TÄLLÄ KERTAA TALLINNASSA

Tämän loppuvuoden reissut ovat selvästi risteilypainotteisia (ei nyt mennä hiilijalanjälkiin, mutta oikeasti kai päästöiltään tämä Suomenlahden ylittäminen on samaa tasoa jonkun Euroopanlennon kanssa?), sillä marraskuun alussa otin nokan taas kohti etelänaapuria. Elokuussa Tallinna teki vaikutuksen: se olikin ihastuttava yhdistelmä modernia, keskieurooppalaista hipsterimetropolia ja toisaalta sieltä täältä ränsistynyttä, neuvostonostalgiaan osuvaa pikkukaupunkia. Oli selvää, että takaisin oli tultava, jos ei mistään muusta syystä niin ruoan vuoksi, ja niinpä marraskuun ensimmäisenä päivänä nousin seuralaisen kanssa Tallink Megastariin. Laivavalinta osottautui erinomaiseksi, sillä yhteys oli kiitettävän nopea ja niin oli myös nettiyhteys, jonka ansiosta matka kului rattoisasti rästitöiden parissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime kerralla majoituimme Swissôtelissa, tällä kertaa olimme naapuritornissa Radisson Blu Skyssa. Kerros oli sama kuin loppukesän reissussa, eli sain ihailla maisemia 21. kerroksesta. Tuossa korkeudessa yleensä myös mun korkeanpaikankammo lakkaa vaivaamasta ja olen saanut rauhassa tuijotella satamaa, jonne kummallakin kerralla on ollut näkymät. Hotellin ylin, 24., kerros oli tullut tutuksi jo viime reissulla kun söimme Lounge24:ssa, ja tällä kertaa pääsin viideksi tunniksi hemmoteltavaksi Beauty Skin Spa’han. Hotellin spa’ssa ei ole altaita vaan pieni ja intiimi tila hengailuun, maisemien katseluun ja skumpan juontiin, tavallinen sauna josta aukeaa näkymä koko vanhakaupungin yli sekä höyrysauna. Mun tomumajaani korjattiin kokovartalohieronnan, kasvohoidon ja pedikyyrin muodossa ja erityisesti kasvohoito teki ihmeitä – ei ehkä vielä silmäpusseille, siihen tarvittaisiin jo plastiikkakirurgiaa, mutta noin yleensä naamalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tälläkään kertaa en kauheasti kehdannut heilua kameran kanssa. Toisaalta marraskuinen Viro nyt ei ole yhtään sen kuvauksellisempi kuin Helsinkikään, mutta ruokia räpsin vähän kännykän kanssa. Nimittäin tällä kertaa jätettiin kulttuuririennot väliin ja keskityttiin vain ja ainoastaan syömiseen, esimerkiksi kolmetuntisen lounaan muodossa (josta olikin hyvä siirtyä jo muutaman tunnin päästä päivälliselle). Vegaaniravintola V:n ovia kävimme koputtelemassa kolmeenkin otteeseen, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Onneksi V:n naapurista Rataskaevulla vanhakaupungissa oli tarjolla muita loistavia ravintoloita, joissa hankkia itselleen vuosisadan ähky.

F-HOONE (1)

Rataskaevu 8:ssa sijaitsee Von Krahli Aed, jossa söimme ensimmäisenä iltana. Se itse asiassa oli mulle koko matkan lempiruokailu: perjantai-iltana oli täyttä ja sen vuoksi palvelu vähän hidasta (joskin todella ystävällistä ja mutkatonta), mutta tunnelmallisessa kellaritilassa oli hauska vakoilla muihin pöytiin. Ylläolevassa kuvassa oikealla oleva alkupalani oli niin hyvää, että nuolin lautasen puhtaaksi (no olisin halunnut, en sitten viitsinyt). Vuohenjuustokreemi (jota Virossa tunnutaan rakastavan), mansikat, paahdetut päärynät ja erilaiset pähkinät olivat vaan sellainen makujen sinfonia että uh huh. Niin monta eri sävyä, yhdessä – erittäin kohtuuhintaisessa – annoksessa! Pääruoassakaan ei ollut valittamista, ja vegaaninen voi keräsi kiitosta. Seuraavana päivänä lounastimme naapurissa Rataskaevu 16:ssa, jonne pääsimme pienen odottelun jälkeen ilman pöytävarausta. Noin yleensä ottaen opin, että Tallinnassa kannattaa tehdä pöytävaraus, varsinkin näihin suosituimpiin kasvispainotteista ruokaa tarjoaviin paikkoihin.

