koneeseen varaa. Tuntui jotenkin kamalan nololta kirjoittaa se; aikuinen ihminen, jolla ei ole puskuria. Vastuuttomalta. Suurperheen äiti (korostan aina perhekokoa kun tahdon painottaa sitä, miten tehokkaasti olen kuitenkin osallistunut synnytystalkoisiin!), joka ei ole varautunut pahoihin päiviin – joskin olen sen verran peruspositiivinen, että paha päivä hoituu yleensä parilla lasilla viiniä, ja jos se on vakavampaa niin siinä ei säästötilit auta. Jos nyt muutenkin aina välillä vaikeaa tuntea itsensä aikuiseksi, niin talousasioiden kanssa se korostuu aina ennestään. Opintolainaa riittää, mutta ei omaisuutta. Olen sellainen klassinen esimerkki ihmisestä, jonka rahat laulaen tulee ja viheltäen menee. Luin myös Natan WTD-blogista ajatuksia siitä, millaista on olla massimuija ja hämmennyin, ja toisaalta opin todella paljon myös siitä millaista on kun raha on vahvin motivaattori. Vaikka omasta lapsuudestani löytyy myös pitkiä aikoja, jolloin on kituutettu (ja toisaalta aikoja, jolloin arki on ollut hyvin yltäkylläistä), ei se ole jättänyt sellaista pakokauhuista tunnetta että pankkitilillä on aina oltava paljon pitoa. Kuten ehkä huomasittekin. Sen sijaan on ollut sellaista katteetonta optimismia, että asiat kyllä järjestyvät. Raha-asiatkin. Olen toisaalta tehnyt töitä 13-vuotiaasta asti, enkä joutunut olemaan työttömänä kuin omasta aloitteestani.

Ja vielä yksi blogivinkki tältä viikolta, joka johti tähän rahajorinaan (jossa, nyt huomaan, ei juuri ole päätä eikä häntää): Kaliforniassa expat-elämää viettävä Annuska pohtii ulkosuomalaisuutta ja kotiäitiyttä taloudellisesta(kin) näkökulmasta. (Ai niin, pahoittelen jo nyt runsasta sulkumerkkien käyttöä – tänään nyt on tällainen päivä.) Vaikka me päädyimme ulkomaille ensisijaisesti töiden perässä, ei tämä ole ollut mikään jättipotti. Omat opiskeluni jäivät vähän kesken, eikä Espanjassa ole mahdollisuutta työllistyä omalle alalle. Palkat ovat todella matalat lähes joka alalla. Rahaa jää käyttöön suunnilleen saman verran kuin Suomessa, eli emme lähteneet rikastumaan. Tai rikastumaan kyllä, mutta enemmän sitten henkisellä puolella. Kokemuksia, kielitaitoa, seikkailuja. Tämä on taloudellinen tapa saavuttaa niitä, ja nauttia samalla pidemmällä kaavalla hyvästä ilmasta, erilaisesta kulttuurista ja myös tarjota lapsille uudenlaisia elämyksiä. Tämä ratkaisu on ollut monenlainen kompromissi ja olen saanut kokeilla myös sitä, onko tällainen elämäntyyli todellisuudessa sellainen, josta olen unelmoinut. Nyt rehellisesti sanoen olen alkanut kaivata tiettyä vakautta ja varmuutta, sekä myös työtä jolla on tarkoitus. Ja itselleni se tarkoitus ei yleensä ole raha vaan sisältö, mielellään se, että voisin vähän tehdä maailmaa paremmaksi. Totta kai palkalla pitäisi tulla toimeen, mutta pankkitilin saldon maksimoiminen ei ole ollut koskaan kovin korkealla prioriteeteissa. Vähän korkeammalla se toki voisi olla.

Espanjassa omat etuoikeudet ovat konkretisoituneet hyvin vahvasti. Paitsi että olen syntynyt turvalliseen yhteiskuntaan, jossa lapsuudenperheeni on saanut tukea jo odotusajasta asti, olen saanut passin jolla voin liikkua vapaasti. Hyvän, ilmaisen koulutuksen, kielitaitoa (joka on kyllä Suomessa enemmänkin pakkorako, jos aikoo kommunikoida muiden kuin peräpohjalaisten kanssa). Olen päässyt jo nuorena työelämään hyvien suhteiden ansiosta ja vaikka olenkin vähän sellainen silpputyöläinen ja sählääjä, niin toisaalta takana on kohta 20 vuotta työkokemusta. Täällä sen sijaan lähtökohdat vaihtelevat todella paljon. Työttömyysluvut ovat järkyttävän korkeat, etenkin nuorisolla. Vaihtoehdot ja mahdollisuudet tuntuvat olevan välillä aika vähissä ja koska työpaikkoja eikä oikein kannustavia esimerkkejä ole, ei koulutuksen arvo ole meidän kaupungissa kovin korkealla. Se, mitä itse pidän välillä vähän tiukkana budjettina kuukauden ruokaostoksiin, on täkäläisellä mittapuulla todella paljon rahaa. Olenkin alkanut nyt pitää lokakuulta kuitteja tallessa, jotta saisin vähän tutkailtua päivittäisten menojen, noh, rakennetta ja myös ensi kuussa kerrottua blogiin siitä, millaisella summalla Espanjassa voi elää ja miten. Aika usein kysytään, mitä eläminen Espanjassa maksaa, ja omat vastaukset ovat toistaiseksi olleet aika ympäripyöreitä. Johtuen siis siitä, että olen ollut hieman leväperäinen oman rahankäyttöni kanssa. Ryhtiliikkeen aika!

MEIDÄN PÄIVÄ-VALITUSPOSTAUS

Aina välillä (eli ehkä kaksi kertaa) saan toiveita tulevien postausten suhteen. Yksi sellainen toive on ollut klassinen ”meidän päivä”-postaus, jossa kertoisin…noh, meidän päivästä. Tämän päivän postaus kumpusi tästä toiveesta, joskin en usko, että se on ihan juuri sitä mitä multa toivottiin. Olen pahoillani. Saa toivoa, toteutus voi olla sitten ihan mitä sattuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuopus herätti kello 7.15. Sanoin, ettei ole vielä aamu. Hän sanoi, että on aamu. Annoin lapsen katsoa Youtubea mun puhelimesta, mikä on täysin moraalitonta mutta myös välttämätöntä niinä aamuina kun ei kykene samaan sisäiseen rytmiin lasten kanssa. Meidän takapihalla oleva kunnantalon aukio on koko kesän toiminut öiseen aikaan nuorisolaisten diskona, painiareenana, huumeriitojen selvityspaikkana ja siellä on oikeasti lähes joka yö huudeltu aamuviiteen asti. Useimmiten paikalliset, toisinaan brittituristit, välillä venäläiset expatit. Vaikka olemme nukkuneet parvekkeen ovi kiinni ja kärsineet kuumuudesta, on möykkä silti pitänyt hereillä monena yönä. Nyt myös yläasteiden palattua arkirytmiin tällä viikolla on meno rauhoittunut hieman, mutta silti univelkaa on. Ensi viikonloppuna Gibraltarilla on MTV Gibraltar Music Festival, jonka viime vuoden kokemuksella tiedän tarkoittavan keskiyön yli jatkuvaa jumputusta… Joten yritän nukkua niin paljon varastoon kuin mahdollista.

Sitten oli pakko nousta ja tehdä lapsille eväät. En ollut sulkenut keskimmäisen vesipullon korkkia kunnolla, joten sain viestin koulun portilta, että lapsen reppu on täynnä vettä, koulukirjat pilalla ja lapsi joutuisi olemaan iltapäivän liikuntatunnilla kuivin suin yli 30 asteen helteessä. Lähdin siis kiinakaupan kautta koululle. Kiinakaupassa ei saanut maksaa kolmen euron vesipullo-ostoksia ja koiranremmiä (meille tulee sunnuntaina uusi hoitokoira) kortilla, eikä ollut käteistä. Ostin koirille puruleluja parin euron edestä. Nyt se on jo syönyt ne, ja tietäen miten myrkyllisiä muovileluja kiinakaupoissa myydään voi olla että meillä ei ole huomenna enää koiraa. Vitsi vitsi. Suurin osa niistä palasista on oikeasti pitkin kotia. Noh, sitten kiirehdin koululle ennen kuin toimisto sulkisi, koska muuten en pääsisi viemään vesipulloa lapselle ja hakemaan kirjoja kotiin kuivattavaksi. Halusin nähdä, voiko ne pelastaa, koska juuri nyt en tahtoisi maksaa 150 euroa näistä kirjoista, jotka kerran saimme kunnalta ilmaiseksi. Kävi ilmi, että opettaja oli ilmeisesti pelastanut kirjat eikä vesivahinko ollut aivan niin dramaattinen kuin olin aamulla saanut kuulla. Menihän se tunti näinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten palasin kotiin lenkittääkseni koiran keskipäivän kuumuudessa. Kuumuus on juuri nyt tosi tukalaa. Ilmankosteus on yli 90% ja Gibraltarinvuoren päällä on leijunut päivien ajan pilvi, joka peittää yli puolet vuoresta. Se on roikkunut ja levinnyt meren päälle ja painostavassa helteessä kaikki tuntuvat odottavan että tulisi myrsky tai edes sade. Tai ainakin minä odotan. Otin poikien potkulaudat (noin 8 kiloa), kannoin ne koululle (noin 1,3 kilometriä) ja olin perille päästyäni hikinen ja kiukkuinen. Kotona lapset pelasivat ja söivät. Sitten päätimme lähteä kantakahvilaamme syömään. Tämä siksi, että olen ollut tuhlailevan Suomiloman seurauksella niin pienellä budjetilla, etten ole melkein viikkoon juonut kokista tai kahvia ja nyt tuntui siltä, että olisi pakko saada vähän kofeiinia. Kantakahvila oli täynnä tuttuja ja lapset söivät sivistyneesti bocadillot. Päivä alkoi jo muuttua vähän paremmaksi. Oli ylipäänsä hyvä, että lähdimme ulos. Muuten olisin joko maannut katatoonisena sohvalla ja katsonut Bonusperhettä Netflixistä, tai kerännyt kierroksia internetissä: Vihreät ovat julkaisseet tulevan kevään eduskuntavaaliehdokkaitaan ja jostain syystä näiden ehdokkaiden Facebook-profiilit ovat nyt täynnä kaiken maailman todellisuuskriitikoita, jotka haluavat kertoa kuinka Vihreät pilaavat kaiken. Voi kun ne joskus aloittaisivat sen öyhötyksen esittämällä edes yhden vertaisarvioidun tutkimuksen siitä, että ihminen ei selviä ilman pekonia mutta pärjää ilman hengitysilmaa. Eniten ärsyttää se, että itse ponnistelee arjessa edes pienillä valinnoilla hidastamaan tätä maailmanloppua ja siitä hyötyvät myös nämä täyspällit, jotka ihan vaan periaatteesta haluavat ajaa sen sadan metrin makkaranhakumatkan yksityisautolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta sitten päivä alkoi kääntyä koko ajan paremmaksi. Ehkä se oli se kahvi, ehkä ne irtokarkit jotka kävin lapsilta salaa hakemassa kun esikoisen luokkakaverin äiti katsoi poikien perään puistossa, jossa ainoa aktiviteetti on joko syöttää tai pelotella puluja, tai molempia. Hän laittoi viestin ja pyysi mukaan puistoon, ja lähdimme mielellämme koska juuri edellisenä päivänä sain selvittää espanjaksi poikien välistä kolmiodraamaa ja ajattelin, että jo ihan eleenä olisi hyvä mennä viettämään aikaa yhdessä. Jatkoimme matkaa leikkipuistoon, josta löytyikin lisää poikien koulukavereita ja kaikilla olikin tosi hauskaa. Tutustuin expat-perheeseen, jonka lapsi on kuopuksen luokalla. Sain viestin Suomesta, että tärkeälle, tärkeälle ystävälle viikonloppuna syntynyt vauva voi hyvin ja se lämmitti mieltä vieläkin enemmän. Sain kutsun huomenna juomaan viiniä ja syömään nachoja uuden tuttavan kotiin. Nyt saan vielä katsoa lisää Bonusperhettä ja tiskata. Jos vielä yöllä sataisi niin tässähän oltaisiin ihan plussan puolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

TUNNELMANDROPPAAJAT

Kun Anu ihmetteli sitä, miten maailman onnellisin kansa voi olla samalla niin iloton, syntyi polemiikki. ”Ei kaikki suomalaiset!”, sanoi moni – ja olen samaa mieltä, oma ystäväpiirini Suomessa on varsin iloista, avointa ja mukavaa väkeä. Moni tuntematonkin vastaantulija on joskus hymyillyt! Ja sitten oli niitä, jotka tiesivät tarkkaan mistä Anu puhui. Sellaisesta henkisestä ilmastosta, josta ei ilmeisesti kannata kauheasti puhua. Pitää ainakin muistaa mainita suomalaisten rehellisyys, luotettavuus ja kaikki ne myönteiset ominaisuudet, ettei kukaan pahoita mieltään viiden miljoonan ihmisen puolesta. Koska juuri sitähän yhdessä blogipostauksessa yritetään tehdä, antaa täydellinen analyysi yhdestä kansakunnasta…

Mutta Anu mä ymmärrän! Vaikka omat kokemukset Suomesta ovat olleet voittopuoleisesti hyvin myönteisiä (ja monista paikoista ulkomailta vastaavasti ihan kamalia traumoja ihmisten petollisuudesta, ilkeydestä tai epäluotettavuudesta), niin jotain täällä on eri lailla. Aina kun alan liikaa haikailla saunan tai mustikkapiirakan tai rakkaiden ystävien perään, menen internettiin. Siellä se pahamaineinen negatiivinen ilmapiiri läväyttää naamalle suorastaan avokämmenellä.

Mun oli tarkoitus ottaa kirjoituksen kuvitukseksi muutama kuvakaappaus sellaisten suurten ajattelijoiden kommenteista, jotka luin aamulla Hesarin Facebook-sivulta. HS kertoi, että Pride-viikon kunniaksi tämän päivän painoksella olisi sateenkaarikansi. Nyt julkaisu on jo siivottu näistä syvällisistä viesteistä, joiden pääasiallinen sisältö oli ”Hirveää homorummutusta!”, ”Siis Suomessa on tasa-arvo oikein hyvällä mallilla, miksi nyt meuhkataan vaan homoista, entä lapset ja vanhukset!” ja ”En kestä enää yhtään sateenkaarta, miksi tästä pitää nyt perkele tehdä numero”. Ymmärrän, etteivät ihmisoikeudet ole kaikkien teekuppi. Esimerkiksi itse en pidä yhtään jääkiekosta. En kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi käydä kommentoimassa MM-kisojen aikaan sinivalkoiseksi logonsa vaihtaneelle kaljafirmalle että ”En kyllä edes juo olutta mutta eikö nyt jo riitä tämä jääkiekkovouhkaus, kyllä kaikki osaa vähän tökkiä kiekkoa kepillä!”. Koska… ketään ei kiinnosta! Jos nyt sattuu olemaan niin ikävästi, että muu kuin heterohommelit ahdistaa niin sitten en voi toivoa kuin voimia tämän yhden viikon ajaksi kesäkuussa. Älä avaa internettiä.

Ja nyt sitten sanotaan, että se on vaan se kansalaisten kuona joka siellä verkossa purkaa pahaa oloaan. Mutta se ei ole totta. Ystäväni – jonka painolla, vaatekoolla, ulkonäöllä, iällä, hiustenvärillä tai millään muullakaan ei ole mitään väliä tämän jutun kannalta – meni kaupungille. Helsingissä. Hänelle oli kaksi erillistä tuntematonta ihmistä tullut kovaäänisesti kertomaan että hän on ylipainoinen ja hänen ei pitäisi olla pilaamassa kaupunkikuvaa. Voin kertoa, että sanavalinnat eivät olleet aivan näin sivistyneitä. Ja siinä vaiheessa minä täällä 4000 kilometrin päässä ihmettelen että mitä helvettiä. En voi kuvitella, että täällä kukaan huutelisi kenellekään kaupungilla mitään tuollaista. Vaikka vastaan tulisi millainen suohirviö. Täällä ihmiset puhuvat toisilleen kauniisti (paitsi ehkä liikenteessä), kehuvat, kutsuvat hyvännäköiseksi ihan automaattisesti. Kyllähän minä tiedän, etten oikeasti ole aamuseitsemältä kovin guapa, mutta tuleehan siitä hyvä mieli! Tai ainakin parempi mieli kuin siitä, että ventovieraat katsoisivat asiakseen kertoa miten pilaan maisemat pelkällä olemassaolollani.

Täällä kannustetaan. Täällä tsempataan. Enkä tarkoita, etteivätkö suomalaisilla olisi yhteishenkeä. Mutta täällä ei pilata muiden hyvää fiilistä. Ihmiset suvaitsevat toisia ja toisenlaisia elämäntyylejä aivan eri tavalla. Ja kyllä, seuraan kirjoittelua myös espanjaksi sosiaalisessa mediassa. Ahaa-elämys iski viimeistään silloin, kun alueelliseen keskusteluryhmään Facebookissa joku laittoi kuvan perheestä, joka oli parkkeerannut totaalisen väärin – todettakoon, että ryhmän idea on puuttua epäkohtiin erityisesti kaupunki-infran osalta. Perhe itse näki julkaisun, pahoitteli paikoitusvirhettä ja pyysi, että kuva poistettaisiin. Ja kuvan julkaisija vastasi iloisesti, että ”minun vikani, tuohan oli inhimillinen virhe, olen pahoillani että julkaisin kuvan, toivottavasti saadaan enemmän laillisia parkkipaikkoja tähän, olette suloinen perhe”. Ne ovat pilanneet täällä internetinkin!

