KIITOS FB 2007-2017

Nyt ollaan kyllä syvällä bloggaamisen ytimessä kun tartun Rimpuilija mamma-Lauran haasteeseen esitellä oma vuosikymmen Facebookissa – nimittäin TOTTA, olen nyt tuhlannut aikaani edes takaisin scrollaamalla kymmenisen vuotta! Kauas on tultu ajoista, jolloin statukset alkoivat Periaatteen Nainen is… ja perään piti keksiä jotain tosi nokkelaa ulkomaan kielillä. Ja kyllä, hyvänen aika, kauas on tultu noissa profiilikuvissakin. Nyt nimittäin katsellaan omaa naamaa ihan urakalla. Siitähän bloggaamisessa on kyse.

2007

1928369_7762547497_9892_n

Tässä sitä makoillaan muina naisina Dominikaanisen tasavallan rantahiekoilla, missä olin töissä kuusi viikkoa talvella 2007. Vaikka tarkoitus oli tietenkin vain laittaa kuva raukeasta katseesta, niin onhan tällaisen profiilikuvan julkaiseminen joskus marraskuun synkeimpinä hetkinä ihan sitä, että hierotaan vaan niiden noin 16 silloisen Facebook-kaverin naamaan sitä että joku on päässyt Karibialle ja siitä vielä maksettiinkin mulle.

2008

1923556_9497412497_2451_n

Kyllä sitä voi olla ihminen angstiteini vielä 23-vuotiaanakin. Mietin pitkään, että mikä mua on noin mahtanut ahdistaa kevättalvella 2008 kun nuori rakkaus on kukoistanut Käytännön Miehen kanssa ja kotona pyörinyt jaloissa mahtava mäyräkoiranpentu, mutta ehkä se oli se kätilökoulu, jossa jaksoin painaa huikeat kaksi viikkoa ennen kuin ripustin kumihanskat naulaan.

2009

4338_96728082497_1393693_n

Ai että, classy! Niin classy! Tässä sitä ollaan villillä tyttöjen viikonloppulomalla Riikassa ja päässä on Käytännön Miehelle löydetty tuliaishattu ja kädessä matkan neljäs alkoholiannos – todettakoon, että mentiin tuonakin iltana kello kahdeksalta nukkumaan katsottuamme kaverin kanssa vähän latvialaisia visailuja. Täysin lavastettu kuva.

2010

39807_449364447497_5660982_n.jpg

Ja tänä vuonna kuviin ilmestyivät vauvat. Yritän tässä peitellä kahta asiaa: tissiäni sekä sitä faktaa, että kahden kuukauden ikäinen esikoislapseni näyttää ihan Tony Halmeelta.

2011

267722_10150304650547498_1641307_n

Tässä kuvassa yritän sitten peitellä sitä, että olin just edellisenä päivänä tehnyt positiivisen raskaustestin ja pikkasen pukkasi paniikkia kun en meinannut tuolla Linjan ihanassa leikkipuistossa pystyä pitämään tuota yhtäkään lasta kahluualtaan pinnalla.

2012

314316_10151168574137498_2100601065_n

Ja katos, nyt niitä onkin kaksi.

2013

1074548_10151844213002498_1131818478_o.jpg

Vaihdoin hetkeksi vauvat koiriin ja karkasin ystävän kattoterassille. Tästä muuten jatkoin matkaani treffaamaan sellaisia hauskoja bloggaajia kuten Valeäiti, joka myös tänään seurasi somepersoonansa kehityksen kymmenvuotiskaarta.

2014

10574250_10152651964847498_4707085306220296308_n

Taas vauvoja. Se oli varmaan aika monen reaktio kun laitoin tällaisen profiilikuvan heinäkuussa 2014, olin nimittäin jotenkin ihmeellisesti onnistunut olemaan huutelematta asianlaitaa aiemmin Facebookissa. Moni varmaan toivoi, että kyseessä olisi ollut joku throwback Thursday, mutta oliko niitä vielä edes keksitty? Olin kyllä tuossa ton piparminttujäätelöni kanssa hullun onnellinen: kuuma kesä, kylmä jäätelö ja kolmas poika.

2015

10641303_10153334188007498_4663520775101912250_n

Äitienpäivän profiilikuva, jossa halusin estoitta fiilistellä sitä, että mulla on kolme lasta (jotka viihtyvät yleensä alasti kotona).

