UUSIA JA VANHOJA PERINTEITÄ

Minun lapseni eivät ole koskaan hiihtäneet. Esikoinen on käynyt pari kertaa kokeilemassa luistelua, mutta kun on varustettu äitinsä pitkäjänteisyydellä niin luistimet on yleensä vaihdettu aika nopeasti kaakaoon kentän laidalla. Jouluna meillä syödään meksikolaista, pääsiäisenä ainoa perinneruoka ovat suklaamunat – en ole itsekään ikinä maistanut mämmiä, joten joku muu saa hoitaa tämän tapakasvatuksen puolestani. Minulla ei ole mitään traditioita vastaan, en vain osaa oikein niitä itse noudattaa.

Niinpä tänään ei kukaan virponut meillä. Yhtään pikkunoitaa ei käynyt ovellakaan, ja hyvä niin: Tarjolla olisi ollut pari Bastogne-keksiä tai hotrodeja pussista. Pojat eivät taida oikein olla edes tietoisia siitä, että tänään olisi ollut yleisesti hyväksyttyä käydä kerjäämässä karkkia naapureilta. Olen liian laiska askartelemaan virpomisoksia. Tai oikeastaan olen liian laiska edes lähteäkseni etsimään pajunkissoja. Vaatekaapista ei oikein löydy mitään trullin lookiin sopivaa. Ja yksin trioa ei voisi lähettää soittelemaan ovikelloja vaan myös mun pitäisi lähteä mukaan, ja se olisi mulle liikaa. Varsinkin kun lopulta se luultavasti olisin minä, joka hoitaisi itse virpomisenkin. Kuopus vain jokeltaa, keskimmäinen ei puhu ja esikoisen muisti on sitä luokkaa, että hän luultavasti unohtaisi lorun ensimmäisen säkeen jälkeen. Saavat mennä virpomaan sitten, kun ovat tarpeeksi isoja hoitaakseen itse koko prosessin, ja luultavasti siinä vaiheessa hekin arvostavat helpompia tapoja tyydyttää makeanhimo.

Sosiaalinen media lisää, ainakin omalla kohdallani, paineita tarjota lapsille näitä perinne-elämyksiä. Niin kuin joka joulukuiset piparitalkoot, vaikka maailma olisi varmasti parempi paikka ilman meidän piparkakkutaloamme. Etenkin kaikki ohjelmanumerot Halloweenista vappuun tuntuvat tällaiselle sisällä viihtyvälle vilukissalle ylivoimaisilta. Olematonta talviurheilua voin sentään perustella sillä, että lapset eivät todennäköisesti tule kasvamaan paikassa, jossa hiihtämistä voisi kutsua kansalaistaidoksi. Onneksi miehen puolen suku kunnioittaa perinteitä sen verran, että pojat ovat päässeet syömään kinkkua jouluna ja lammasta pääsiäisenä ja ihailemaan juhannuskokkoa keskikesän juhlassa.

Itse olen enemmän uusien perinteiden ystävä.

Tänä vuonna kokoonnuimme jo toista kertaa viettämään Earth Hour-kynttiläillallista Saaran luokse. Kaksi yhdessä vietettyä Earth Houria lasketaan mielestäni jo klassikoksi, jonka voi suoraan merkitä seuraavan vuoden kalenteriin – eli voit Saara odottaa minua oven taakse ensi vuoden maaliskuussa, tuli kutsua tai ei. Tällä kertaa unohdimme kylläkin tapahtuman pääteeman eli turhien valojen sammuttamisen, mutta ruoka oli vegaanista ja väittelimme intohimoisesti maailmanpelastamisen eri muodoista. Kiitos vaan Valeäiti, Emilia ja Anu seurasta, nauruista ja uusista näkökulmista. Ja viinistä, totta kai.

Vappupallot, Linnanjuhlat, Samu Sirkan joulutervehdys – kyllä mekin joitain traditioita vaalimme. Tämä vuosi on poikkeuksellinen siinä mielessä, että en vietä jokaista pyhää töissä kuten viimeiset 10 ja puoli vuotta, ja voin oikeasti alkaa itsekin perehtyä siihen, miten normaalit ihmiset juhlivat näinä aikoina. Sen lisäksi aikuisena on se etuoikeus, että voi kehittää ihan uuden perinteen vastaamaan omia tarpeita. Bloggaajaporukassa nautittu kasvisateria ilmastonmuutoksesta vauhkotessa (me oikeasti oltiin niin älyttömän tiedostavia että kuulin vasta ovella kotiin lähtiessäni, että alettiin puhua oleellisista asioista, niin kuin case Axl Smithistä!) saa toivottavasti jatkoa tulevaisuudessakin, samoin kuin toivon että elvytämme taas mammaporukan kuukausittaisen brunssiperinteen ja menemme myös tänä syksynä yläasteaikaisella ystäväjengillä mökille kuuntelemaan mitä kaikkea kamalaa on kotibileissä soitettu 2000-luvun alussa ja huokailemaan, miten paljon kivempaa on olla kolmekymmentä kuin vaikka kuusitoista. Varmasti hauskempaa kuin hiihtäminen.