JUTUT, JOTKA EI KIINNOSTA

Bloggaamisesta bloggaaminen, eli metabloggaaminen, on ehkä yksi tylsimmistä jutuista mitä tiedän, mutta silti sitä tulee joskus harrastettua. Niin kuin nyt. En ole vielä tavannut yhtään bloggaajaa (ja aika monta olen tavannut!), joka ei koskaan vilkuilisi tilastojaan – ja hei, jos ei haluaisi kenenkään lukevan, niin ei varmaan pitäisi blogia. Nälkä kasvaa syödessä, joskin itse olen oikein kiitollinen pienestä ja luotettavasta lukijakunnasta ja toisaalta satunnaisista vierailijoista, jotka löytävät tänne googlaten sellaisia sanoja kuin ”naiset ilman vaatteita” (sori not sori), ”linea kaunis koti” (nyt olet aivan väärässä blogissa, ystävä hyvä) tai ”aikuisen naisen päiväkirja nyt on lupa kirjoittaa” (kuulostaa joltain iskelmäkappaleiden hybridiltä).

Se tietenkin kiinnostaa aina kirjoittajaa, mikä kiinnostaa lukijoita. Toki voisin kirjoittaa paljon mehukkaimmista aiheista, täältä irtoaisi kyllä draamaa, avautumista tai tosi diippiä tilitystä, mutta sen verran on pakko armahtaa perheenjäseniä että yritän pitää jotain rajaa siinä, kuinka paljon paljastellaan. Ja toisaalta tämä La Línea ei nyt ole mikään suosituin turistikohde, joten paikallisia asioita käsittelevät postaukset eivät juuri herätä intohimoja. Kaikkien aikojen suosituimmat kirjoitukset ovat käsitelleet delfiinejä, kasvatuseroja, eskarin uskontokasvatusta, siirtolapuutarhakerhoa sekä rantakuntoa. Mutta nyt on aika paljastaa ne jutut, jotka eivät ole kiinnostaneet kuin kourallista ihmisiä!

Tässä siis kaikkien aikojen epäsuosituimpien kirjoitusten TOP 5:

5. LAPSEN VUOSISATA JA MUITA MUSEOITA

Voi ei, meidän vierailu Design-museossa ei siis kiinnostanut juuri ketään. Toisaalta julkaisin postauksen kaksi päivää ennen ”Lapsen Vuosisata” näyttelyn loppumista, että informaatioarvo oli melko alhainen. Meillä oli kuitenkin kiva käynti!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

4. SILVES

Tämä postaus on oikeastaan jaetulla sijalla edellisen kanssa, koska kumpaakin on lukenut vain reilu 50 henkeä. Noh, Etelä-Portugalissa sijaitseva Silves ei ole rantakohde eikä mitenkään erityisen svengaava paikka muutenkaan, mutta siellä on kiva linna, pittoreski pikkukaupunki ja se kyllä ansaitsisi enemmän käyntejä, myös virtuaalisesti!

IMG_1622

3. THE TALL SHIP

Selväksi on tullut, että sellaiset pienet käyntikohteet eivät kauheasti kiinnosta. Harmi, meistä tietenkin Glasgow’ssa sijaitseva kuunari oli huima kokemus, mutta se ei tainnut välittyä ruudun toiselle puolelle…

IMG_0276

4. KARNEVAALIT 2016

Siis mitä, missä on teidän juhlamielenne!? Missä fiilis!? Meikälikka raportoi karnevaaleista, ja se kiinnosti vain 50 lukijaa. No, ei se mitään – kerron näistä paikallisten hippaloista kyllä jatkossakin, luitte tai ette.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kaikkien aikojen inhotuin, tai ainakin epäsuosituin postaus…

1.THE RIVERSIDE MUSEUM

Selvä, museot ei kiinnosta! Mutta rehellisesti sanoen toivon, ettei postauksen heikko kiinnostavuus korreloi itse paikan kanssa, sillä tämä ilmainen, ihana museo on ehdottomasti käymisen arvoinen, jos menette Glasgow’hun. Siinä missä postauksia yleensä luetaan ainakin satoja kertoja, niin tämä raukka jäi lähes täysin vaille huomiota. Kiitos kaikille 48 lukijalle vaan!

IMG_0142

Sellainen katsaus blogimenneisyyteen tänään, ensi kerralla jotain uutta aineistoa.

PS. Jos jaksoit lukea tänne asti, käy vielä tykkäämässä tästä kuvasta Instagramissa. Meidän kantapaikkamme eli La Línean paras jäätelöbaari palkitsee joka viikko eniten tykkäyksiä saaneen kuvan (jossa on #yocomogulus-tägi) kahden hengen vierailulla jäätelötehtaalle. Olen päättänyt, Jali ja Suklaatehdas-hengessä, voittaa jokaiselle pojalle oman käynnin…