2016

12662519_10153930916407498_5478009597766679378_n.jpg

Ryppyjä ja liian yksityiskohtainen kuva Espanjasta. Siis nainen, missä retusointi, missä blurraus, missä Darth Vader-naamari kun sitä olisi tarvittu…

2017

Onnellinen muija Gibraltarinvuorella. Tätä mielentilaa odotan taas kuukauden päästä. (Ja hei, jo kerran tänä vuonna olen voinut kulkea ulkona ilman takkia!)16114056_10154917077632498_8226887328943459303_n.jpg

KEVÄTKIMARA

Olin elämäni 30 ensimmäistä vuotta syksyihminen. Sitten varmaan viime vuonna viimeistään mulle iski keväthulluus, johon liittyy oleellisena osana huokailu luonnon ihmeille, lintubongaus (kuten lehtopöllö poikasineen ihan meidän kodin vieressä, kelatkaa!) ja sellainen yleinen eläkeikäisille sopiva fiilistely. Ja kuulkaa, vaikka tämä kesäaikaan siirtyminen itsessään on ihan puhdasta sadismia, niin noin yleensä aurinko, kohta kuitattu maaliskuu ja se fiilis kun voi jo melkein pestä toppapuvun pois eteisestä (vain melkein, koska pitää kuitenkin varautua että vappuna sataa lunta). On se ihanaa.

Tämä on ollut monella tapaa hyvä viikko, ei vain siksi että kolme viimeistä pakollista kurssia menivät läpi ja nyt voin rallatella enää  noiden vapaaehtoisten kanssa. Oli hyvä viikko, kun menimme ensimmäistä kertaa kylään Annalle, joka on ihan mun toteemi-ihminen: rento, hauska ja sillä on niin mahtavat lapset! Kun ystävystyminen ei aina ole mikään itsestäänselvyys (aikuisillakaan), varsinkin kun kyseessä on ns. erityislapsi, niin en millään malttanut keskeyttää viiden lapsen varsin harmonisia leikkejä ja lähteä kotiin. Onneksi uudet treffit on jo sovittu! Ja eilen pääsin perinteiselle Earth Hour-illalliselle Saaran luo, jossa mua taas hemmoteltiin hyvällä ruoalla ja seuralla ja haastettiin erilaisilla mielipiteillä. Vaikka kukaan muu kuin mun äiti ei lukisi tätä blogia niin silti olen Suomen menestynein bloggaaja, koska onnistuin haalimaan ympärilleni internetin särmikkäimmät naiset.

Onhan tässä tietenkin ollut sitä säätöä, kun lapsilla on joku epämääräinen räkätauti ja olen jännittänyt muuttuuko se vielä laryngiitiksi. Mutta tänään ne pystyivät olemaan pari tuntia ilman että olivat ihan läpimärkiä räästä ja sen kunniaksi mentiin pienelle kevätretkelle, minä korkkasin sen Ipanaiselta hankitun Tula-repun (josta sain muodollisen alennuksen) ja aurinko paistoi ja sanoinko jo, että on kevät? Olen ehtinyt parissa kuukaudessa nähdä paljon ystäviä – en tarpeeksi, mutta enemmän kuin aikoihin – ja käydä teatterissa ja elokuvissa ja sopia vielä monet illalliset ensi kuulle ja Espanjastakin tulee ihan pian vieras ja viikon päästä mennään ruotsinlaivalle, tietenkin sillä noro-Siljalla. Mutta elämä. Aurinko. Kevät. Ymmärsitte varmaan pointin!

IHANA EX TEMPORE-ELÄMÄ

kottikärryt.jpg

Kun tutustuin eräällä vauvafoorumilla esikoistani odottaessa ryhmään epämääräisten nimimerkkien takana hermoilevia tulevia äitejä, en osannut odottaa tätä. Pahin skenaario oli mielestäni, että ”Kevätkesän odottajat 2010” olisivatkin parrakkaita pervoja, mutta en arvannut, että ne vähän varovaisesti äitiyspakkauksesta ja ultrista Stockan kahvilassa juttelevat naiset olisivatkin sellaisia ystäviä, joita uskaltaa jo tässä vaiheessa sanoa elinikäisiksi. Olen varmasti hehkuttanut ”mammajengiä” ennenkin, ja hehkutan varmasti jatkossakin: mikä mahtava sattuma, että sille samalle foorumille oli eksynyt juuri nämä ihmiset, joista tuli paljon muutakin kuin jonotusseuraa synnytysvuorolle.

Tänään kävi hieman niin kuin teineille, joiden viattomasta Facebook-kutsusta lähtenyt illanvietto lähtee leviämään ja lopulta eskaloituu poliisien keskeyttämiksi bakkanaaleiksi. Tai okei, vaikka meistä lähti meteliä ja muuta, ei virkavaltaa tarvittu viiden äidin ja 11 lapsen hillitsemiseksi. Mutta aamulla eräs meistä kysyi Facebook-ryhmässämme seuraa päiväksi, ja kun kutsu kävi Keltaiseen Taloon, toisen äitiystävän ihanaan kotiin, ilmottautuivat yhtäkkiä muutkin mukaan. Kevätauringon ja Keltaisen Talon kutsua on vaikea vastustaa. Todettakoon, että sekä talon emäntä että isäntä ovat vielä loistavia kokkeja, mikä ei mitenkään vähentänyt paikan viehättävyyttä.

Luulen, että Keltaisen Talon asukkaita alkoi ehkä jossain vaiheessa hirvittää ovista ilmestyvät kääpiöt kuravaatteissa, vaikka toisaalta en keksi yhtään paikkaa jossa vieraat (ja tällä tosiaan tarkoitan paitsi tuttuja myös tuntemattomia) otettaisiin lämpimämmin vastaan, vähän niin kuin Muumitalossa. Paitsi Keltaisen Talon asukkaat ovat huomattavasti hoikkarakenteisempia. Oli kuitenkin ihanaa päästä evakkoon omakotitaloon, jossa lapset saivat riehua kolmessa kerroksessa. Näissä paikoissa iskee aina se omakotitalokuume, vähän niin kuin Porvoossakin.

minäjapojat.jpg

Vaikka tärkeintä oli tietenkin loistava seura, jossa kelpasi korkata pullo Rieslingiä ja hämmästellä sitä, miten helppoa on kun lapset katosivat keskenään kellariin leikkimään, niin en voi väittää etteikö tuoreet sämpylät, vohvelit, chili sin carne ja Keltaisen Talon emännän uudella kahvikoneella tehdyt latet olisi myös olleet osa tämän lauantain taikaa. Että kiitos, ja anteeksi, sinne kuuden kilometrin päähän.

Viime vuosina tapaamisten järjestäminen on ollut aina sellainen kolme Doodle-äänestystä, viisi peruutusta ja uudelleen sopimista ja pitkät palaverit vaativaa organisointia. Nyt yhden äidin aamupäivän tylsistyminen johti iloiseen jälleennäkemiseen. Tuli mieleen oma lapsuus, josta monet parhaista muistoista liittyvät kavereiden kanssa vietettyihin rantapäiviin ja siskonpetiin päättyneisiin iltoihin, kun vanhempamme tapasivat toisiaan ja meistä lapsista tuli siinä sivussa ystäviä. Se kyllä vaatii jonkin verran neliöitä sekä hermoja, ja niitä löytyi onneksi Keltaisesta Talosta. Voi kun useammin saisi aikaiseksi tällaisia ex tempore-lähtöjä. Tietenkään tätä hehkutusta ei voi päättää kuin toteamalla, että viisi minuuttia sen jälkeen kun olimme poistuneet ovesta, kuopus oksensi päällensä. Perus.

P3112596.jpg

SOMEMUTSI RAIVOSTUI KOHUMAINOKSESTA

Hei kiitti otsikosta, Yle, ei ollut muuten yhtään tarkoituksenhakuinen tai leimaava! Olisitte voineet otsikoida yhtä raflaavasti tämän päivän uutisen suomalaislasten onnellisuudesta: Suomalaislapsi on vallan tyytyväinen elämäänsä olisi kuulostanut paljon paremmalta jos sitä olisi hieman dramatisoitu, esimerkiksi Huolimatta sosiaaliselle medialle menetetyistä vanhemmista, suomalaislapset luottavat silti aikuisiin. Muistutus siitä, että vaikka nykyvanhemmat ovat tiedostavampia kuin yksikään aiempi sukupolvi esimerkiksi kehityspsykologian, ravinnon ja lasten fyysisen koskemattomuuden suhteen, he mokaavat silti. No, jokainen sukupolvi traumatisoi lapsensa omalla tavallaan – jatkuva kännykän vilkuilu on varmasti oma syntini.

Nyt ei ole tarkoitus kieltää tätä ilmiötä. Heitän ensimmäisen kiven ihan omaan polveen, koska toistuvasti huomaan kurkkivani puhelinta ja ”hoitavani asioita” ja joskus on niitä aamuja, että istun teekupin kanssa surffaamassa netissä etsimässä seuraavaa somekohua samalla kun lapset hyppivät yläsängyltä alas patjalle. Olisivat voineet tulla ottamaan valokuvan meiltä tuohon mainokseen, puuttuu vain pallotuoli, kristallikruunu ja koira. Vietän lasten kanssa noin kahdeksan tuntia päivässä hereillä yhdessä, ja siihen mahtuu aika monta hetkeä jolloin viestittelen toisen vanhemman tai jonkun kaverini kanssa, luen sähköposteja tai katson kissavideoita. En ole siitä ylpeä; tiedostan, että vähemmänkin voisi viettää aikaa internetissä ja yritän vastustaa kiusausta kaivaa se puhelin esiin taskusta aina silloin, kun mitään muuta ei tapahdu. Ehkä kyllä enemmänkin kouliakseni omaa keskittymiskykyä kuin siksi, että lapseni kokisivat suurta laiminlyöntiä katsekontaktimme katketessa hetkeksi.

No sitten se surullisenkuuluisa kampanja.

Mistä edes aloittaisi? Mainoksista, joissa isä loistaa poissaolollaan (ja isien konkreettinen katoaminen lasten elämästä olikin mainoksen metaviesti – Helsingin lähisuhdeväkivallan ehkäisytyöryhmän puheenjohtaja Olli Salin halusi varmuuden vuoksi suututtaa isätkin, kun pelkät syyllistyneet äidit eivät riittäneet)? Tietoiskuksi kutsutusta mustavalkoisesta videossa, jossa kouluikäisen lapsensa rannalle leikkimään vienyt äiti vilkaisee puhelinta ja eeppinen musta korppi vie lapsen? Lisääntyikö muuten tietoisuus? Pitäisikö varoa korppeja? Tai siitä, että kaupungissa jossa ei ole varaa riittäviin turva- ja ensikoteihin, kunnalliseen pariterapiaan on kuukausien jonot ja neuvolapalveluita karsitaan jatkuvasti, on varaa laittaa kymmeniä tuhansia euroja kampanjaan, jolla ei ole mitään sisältöä?

Nimittäin sivun mainos Hesarissa maksaa noin 23 000 euroa (summa perustui valistuneeseen arvioon, kampanjan oikeat kulut raportoitu tarkemmin myöhemmin). Tässä mainoksessa muistutetaan, että välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa (mites sitten tuo vanhanaikainen väkivalta, onko sitä enää ollenkaan?) ja ohjataan sivustolle kotiväkivalta.fi. Sivustolla sitten perheväkivallaksi tiivistetään somemutsi ja poissaoleva isä, ja kerrotaan kampanjasta. Vain kampanjasta. Ei mitään tukea tai apua, konkreettisia neuvoja siihen miten voisi arvioida onko oma median käyttö kohtuullisen rajoissa, ei tutkimustietoa aiheesta – koska kyse on näin vakavasta ilmiöstä, luulisi että tietoa olisi muutenkin kuin mutuna. Eli on laitettu kohtuullinen määrä rahaa palamaan siihen, että on saatu aikaiseksi syyllistävä mainos, joka ei osu maaliinsa, ilman että tarjotaan mitään muuta tilalle. Kampanja ilman sisältöä. Saatiin sillä tietysti näkyvyyttä ja ”keskustelua”, mutta jotenkin kuvittelin että tällainen moniammatillinen työryhmä olisi saanut tuotettua jotain muutakin kuin sormenheristelyä ilman sisältöä. SISÄLTÖÄ!!! Sitä me somemutsit halutaan, siksihän me kokoajan googletetaan kännykkä kädessä.

Varmasti suurin osa vanhemmista voisi tsempata sen suhteen, paljonko uhraa aikaa näytöille. Tästä on muuten tehty ihan hyväkin kampanja, Väestöliiton Paras syy, jossa ilmiötä tarkastellaan osana hieman laajempaa yhteiskunnallista kokonaisuutta ilman, että ihan normaalilta, suorastaan poikkeuksellisen hyvinvoivalta näyttävä perhe leimataan väkivaltaiseksi koska vanhempi vilkaisee puhelintaan. Voisin kuitenkin kuvitella, että tälle rahalle olisi ollut aivan helvetisti parempaa käyttöä kuin stereotyyppinen, alleviivaava mainos, joka ei tarjoa ihmisille mitään muuta kuin syyllisyydentunteita ja stressiä siitä, viekö korppi nyt lapsen kun luen tämän Wilma-viestin.

PS. Postaus on kirjoitettu Onni-bussissa välillä Viikki-Lahti eikä sen kirjoittamisen aikana bloggaajan vastuulla ole ollut yhtään alaikäistä lasta.

PPS. Päivitys 16.11. klo 19.50: Veronika Honkasalon FB-sivuilta tieto kampanjan tarkemmasta kustannusrakenteesta:

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-16-kello-19-53-25