F-HOONE (2)

Rataskaevu 16 oli rastapäisiä tarjoilijoita myöten tyylikäs paikka, naapuriaan Von Krahlia hieman kalliimpi ja toisaalta modernimpi. Ruokalista oli jälleen yhdistelmä eurooppalaista ja virolaista keittiötä sillä slaavilaisella tvistillä, pöydässä nähtiin silakoita ja paljon juureksia, ja tietysti jälkiruoaksi pullavanukas. Pääruoaksi söin lohta, joka oli oikein okei mutta kokoon nähden hieman yläkanttiin hinnoiteltu (eli siis suomalaista hintatasoa, kun Tallinnassa muuten saa nauttia halvemmasta fine diningista). Kiitosta kuitenkin aivan supersympaattisista personoiduista viesteistä jälkiruokakahvin kera, sekä ravintolan omasta leivästä jota olisin halunnut tunkea taskuihin. Kolmen ruokalajin jälkeen oli hyvä suunnata kohti seuraavaa ruokapaikkaa, joka tällä kertaa sijaitsi Telliskiven trendikkäällä alueella.

F-HOONE

Jos jotain, niin F-Hoonetta kaikki olivat käskeneet kokeilemaan. Lauantai-iltana tämä industrialhenkinen ravintola oli täpötäynnä, ja umpikännisten suomalaisseurueiden tuijottelu kävi ihan hyvin ohjelmanumerosta. Ruoan puolesta sitten koettiin tämän matkan pettymykset: valikoima on laaja ja hinta-laatusuhteelta oikein OK, mutta mitään suuria kulinaristisia elämyksiä ei ollut tarjolla. Kaikki oli hyvää, siis maukasta ja kelvollista ja jopa kekseliästäkin, mutta sellainen yritys siitä puuttui. Reissun parhaan jälkiruoan palkinto menee kyllä F-Hooneen crème brûléelle, mutta muuten viime kerralla kokeiltu Kivi Paber Käärid pysyy kyllä omana suosikkinani tässä korttelissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tallinna on siis se paikka, minne aion jatkossakin matkata kun haluan vähän treat myself-aikaa. Hintataso on sen verran matalampi Suomeen verrattuna että hieronnat ja hoidot eivät kirpaise ja ruoka on loistavaa, ja vaihtoehtoja paljon – useamman ruokalajit yhdellä viinilasillisella olivat joka aterialla viidenkympin luokkaa. Näissä nuoremmissa ja kansainvälisissä paikoissa palvelu on poikkeuksetta ollut hyväntuulista ja lämmintä, vaikka sitten muualla saattaa vastaanotto olla hieman tylympi. Että Tallinna, I’ll be back!

VEGEBUFFETISSA TUKHOLMASSA

P9225165.jpeg

Dylanin brunssin lisäksi söin viikonloppuna vuorokauden sisällä kahdessa muussakin buffetpöydässä. En voi suositella, oli ihan puhdasta itsensä kiusaamista eikä pitopöydistä päässyt nauttimaan aivan täysillä kun oli jo alkupalojen kohdalla valmis luovuttamaan. Tukholmassa paikallinen ystäväni toimi laupeasti oppaanamme, vaikka minä ja seurueeni, eli kolme enemmän tai vähemmän krapulan ja humalan välimaastossa häröillyttä bloggaajaa joiden kanssa jaoimme hytin M/S Romantic-faniristeilyllä, olimme aika lailla sietämättömiä huonoine vitseinemme. No, asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tukholmantietäjä suositteli meille lauantain pikavisiitille Herman’sin vegebuffettia, jota tarjoillaan Södermalmilla sijaitsevassa ravintolassa viikonloppuisin aina kello yhdestätoista iltayhdeksään; arkena lounasbuffet on katettu klo 11-15. Hintaa herkuttelulle tulee 220 ruotsin kruunua eli noin 20 euroa per naama, joka on ruoan laatuun ja Tukholman yleiseen hintatasoon nähden mielestäni oikein kohtuullinen. Kylmiä ja lämpimiä ruokia sisältävän buffetpöydän lisäksi siihen sisältyy vesi ja kahvi/tee. Sanomattakin selvää, että täällä oli tarjolla iKaffea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pöytävarausta suositellaan lämpimästi: me saimme istua tunnelmallisessa ”kasvihuoneessa” josta avautui upeat näkymät pitkin kaupunkia ja Gröna Lundiin, jonka raivohullujen laitteiden katselu ei varsinaisesti parantanut valmiiksi hieman heikkoa oloa. Ja rehellisesti sanoen vaikka ruoka oli mitä maukkainta, niin linssit ja terveelliset marinoidut kasvikset ja thaimaalainen keitto eivät ehkä olleet sitä ruokaa, mitä kohmeloinen ruumiini tarvitsi. Mutta hyvää se oli – eikä siis sitä ”vegaanihyvää”, jossa kasvisruokailijat joutuvat aina asettamaan riman lähtökohtaisesti vähän alas päin mitä tulee makuelämyksiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruoan osalta valikoima oli monipuolinen ja maukas. Ei liian mausteista vaan juuri sopivaa niin, että nenä alkoi vähän vuotaa. Herkullista hummusta, hyviä salaatteja ja esimerkiksi ihana kasvispiiras, joka oli kuin brittiläisestä pubikeittiöstä (tämä oli siis kehu). Lisäksi tiskillä oli kevyttä keittoa, pastaa, intialaista pataa, rustiikkista artesaanileipää lisukkeineen sekä pikkelöityjä kasviksia, saleettia ja siemeniä. Jos olisin jaksanut, olisin ehdottomasti ostanut kahvilanakin toimivan Herman’sin tiskiltä myös kakkua.

Erityisesti Viking Linen laivoilla saapuville sijainti on aivan huikea. Hyvin valmistettua kasvisruokaa (valtaosa vegaanista) jossa kokit ovat ymmärtäneet hyvin maustamisen päälle. Vatsa tuli täyteen ruokaa, joka oli vähän liian terveellistä olotilaan nähden, mutta jota uskallan kyllä suositella jopa lihansyöjille. Että smaklig måltid itse kullekin!

NELJÄ TUNTIA TALLINNASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieman suuruudenhulluina halusimme ehtiä Suomi-lomalla myös laivalle. Koska pojat halusivat Tukholman risteilyn sijasta Muumimaailmaan, mentiin sitten päiväristeilylle Tallinnaan. Se oli esikoisen ja keskimmäisen ensimmäinen kerta Eestissä – okei, esikoinen on käynyt kerran ollessaan vielä vatsassa, ja se taisi olla edellinen kerta kun olin itsekään käynyt etelänaapurissa. Kuopus jätettiin kotiin ja mukaan otettiin ystävä lapsineen, että otetaan kaikki hyöty irti matkasta. Sosialisointia, seikkailua, ja tietenkin buffet!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laivaksi valittiin Viking XPRS kahdesta syystä: hinta ja se, ettei tarvinnut lähteä aamuseitsemältä liikkeelle. Meidän meno-paluu poikien kanssa sekä aamiaisbuffet aikuiselle ja kahdelle lapselle maksoi yhteensä 56 euroa, eli mitenkään hinnalla pilattu matka ei ollut. Tasoitin tätä näennäistä säästöä totta kai tax-freen puolella, kun oli pakko hamstrata purkkaa ja Muumi-astioita mukaan Espanjaan. Anyways, muistin myös miksi nuo Tallinnan risteilyt on yleensä ottaen melkoista jäiden polttelua. Jos liikkeellä on yksin tai aikuisten kesken, voi ottaa sen lasin kaksi viiniä ja vaikka lukea, mutta nyt melko pieni ja ruuhkainen leikkipaikka oli nopeasti nähty ja levottomat 5-8-vuotiaat sekoilivat mukavasti sen 2,5 tuntia suuntaansa, ollen jo valmiiksi kierroksilla kun päästiin perille Tallinnaan. Buffetista sen verran, että onneksi se oli puoli-ilmainen, sillä ruoka oli melko hajutonta ja mautonta (joskin lapsille kelpasivat lihapullat ja minicroisantit oikein hyvin), jonot jäätävät ja henkilökunnan palvelualttius sitä luokkaa, että päädyimme lopulta juomaan buffassa omia juomia – joka siis kello 10.45 tarkoitti ihan vaan vettä.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska meillä oli maissa aikaa vain neljä tuntia, otettiin suosiolla taksi heti satamasta. Lapsiin teki vaikutuksen virolainen ”tilatakso”, joka kuulemma on sata kertaa hienompi kuin suomalaiset. Kolmen kilometrin matka kuudelta hengeltä maksoi 15 euroa, ja pääsimme perille kohteeseen: Miiamilla-lastenmuseoon Kadriorg-puiston reunalle. Koska etelässä oli vielä elokuun lopussa ihan helteet, vietettiin ensin aikaa oikein kivassa leikkipuistossa museon edustalla. Se tarjosi runsaasti vaarallisia paikkoja joista pudota sekä hiekkaa kenkiin, mutta oli siis oikeasti oikein kiva. Vieressä oli myös pieni tivoli, joka näytti yhtä houkuttelevalta vaihtoehdolta aurinkoisena kesäpäivänä. Uskoisin, että puistossa ja museossa saisi helposti kulumaan koko päivän – siis vähän pidempäänkin kuin tiukasti ohjelmoidun 2,5 tuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Sisäänpääsy museoon oli aikuiselta ja kolmelta lapselta erittäin kohtuulliset kuusi euroa. Miiamilla on toiminnallinen museo, jossa on mahdollisuus hiihtää, leikkiä erilaisia kauppa- ja roolileikkejä ja touhuta. Se ei ole kovin iso, ja olisi ehkä pidemmällä vierailulla käynyt tylsäksi neljälle koekävijälle, mutta viihdytti oikein hyvin reilun tunnin ajan. Museossa on kuulemma myös erinomainen kahvila, jota emme ehtineet kokeilla. Viron museotarjonta lapsille on kuulemma todella hyvää; Miiamilla muistutti monella tapaa Lastenkaupunkia ja Vinttiä, valitettavasti opasteet olivat pääasiassa viroksi ja venäjäksi ja sellainen pedagoginen sisältö jäi meidän osalta hieman ohueksi. Ei ehkä mikään sellainen kohde, jonka takia pelkästään kannattaa matkustaa meren yli, mutta ehdottomasti toimiva jos sen yhdistää pidempään Tallinnan reissuun tai visiittiin myös Kadriorgin puistossa.

 

 

Tarkoitus oli syödä Tallinnassa, mutta koska onnistuin ensin unohtamaan puhelieni museolle ja sitten totesimme aikataulun olevan jo melko mahdoton, piipahdimme vain kahville Gourmet Coffee-kahvilassa, josta olisi saanut myös ruokaa. Hintataso oli samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta paikka oli todella lapsiystävällinen siitäkin huolimatta että oli suht fiini, ja machamojito maistui pikaisesti ennen kuin lähdettiin seikkailemaan takaisin satamaan. Seuraavalla kerralla testataan varmasti kaikkien suosittelema Telliskiven alue ravintoloineen.

 

 

Meinattiin tietenkin myöhästyä laivasta paluumatkalla, kun lähdettiin kävelemään kohti satamaa, kuningasideana huitoa taksi matkalla. Jostain syystä Tallinnaan ei ikinä tajua varautua vähän paremmalla suunnitelmalla vaan sinne tulee mentyä silleen ”no katsotaan sitten paikan päällä”-mentaliteetilla, mikä on johtanut elämäni aikana siihen että olen parikin kertaa ollut lopulta seurueen ainoa, joka on ehtinyt mukaan paluumatkalle. Nyt oltiin sentään kaksi minuuttia ennen boardingin sulkeutumista satamassa, eivätkä lapset pettymyksekseen päässeet hotelliin yöksi hikoilevien ja hermostuneiden äitien kanssa. Kotimatkalla maistui se viinilasikin.

 

VÄÄRÄ VALASRETKI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

I usually don’t do this but this case is an exception due to the worst customer care in Spain (and this is something). In case you ended up here whilst searching for experiences of whale safaris with Whale Watch Tarifa I only have one word of wisdom: Don’t. There are plenty of good tour operators and honest entrepreneurs, this company is not one of them. Avoid at all costs.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vein perheen 8-vuotiaan pitkään ja hartaasti odotetulle valasretkelle, vihdoinkin. Kuten ehkä postauksen alusta voitte päätellä, ihan nappiin ei mennyt retki. Tai oikeastaan varaus ja järjestelyt. Mutta itse retki oli upea kokemus, vaikka emme miekkavalaita nähneetkään. Pallopäävalaita, möhkäkaloja, miekkakalan, delfiinejä – ja tonnikalan kalastajia ja tonnikaloja, metsäpalon ja sammutuskoneita ja -helikoptereita. Eli siis itse valasretki oli upea kokemus jonka muistan ikuisesti. Enkä kyllä unohda sitä raivokohtausta jonka sain varausfirman luona, enkä tiedä unohtavatko hekään…

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarifa, tuo ihana surffikaupunki ihan Espanjan eteläkärjessä, ansaitsee joskus oman postauksensa, joten ei siitä sen enempää. Kuitenkin suurin osa näistä pidemmistä valasretkistä lähtee Tarifasta, joten sieltä lähdimme mekin. Kaupungissa toimii useampi yrittäjä, jotka tarjoavat valasretkiä. Yleensä ne kestävät pari tuntia, ja silloin on mahdollista nähdä Gibraltarinsalmella vakituisesti asuvia kaskelotteja ja pallopäävalaita sekä delfiineitä, sekä sitten heinä-elokuussa miekkavalaita. Nämä miekkavalasretket ovat kalliimpia ja kestävät tunnin pidempään, ja sellaiselle me lapsen kanssa suunnattiin. Aikuiselta tämä lysti maksoi 50 euroa ja lapselta 30 euroa, normaalisti valasretket ovat noin 35 euron luokkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vene itsessään ei ollut valtavan iso, mutta sinne ahtautui melkoinen määrä turisteja. Onnistuimme taktikoimaan lapsen kanssa itsemme kärkeen avonaiseen tilaan istumaan ja pidimme paikoistamme tiukasti kiinni – sinällään tämä oli helppoa, koska useimmat eivät halunneet kastua (meitä vesiroiskeet ja lennot aaltojen yli muistuttivat ferian laitteista, joten ei haitannut!) ja sen jälkeen keulassa olevassa vessassa joku ajelun monista merisairaista räjäytti oksennukset lattiasta kattoon, mistä aiheutui ajoittaista hajuhaittaa. Veneessä oli silti hyvin näkyvyyttä joka puolelta, ja koska lopulta kun löysimme valaat, ne kiertelivät kiltisti ympäri venettä ja näin ollen varmasti jokainen sai Instagram-kuvansa ja matkamuistonsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Homma ei alkanut lupaavasti. Ajoimme puolisen tuntia vauhdilla kohti Atlanttia (siinä kun tavalliset valasretket ovat enemmän Tarifan ja Gibraltarin välisellä merialueella). Ei näkynyt kuin sinistä, ja viimeiset orcahavinnot olivat kuulemma neljän päivän takaa. En halua arvailla syytä miekkavalaiden katoamiseen: tonnikalaa on vaikka millä mitalla, mutta oletettavasti syy tähän löytyy meistä ihmisistä. Jatkuvasti lisääntyvä laivaliikenne on kuulemma iso tekijä siinä, miksi valaskannat vähenevät alueella jatkuvasti, eikä mikään ihme. Mutta seilattuamme puoli tuntia vastaan tuli näky, joka itsessään riitti mulle koko matkan arvoksi: keskellä merta kymmeniä, ehkä yli sata marokkolaista pientä kalastusvenettä, joihin olkihattuiset kalastajat nostivat tonnikaloja. Se näky ei ehkä näin kuvailtuna kuulosta aivan niin maagiselta miltä se tuntui merellä, juuri siinä kohtaa missä Välimeri ja Atlantti kohtaavat (olemme olleet Marokossa katsomassa samaa paikkaa maissa) ja meri on vain noin 200 metriä syvä siinä missä lähempänä Gibraltaria syvyys on kilometrin luokkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yleensä miekkavalaat tulevat sinne missä ovat tonnikalan kalastajat, sillä laiskoina päivinä kalastusveneistä roikkuvat jättimäiset tonnikalat ovat helppo saalis näille merinisäkkäille. Nyt niitä ei kuitenaan näkynyt ja mietin, kävikö yhtä huono tuuri kuin toisella delfiiniretkellämme pari viikkoa sitten. Ohi pyrähti muutama delfiiniparvi, mutta ei valaita. Yhtäkkiä kuitenkin, kierreltyämme aikamme, alkoi sieltä täältä esiin tulla pallopäävalaita. Näitä on vain noin 200 yksilön verran tällä alueella, joten meidän lukuisat näkemämme yksilöt tuntuivat lottovoitolta. Jotkut pitivät meihin hyvää etäisyyttä, mutta eräs äitivalas poikasensa kanssa tuli aivan veneen viereen, jopa sukelteli veneen alta. Parhaimmillaan valat olivat suorastaan kosketusetäisyydellä, vaikka suurin osa valokuvista on juuri noita ”tuolla jossain kahden kilometrin päässä on selkäevä”-tasoa. Muitakin selkäeviä näimme: susiruman möhkäkalan ja miekkakalan. Ehkä joskus muutaman vuoden päästä kerron lapselle, ettei se ollutkaan hai.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyörimme valaiden keskellä noin 1,5 tuntia, jonka aikana oli hauska tuijotella ulapalle ja toivoa, että pintaan ilmestyisi musta selkäevä tai vesisuihku. Ei harmittanut lainkaan, ettemme nähneet miekkavalaita – onpahan jotain mitä odottaa ensi kesänä! Oppaat olivat iloisia ja asiantuntevia ja kertoivat myös surullisesta pakolaistilanteesta, sillä edellisenä päivänä olivat todistaneet kuinka jotkut onnettomat yrittivät meloa kanootilla tuon 14 kilometrin pätkän Afrikasta Eurooppaan. Meidän alueelle on tullut viime viikkoina yli 1000 pakolaista kumiveneillä Marokosta, joten tilanne on kaikin puolin aika tulenarka. Me näimme vain nuo iloiset kalastajat, jotka ajoivat veneemme viereen esittelemään saalistaan ja näyttämään peukkuja. Paluumatkalla katsoimme kun Tarifan ja Gibraltarin välillä riehunutta metsäpaloa sammutettiin kahden sammutuslentokoneen ja neljän helikopterin voimin. Metsäpalo itsessään on kamala asia, mutta kyllä niin 8-vuotias kuin äitinsä olivat aika vau kun koneet laskeutuivat mereen aivan vieressä, täyttivät vesivarastot ja nousivat taas ilmaan ja pudottivat vedet paloalueelle. Olimme reilu kolmen tunnin jälkeen märkiä, suolaisia ja onnellisia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten se ränttäysosuus: olin varannut retken useita päiviä etuajassa ja hyvin selkeästi artikuloinut, että miekkavalaita oltaisiin tulossa katsomaan. Useasta viestistä huolimatta meidät oli buukattu väärälle retkelle. Sen lisäksi paitsi että väärän retken aikataulua muutettiin, lopulta tuo oikea retki lähti 1,5 tuntia myöhässä. Kommunikaatio ei toiminut lainkaan, asiakaspalvelu oli silmien pyörittelyä, käsien levittelyä ja ”ei tää oo mun vika” selittelyä. Lopulta kävi ilmi (yritys ei itse mainitse tätä missään) että koko firma ei edes järjestä retkeä! Eli varasimme liput Whale Watch Tarifa-nimisen organisaation kautta, ja se on paska. Itse valasretken toteutti Turmares, joka oli oikein OK eikä osallinen siihen, että tuo välikätenä toimiva varaustoimisto pystynyt edes alkeelliseen asiakaspalveluun. Noin yleensä omat odotukset asiakaspalvelulle Espanjassa eivät ole kauhean korkealla, mutta nyt oli niin täydellinen pohjanoteeraus että valitan mielelläni jokaiseen mahdolliseen kanavaan. Saimme lopulta -20% alennuksen matkasta, joka ei kattanut esim. heidän sähläyksensä takia hukkaan menneitä bussilippuja jne. Mutta onneksi, onneksi 8-vuotias tsemppasi mua silloin kun meinasin jättää koko valasretkin väliin ja lähteä kotiin mököttämään. Hän sanoi: ”siitä tulee äiti mahtava!” ja oli täysin oikeassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA