Tämän loppuvuoden reissut ovat selvästi risteilypainotteisia (ei nyt mennä hiilijalanjälkiin, mutta oikeasti kai päästöiltään tämä Suomenlahden ylittäminen on samaa tasoa jonkun Euroopanlennon kanssa?), sillä marraskuun alussa otin nokan taas kohti etelänaapuria. Elokuussa Tallinna teki vaikutuksen: se olikin ihastuttava yhdistelmä modernia, keskieurooppalaista hipsterimetropolia ja toisaalta sieltä täältä ränsistynyttä, neuvostonostalgiaan osuvaa pikkukaupunkia. Oli selvää, että takaisin oli tultava, jos ei mistään muusta syystä niin ruoan vuoksi, ja niinpä marraskuun ensimmäisenä päivänä nousin seuralaisen kanssa Tallink Megastariin. Laivavalinta osottautui erinomaiseksi, sillä yhteys oli kiitettävän nopea ja niin oli myös nettiyhteys, jonka ansiosta matka kului rattoisasti rästitöiden parissa.
Viime kerralla majoituimme Swissôtelissa, tällä kertaa olimme naapuritornissa Radisson Blu Skyssa. Kerros oli sama kuin loppukesän reissussa, eli sain ihailla maisemia 21. kerroksesta. Tuossa korkeudessa yleensä myös mun korkeanpaikankammo lakkaa vaivaamasta ja olen saanut rauhassa tuijotella satamaa, jonne kummallakin kerralla on ollut näkymät. Hotellin ylin, 24., kerros oli tullut tutuksi jo viime reissulla kun söimme Lounge24:ssa, ja tällä kertaa pääsin viideksi tunniksi hemmoteltavaksi Beauty Skin Spa’han. Hotellin spa’ssa ei ole altaita vaan pieni ja intiimi tila hengailuun, maisemien katseluun ja skumpan juontiin, tavallinen sauna josta aukeaa näkymä koko vanhakaupungin yli sekä höyrysauna. Mun tomumajaani korjattiin kokovartalohieronnan, kasvohoidon ja pedikyyrin muodossa ja erityisesti kasvohoito teki ihmeitä – ei ehkä vielä silmäpusseille, siihen tarvittaisiin jo plastiikkakirurgiaa, mutta noin yleensä naamalle.
Tälläkään kertaa en kauheasti kehdannut heilua kameran kanssa. Toisaalta marraskuinen Viro nyt ei ole yhtään sen kuvauksellisempi kuin Helsinkikään, mutta ruokia räpsin vähän kännykän kanssa. Nimittäin tällä kertaa jätettiin kulttuuririennot väliin ja keskityttiin vain ja ainoastaan syömiseen, esimerkiksi kolmetuntisen lounaan muodossa (josta olikin hyvä siirtyä jo muutaman tunnin päästä päivälliselle). Vegaaniravintola V:n ovia kävimme koputtelemassa kolmeenkin otteeseen, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Onneksi V:n naapurista Rataskaevulla vanhakaupungissa oli tarjolla muita loistavia ravintoloita, joissa hankkia itselleen vuosisadan ähky.
Rataskaevu 8:ssa sijaitsee Von Krahli Aed, jossa söimme ensimmäisenä iltana. Se itse asiassa oli mulle koko matkan lempiruokailu: perjantai-iltana oli täyttä ja sen vuoksi palvelu vähän hidasta (joskin todella ystävällistä ja mutkatonta), mutta tunnelmallisessa kellaritilassa oli hauska vakoilla muihin pöytiin. Ylläolevassa kuvassa oikealla oleva alkupalani oli niin hyvää, että nuolin lautasen puhtaaksi (no olisin halunnut, en sitten viitsinyt). Vuohenjuustokreemi (jota Virossa tunnutaan rakastavan), mansikat, paahdetut päärynät ja erilaiset pähkinät olivat vaan sellainen makujen sinfonia että uh huh. Niin monta eri sävyä, yhdessä – erittäin kohtuuhintaisessa – annoksessa! Pääruoassakaan ei ollut valittamista, ja vegaaninen voi keräsi kiitosta. Seuraavana päivänä lounastimme naapurissa Rataskaevu 16:ssa, jonne pääsimme pienen odottelun jälkeen ilman pöytävarausta. Noin yleensä ottaen opin, että Tallinnassa kannattaa tehdä pöytävaraus, varsinkin näihin suosituimpiin kasvispainotteista ruokaa tarjoaviin paikkoihin.
Rataskaevu 16 oli rastapäisiä tarjoilijoita myöten tyylikäs paikka, naapuriaan Von Krahlia hieman kalliimpi ja toisaalta modernimpi. Ruokalista oli jälleen yhdistelmä eurooppalaista ja virolaista keittiötä sillä slaavilaisella tvistillä, pöydässä nähtiin silakoita ja paljon juureksia, ja tietysti jälkiruoaksi pullavanukas. Pääruoaksi söin lohta, joka oli oikein okei mutta kokoon nähden hieman yläkanttiin hinnoiteltu (eli siis suomalaista hintatasoa, kun Tallinnassa muuten saa nauttia halvemmasta fine diningista). Kiitosta kuitenkin aivan supersympaattisista personoiduista viesteistä jälkiruokakahvin kera, sekä ravintolan omasta leivästä jota olisin halunnut tunkea taskuihin. Kolmen ruokalajin jälkeen oli hyvä suunnata kohti seuraavaa ruokapaikkaa, joka tällä kertaa sijaitsi Telliskiven trendikkäällä alueella.
Jos jotain, niin F-Hoonetta kaikki olivat käskeneet kokeilemaan. Lauantai-iltana tämä industrialhenkinen ravintola oli täpötäynnä, ja umpikännisten suomalaisseurueiden tuijottelu kävi ihan hyvin ohjelmanumerosta. Ruoan puolesta sitten koettiin tämän matkan pettymykset: valikoima on laaja ja hinta-laatusuhteelta oikein OK, mutta mitään suuria kulinaristisia elämyksiä ei ollut tarjolla. Kaikki oli hyvää, siis maukasta ja kelvollista ja jopa kekseliästäkin, mutta sellainen yritys siitä puuttui. Reissun parhaan jälkiruoan palkinto menee kyllä F-Hooneen crème brûléelle, mutta muuten viime kerralla kokeiltu Kivi Paber Käärid pysyy kyllä omana suosikkinani tässä korttelissa.
Tallinna on siis se paikka, minne aion jatkossakin matkata kun haluan vähän treat myself-aikaa. Hintataso on sen verran matalampi Suomeen verrattuna että hieronnat ja hoidot eivät kirpaise ja ruoka on loistavaa, ja vaihtoehtoja paljon – useamman ruokalajit yhdellä viinilasillisella olivat joka aterialla viidenkympin luokkaa. Näissä nuoremmissa ja kansainvälisissä paikoissa palvelu on poikkeuksetta ollut hyväntuulista ja lämmintä, vaikka sitten muualla saattaa vastaanotto olla hieman tylympi. Että Tallinna, I’ll be back!
