KEVÄT, KALENTERI JA KUUME

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

12903425_10153685507643541_1338059334_o

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se siitä pääsiäisestä. Laivareissun loppupuolella iskenyt flunssa kaatoi kaikki perheenjäsenet yksi kerrallaan, tosin ainoa korkealle noussut kuume on ollut matkakuume – mitäs sitä muuta vuodepotilaana tekisi kun varaisi taas lennot Espanjaan 1,5 kuukaudeksi kesällä ja alkaisi vielä päälle haaveilla pikavisiitistä Portugaliin. Ja kun House of Cardsin neljäs kausi on ahmittu, on ehtinyt katsoa esimerkiksi tätä Junalla halki Afrikan-dokumenttia, joka ei ainakaan ole auttanut kaukokaipuuseen.

Kalenteri on täyttynyt mukavasti matkaa edeltävältä ajalta: Luulen, että kaksi ja puoli kuukautta seuraavaan irtiottoon kuluvat nopeammin kuin haluaisinkaan. Seitsemän tenttiä, kolme kurssia ja näiden päälle vielä liian monta ryhmätyötä ja esseetä. Keskimmäisen puheterapioita ja tutkimusjakso sairaalassa. Puolimaratoni, mikä varmaan edellyttäisi jo hieman toimenpiteitä tuolla lenkkipolkujen puolella. Mieskin tulee käymään Suomessa, juhlimme ystäväparin häitä ja aika monta iltamenoa on merkattu ylös muutenkin. Olikohan vielä muuta?

Vielä viikon jälkeenkin vointi on heikohko, mutta viikonloppuna jo muutama uhkarohkea ystäväperhe uskalsi tavata meitä. Onneksi, yhtä lailla puolikuntoiset poikaset alkoivat jo hyppiä seinille. Tenavat-elokuvaa on katsottu ja legoplaneettoja rakennettu. Tänään uskaltauduttiin jo ihmisten ilmoille, kerhoon ja muskariin ja pihalle, auringossa tuntuu aika lailla yhtä lämpimältä kuin helmikuisessa Espanjassa. Avattiin skeittikausikin, pyörät pitäisi viedä huoltoon ja käydä taas vaihteeksi läpi poikien ulkovaatteet, pienet myyntiin, puolet varastoon ja varmuuden vuoksi parit toppahaalarit odottamaan takatalvea.

Nyt takaisin tenttikirjojen pariin.

TYHMYYDEN TUULIMYLLYT

Olen tosi, tosi väsynyt tähän keskusteluun.

1-, 4- ja 5-vuotiaiden lasten äitinä olen kyllä tottunut toistamaan kaiken, monta kertaa. Jankuttamaan ja muistuttamaan, hokemaan sitä samaa ”älä lyö veljees”-mantraa. Olen tottunut valikoivaan kuuloon ja siihen, että lapset kantelevat toisistaan. Sanon EI! varmaan tuhat kertaa päivässä. Se on ihan okei. Lasten kanssa nimittäin tuntuu, että ne oppivat. Että päivä, tappelu ja anteeksipyyntö kerrallaan ne kasvavat yhä enemmän ihmisiksi, ja mun tarvitsee yhä vähemmän selittää niille itsestäänselvyyksiä.

Sitten ovat ne aikuiset, jotka puhuvat kuin rasistit, käyttäytyvät kuin rasistit ja ajattelevat kuin rasistit, mutta loukkaantuvat siitä, että heitä kutsuu rasisteiksi. Koska hehän ovat vain realisteja, vaikka eivät tunne tilastoja, lakia tai tosiasioita eivätkä usko niitä, vaikka kuinka vääntäisit rautalangasta, linkittäisit lähteitä (ihan oikeita sellaisia, mutta he ovat valinneet uskoa vain MV-tason tiedotusta) ja yrittäisit selittää maailmanpoliittisia ilmiöitä. Nämä ihmiset kutsuvat toisia ihmisiä suvakeiksi, matuiksi tai aika monella rumemmallakin sanalla – ihan aikuiset ihmiset, jopa omilla nimillään ja kasvoillaan netissä. Monet ymmärtävät kai sen verran hävetä omaa ilmaisuaan, että piilottavat henkilöllisyytensä ja uhkailevat, herjaavat ja keksivät tarinoita pelottavista turvapaikanhakijoista anonymiteetin suojissa.

Se, millainen normi vihapuheesta on yhtäkkiä tullut, on äärimmäisen masentavaa. Onneksi meidän lapset eivät vielä osaa lukea tai kirjoittaa eivätkä käytä nettiä, koska olisi todella vaikeaa yrittää kasvattaa heistä toisia ihmisiä kunnioittavia, hyvin käyttäytyviä kansalaisia kun tuhannet suomalaiset näyttävät netissä päinvastaista esimerkkiä. Valitettavasti olen vuoden aikana joutunut selittämään aikuisten käytöstä lapsille myös ihan arkielämässä. Pojat tietävät jo, että punaisia päin kävelevät ja tupakkaa polttavat ihmiset ovat vähän hölmöjä, mutta keskustelumme ovat nousseet aivan uudelle tasolle sen jälkeen kun kiukkuinen kantasuomalainen raivosi tummaihoiselle naiselle ja tämän pienelle lapselle S-Marketin kassalla kuvitellusta muovipussin varastamisesta. Näitä tilanteita on ollut useampi: Jo eläkeikäinen naisihminen alkaa avoimesti paheksua kassalla samassa jonossa olevia tummaihoisia suomalaisia. Olen mennyt aina väliin, koska mun on helppo. Olen niin valkoinen että olen melkein läpinäkyvä, mulla on lapsia mukana (vaikka se ei ole kyllä koskaan estänyt näitä ”maahanmuuttokriitikoita” avautumasta uhreilleen) ja olen muutenkin kovaääninen. Se ei yleensä ole estänyt näitä myötähäpeää herättäviä mummeleita ilmaisemasta mielipiteitään, mutta olenpahan ainakin näyttänyt moukkamaisen kommentoinnin kohteiksi joutuneille, että kaikki meistä eivät ajattele samalla tavalla.

Itä-Helsingissä kasvaneet lapset ovat tottuneet siihen, että perhekerhossa ns. kantasuomalaiset ovat vähemmistössä, kavereiden äideillä on huivit ja pitkät hameet ja että jotkut lapset puhuvat turunmurteella. Heitä kyllä kiinnostaa se, mistä toiset ovat kotoisin ja mitä kieltä he puhuvat, mutta ei alleviivatakseen erilaisuutta vaan koska lapset tahtovat tietää, ovatko matkustaneet niissä maissa. Emme ole erikseen yrittäneet opettaa sitä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, koska se on lapsilla oletusasetus niin kauan kunnes vanhemmat antavat ymmärtää päinvastaista. Emme erikseen painota, että kaikkia pitää kunnioittaa ja kohdella hyvin, olivat he kiinalaisia tai karjalaisia, homoja tai heteroita, maanmittausinsinöörejä tai apurahataiteilijoita. Koska toisin kuin aikuiset, lapset eivät ole tyhmiä.

12670736_576858255816890_8836921402967293035_n

PS. Olen käyttänyt myös aivan liikaa aikaa jankatessani näitä itsestäänselvyyksiä netissä. Yrittänyt oikoa näitä ihmisvihaajia, vihjaista että kannattaisi ennemmin yrittää omilla teoilla parantaa maailmaa sen sijaan että omistautuu halveksumaan tai pilkkaamaan muita ihmisiä internetissä. Jos nyt kuitenkin joku on kovasti eri mieltä kirjoitukseni kanssa niin haluan jo valmiiksi lähettää seuraavat terveiset täältä punavihreästä kuplastani: En haluaisi tänne yhtään turvapaikanhakijaa, koska siinä maailmassa, jota me äärisuvaitsevaiset yritämme rakentaa, ei ihmisten tarvitse paeta kotoaan kylmään pohjolaan kuuntelemaan paikallisten vittuilua. Tiedän, että osa tänne saapuvista ihmisistä ei ole välttämättä turvapaikan tarpeessa vaan etsii taloudellista toimeentuloa, mutta uskon, että meidän järjestelmämme seuloo joukosta ne, jotka tarvitsevat oikeasti apua. Olen myös lukenut uutiset raiskauksista, tiedän että kulttuurien ja tapojen yhteen sovittaminen tulee olemaan haasteellista ja olen huolissani terrorismista. Näen kuitenkin ihmiset yhä yksilöinä enkä yleistä heistä jokaista sen perusteella, mitä joku toinen muslimi, kurdi, irakilainen tai vähän erinäköinen on tehnyt väärin. Mieheni lähdettyä ulkomaille viemään työpaikan joltain espanjalaiselta, olemme lahjoittaneet hänen merkkivaatteensa, kalliin talvitakin ja hienoja lenkkareita vastaanottokeskukseen. Sitä ennen olemme lahjoittaneet Pelastusarmeijalle ja Hopelle. Yksikään tuntemani maailmanparantaja ei yritä haalia Suomea täyteen pakolaisia, vaan he tekevät vapaaehtoistyötä usealla eri sektorilla, kyseenalaistavat Talvivaaraa ja kurjistavaa politiikkaa, ovat kasvissyöjiä ja kehitysmaassa elävän lapsen kummeja ja tasapuolisesti puolustavat niin afgaanien, suomalaisten, vanhusten, vammaisten kuin nuorten miestenkin ihmisoikeuksia.

HARVAT JA VALITUT

Kun me lähdettiin kolmeksi kuukaudeksi Espanjaan, piti kaikki tarvittava mahduttaa 46 kiloon, kahteen matkalaukkuun. Olin kyllä katsellut talven keskilämpötilatilastoja ja sääennusteita Etelä-Espanjaan, mutta en aivan hahmottanut että siellä päin +13 – ihan tavallinen lämpötila kesäkuisessa Suomessa – tarkoittaisi toppatakkikeliä. Raahasin siis mukanani ainakin viidet eri bikinit, hellemekkoja ja lapsille pelkkiä shortseja. Sanoinko jo, että olen optimisti?

Keleistä kertonee kaiken se, että olen nyt kotimaassa ollut samoissa varusteissa ulkona kuin Espanjassa. Mutta se niistä säistä, oikeastaan tulin puhumaan vaatteista – aihe, joka ennen oli loputon innostuksen lähde, mutta nykyään aiheuttaa ahdistusta. Niitä on liikaa. Ne ovat vääränlaisia. Ja vääränkokoisia, nyt kun parhaimmillaan painan 14 kiloa enemmän kuin viime kesänä. Siksi oli oikeastaan ihanaa, että kolmen kuukauden ajan vaatevalikoima oli erittäin rajoittunut ja mukaan oli valikoitunut vain suosikit.

Mukana oli useampi mekko ja toppi, joita en käyttänyt matkan aikana kertaakaan. Ne jäivät suosiolla odottamaan seuraavaa visiittiä, jolloin – keskikesällä – luulisi olevan jo otollisemmat ilmat kevyelle kesähepenelle. Jäljelle jäi muutama villapaita ja huppari, joita käytettiin senkin edestä. Juuri ennen matkaa ostettu nahkahame, josta tulikin ehdoton luottovaate. Parit farkut, jotka kyllä alkoivat loppuvaiheessa puristaa siihen malliin että alavartalon verenkierto oli vaarassa. Koska paikallinen posti hukkasi Suomesta lähetetyt kengät (jotka kuulemma tällä viikolla sitten lopulta saapuivat perille), tuli ne mukana olleet kengät käveltyä puhki La Línean rantabulevardilla.

Shoppailu jäi monestakin syystä ennätyksellisen vähäiseksi meidän matkan aikana. Ostin lähinnä sukkahousuja -niistä Espanjassa on tarjolla enemmän valikoimaa ja parempaa laatua- sekä useamman collegepuseron lämmittämään meidän jääkaappikylmässä kodissa. Valikoima oli kuitenkin aika onneton, etenkin kun on tällainen melkein 180-senttinen amatsooni eivätkä lempivärit ole ruskea ja viininpunainen. Huolestuttavaa kyllä, huomasin kärsiväni vieroitusoireista kun en päässyt shoppailemaan. Meidän kaupungistamme löytyi vain Mango, Zara ja paikallisten putiikkeja, jossa ei viikinkinaiselle ollut vaihtoehtoja, ja vastaavasti huonojen postikokemusten takia en päässyt toteuttamaan normaalia nettishoppailuvimmaani. Tämä oli taas niitä elämän ristiriitoja: Samalla kun tunsin omituista tyydytystä pärjätessäni vain muutamalla asukokonaisuudella, ahdistuin vaihtoehtojen vähyydestä ja siitä, että jouduin pitämään ”aina samoja vaatteita”. Kärsin melko pahasta unettomuudesta, ja usein aamuyön tunteina sain ajatuksenvirran padottua kun aloin muistelemaan mitä kaikkia kivoja vaatteita mua kotona odottikaan.

Ensi kerralla osaan pakata paremmin. Tärkeimpänä on ainakin parit pieruverkkarit, sillä meillä oli sisätiloissa niin hyytävän kylmä että pilkkihaalarissakin olisi palellut. Enemmän villasukkia ja vähemmän urheiluvaatteita, sillä lenkkeilin lopulta tosi laiskasti. Voin suosiolla ottaa Suomesta mukaan ne vaatekaapin naisellisimmat yksilöt, sillä kuten paikalliset lapset, myös aikuiset panostavat siisteihin ja tyylikkäisiin vaatteisiin – niissä verkkareissa tosiaan pyöritään vain kotona. Tämä kuitenkin oli opettavainen elämys näin vaatemielessä, sillä nyt tiedän vähän paremmin missä vaatteissa viihdyn vaikka neljännesvuoden putkeen, ja missä vaatteissa kehtaa liikkua ympäri Etelä-Eurooppaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SKIDIT RISTEILY

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Terveisiä Ruotsista. Käytiin Ompun kanssa vähän laivalla – kerrankin oltiin oikein edelläkävijöitä, koska kyseessä oli kaikkien aikojen ensimmäinen Skiditristeily. Tämä oli mulle ensikosketus koko konseptiin: Meiltä on kokematta niin Skiditfestarit kuin Skiditdiskotkin. Mulla oli suunnitelmissa viedä esikoinen kevään aikana matkalle kaksin, vain äiti-poika-laatuaikaa ilman karkailevia pikkuveljiä, erityisesti siksi kun meidän 5-vuotias oli koko Espanjanreissun ajan aivan mielettömän reipas, huolehtivainen ja avulias, välillä aika haastavista olosuhteista huolimatta. Kun ystävältä ja hänen kahdelta pojaltaan jäi hytissä yläsängyt vapaiksi, tartuimme tilaisuuteen innoissamme. Kiitos vielä vaan matkaseuralle, ja toivottavasti tämä raivostuttava flunssa ei tarttunut teihin.

Odotukset olivat aika korkealla, koska Skidit-teeman tapahtumia on hehkutettu vuosien mittaan ja esimerkiksi diskot myydään loppuun tunneissa. Nyt täytyy sanoa, että tämä Skiditristeilyjen neitsytmatka ei ehkä vielä ollut, näin nipottavan aikuisen näkökulmasta, ihan nappisuoritus, vaikka lapsilla toki oli hauskaa. Hauskuus tuli vain tällä kertaa ihan siitä normaalista laivamatkustamisen ilosta – valotikuista neljän euron esanssidrinkissä, leikkipaikan pallomerestä, buffetin jäätelökoneesta, kylpyläosaston porealtaista ja yleisestä riehumisesta – eikä niinkään tätä risteilyä varten järjestetystä erityisohjelmasta. Jos siis tämän kokemuksen perusteella pitäisi valita matkustusajankohta, luultavasti valitsisimme jonkun ihan tavallisen arkipäivän, jolloin ehkä ei olisi niin pahasti ruuhkaa leikkipaikalla tai hisseihin.

Osallistuimme molempina iltoina Satuseikkailuun, jossa lapset kiersivät eri tehtäväpisteissä tarkoituksenaan pelastaa hauki – otus, joka vaikutti ehkä vanhempien silmissä pelottavalta, mutta oli lapsista ilmeisen kiehtova. Omppu odotti erityisesti paraatia, jota varten lainattiin ystäviltä Darth Vader-puku (kiitos siitäkin!), mutta itse paraatin toteutus oli hieman kaoottinen – lapset ja aikuiset vain ohjattiin läpi promenadin, mahdollisimman paljon meluten. Satuseikkailua seurannut disko toimi juuri niin kuin diskot toimivat – jälleen kerran eniten kiitosta lapselta sai ilmaiseksi jaetut valotikut, joiden merkitystä onnistuneeseen laivamatkaan ei voi vähätellä – mutta äitiä hieman ärsytti jatkuva paikasta toiseen siirtyminen: Jos olisimme olleet liikkeellä rattaiden kanssa, olisi varmasti mennyt hermo kannelta toiselle liikkumisessa. Kävimme myös wörkshopeissa, joissa molempina päivinä askarreltiin päällikkökoruja matonkuteista. Mekin tehtiin muutama, joskin yleisesti vaikutti siltä että käsitöistä olivat innostuneempia äidit. Onneksi tarjolla oli myös piirustuspaperia ja kyniä, jotta pikkuseilori sai purkaa taiteellista vimmaansa piirtämällä Star Wars-hahmoja. Ohjelmanumeroita suunnitellessa ei ehkä oltu otettu huomioon lapsimäärää ja tarvittavaa organisointia, sillä usein toiminnan aloittaminen ja päättäminen kesti lasten keskittymiskykyyn nähden liian kauan. Meidän kolmen pojan seurueemme ei jaksanut molempina iltoina lumoutua merimaailmasta, sen sijaan lavalla viihtyivät hyvin noin 3-6-vuotiaat tytöt – tämä on tällainen hyvin lavea yleistys, joukossa oli varmasti poikiakin enkä tahdo alkaa harrastamaan mitään epäkorrekteja sukupuolinormeja, mutta todettakoon, että pääosin naispuolisten vetäjien sinällään ihanat asut ja koreografiat näyttivät vetoavan eniten naispuolisiin nuoriin.

Mutta hauskaa oli. Tukholmassa mentiin rehellisesti lasten ehdoilla, eli käytiin lelukaupoissa ja McDonald’silla. Parempaa kuin ranskalaisöverit oli kuitenkin Värtanin sataman uuden terminaalin rakennustyöt, joiden takia saatiin seurata ainakin tunnin verran satama-altaan ruoppaamista ja kivien kippaamista veteen. Kannattaa varata siis runsaasti aikaa laivasta terminaaliin siirtymisessä, jos matkustatte lähiaikoina Siljalla: Muutostöiden takia kävelymatkaa on muutenkin melkein kilometrin verran, ja jos mukana on työkoneisiin intohimoisesti suhtautuvia henkilöitä, voi matka-aika tuplaantua. O oli onnessaan saadessaan vähän enemmän vapauksia samanikäisen kaverin kanssa, rakastui hissiaulojen interaktiiviseen Harri Hylje-peliin, pakahtui riemusta saadessaan oman valomiekan, nautti huomiosta ja siitä, että sai pelata aika monta Angry Birdsiä herättyään pari tuntia aiemmin kuin muu hyttiseurue. Uskon, että Skiditristeilyt kehittyvät tuosta vielä alkukankeuden jälkeen – ja siis, suurin osa lapsista näytti nauttivan täysillä, logistiset ongelmat ja ohjelman yksipuolisuus taisi harmittaa enemmän äitejä – vaikka meidän matkalle se ei varsinaisesti tuonut mitään lisäarvoa. Matkahan oli selvästi menestys, kun lapsi on koko illan kysellyt, koska lähdetään uudestaan laivalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA