HELMIKUUN HYVÄT

Jos helmikuu alkoi höyryämällä, niin ajattelin lopettaa sen – ei, en kosintaan vaan – vähän positiivisempaan postaukseen. Täytyy kyllä sanoa, että ihan vähän tätä myönteisyyttä laimentaa se, että viimeyönä kuopukselle iski vatsatauti (aina yöllä, ja aina kun se on mun vieressä nukkumassa) ja lukupiirin ja joogafestivaalien sijaan olenkin tänään pyykkivuorossa. Aamullakin olin koiran kanssa lenkillä ja ihmettelin outoa hajua, kunnes kotona tajusin että kuopus oli yön pimeinä tunteina oksentanut myös mun takin selkäpuolelle. Mutta muutenhan helmikuu oli ihan hyvä kuukausi, ei anneta tämän yhden ylimääräisen yrjöpäivän pilata sitä!

  • Keskimmäinen täytti kahdeksan vuotta. Häntä juhlin aina kriiseittä ja kevyin mielin; esikoisen kohdalla järkytyn siitä, että voiko mulla olla jo x ikäinen lapsi!? Ja kuopuksen kohdalla suren, kuinka meillä ei ole enää yhtään x-vuotiastakaan vaan kaikki on niin kamalan isoja. Keskimmäinen siinä parin vuoden ikäerolla molempiin suuntiin saa kasvaa rauhassa.
  • Kävin kokeilemassa ihan uutta työtehtävää, lyhyellä varoitusajalla ja vähän valmistautumatta (no, olisin luultavasti valmistautunut tasan yhtä vähän vaikka aikaa olisi ollut enemmän kuin vajaa vuorokausi). Ja se oli virkistävää vaihtelua ja oli hauska myös huomata, että en ole tässä ihan surkea. Työrintamalla on ollut viime aikoina todella runsaasti kiitosmuttaeikiitosta, ja ne työjutut jotka ovat toteutuneet eivät ole olleet varsinaisesti suosikkejani, mutta tämä oli ihan kirjaimellisesti opettavainen kokemus uuden parissa.
  • Ystävät ovat saaneet vauvoja, ja minä olen saanut heidät nukahtamaan. Tämäkin on tuottanut suurta riemua kahdella tavalla: ensinnäkin olen saanut sylitellä ihania aikamatkaajia ja tuntea nukkuvan vauvan painon rintalastan päällä (ei puhuta mitään vauvakuumeesta nyt), ja olen saanut myös röyhistellä rintaani muutenkin kuin vauvan alla: osaan ainakin nukuttaa vauvoja. Muiden vauvoja, omieni kohdalla menestys oli huomattavasti heikompaa. (Neljännellä kerralla onnistuisin varmasti täydellisesti!)
  • Helmikuussa olen löytänyt kauheasti hengenheimolaisia, ja vahvistanut vanhoja suhteita. Kun on välillä omine ajatuksineen vähän jossain laidalla, on niin ihanaa että löytää läheltä (joko fyysisesti tai teknisesti) ihmisiä joiden kanssa resonoi. Kun toimittaja Kaarle Hurtig ja kirjailija Riikka Suominen juttelivat politiikasta ja parisuhteista (palaan tähän varmasti lisää kunhan Riikka Suomisen kirja on luettu), olin vilpittömän iloinen: kaikki eivät ajattelekaan niin konventionaalisesti. Ja samalla tavalla Instassa on tullut vastaan ihmisiä, joiden musta huumori, yhteiskunnalliset näkemykset ja elämäntapa ovat inspiroineet.

Nyt lähden ripustamaan pyykkejä ja silittämään potilaan selkää. Kohti maaliskuuta, kevättä ja valoa.

P2060996.jpeg

HELSINGIN HALVIN BRUNSSI?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mikonkadulla sijaitsevan kahvila Roasbergin brunssi pääsee ehdottomasti Stadin halvimpien brunssipöytien listalle. Sunnuntaisin kello kahdestatoista neljään aivan ydinkeskustassa tarjoiltava kattaus herätti paljon tunteita – mutta myös täytti vatsan! Aloitetaan vaikka sillä, että Roasbergin asiakaspalvelu on ollut aiemmin ja oli nytkin todella sydämellistä ja avuliasta. Tämän olen todennut aiemminkin käydessäni siellä kahvilla, ja eräs ystävä vannoo Roasbergin salaattilounaiden ja henkilökohtaisen palvelun nimiin. Siksi olikin iloinen yllätys tämä tällainen matalan kynnyksen brunssi, jonka moni kahvilavieraskin valitsi sen ollessa esillä, vaikkei se ilmeisesti alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunut. Suosittelen kuitenkin pöytävarausta, varsinkin isommalle seurueelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Roasberg sijaitsee lähes suoraan Rautatieasemaa vastapäätä, mutta se ei ole keskeisestä sijainnistaan huolimatta levoton vaan oikeasti todella viihtyisä. Vaikka paikka oli melko täynnä, ei tullut ahtaanpaikankammoa enkä kuullut naapuripöydän juttuja – eivätkä he toivottavasti meidän. Lisäpisteitä hyvin valitusta taustamusiikista. Sen lisäksi ruoat oli katettu kauniissa tarjoiluastioissa ja esillepanoon panostettu, mitä aina arvostan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alle 20 euron hinta buffetista tuntui todelliselta lottovoitolta, varsinkin kun edellisen kerran maksoimme kympin enemmän ja petyimme tarjontaan. Hinta korreloi toki odotusten kanssa: nyt annoin anteeksi paljon sellaista, joka kalliimmalla brunssilla olisi herättänyt pyhää vihaa brunssiammattilaisessa. Esimerkiksi mehut: en tiedä kannattaako niitä tarjoilla ollenkaan jos kyse on tiivistemehusta, kuten tässä tapauksessa. Selviän vielä ilman tuorepuristettua mehua, mutta tiivistemehu vie liian voimakkaasti eskarin kesäretkille, en halua sitä makumuistoa sunnuntaiaamupäivääni. Toisaalta, lasi skumppaa maksoi alle 5 euroa, ja sehän vie jo ihan toisenlaisiin musiteloihin!

Brunssikattaukseen kuului yhden pöydän verran kylmiä ruokia, sekä muutama lämmin ruoka. Kylmästä pöydästä löytyi melko lailla perustarjontaa, joskin ilahduin siitä että painopiste oli vegeruoassa ja tarjolla oli paljon erilaisia kasvisproteiineja. Valikoima oli riittävän runsas salaatteineen, antipastoineen ja lisukkeineen, mutta mitään mieleenpainuvia makuelämyksiä ei jäänyt käteen. Hyvä hinta-laatusuhde näkyi siinä, että mitään alusta loppuun käsintehtyä, harkittua tai innovatiivista ei pöydästä löytynyt vaan luotettavia tasavarmoja ratkaisuja, kuten punajuurta vuohenjuustolla tai ravioleja, jotka olivat kyllä kylmänä melko limainen kokemus. Yritystä oli, ja kiitosta vielä siitä että ruoat oli selkeästi merkattu ja ne eivät missään vaiheessa loppuneet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpiminä ruokina oli vegaanille sopivaa sienijuttua (pahoittelen, en perehtynyt ruokaan tarkemmin koska en itse syö sieniä) ja lämmintä teriyakilohta, jota kävin häpeilemättä santsaamassa: buffetklassikko oli saanut ihanan kastikkeen, ja se maistui loistavalta. Leivät ja levitteet, eli hummus ja muutama muu tahna, olivat erinomaisia. Nälkä ei siis jäänyt, vaikka kylmät ruoat jättivätkin vähän nyyttärimäisen fiiliksen: joku oli tuonut oliiveja, joku chilillä maistettua Murua (joka rehellisesti sanoen oli kuivinta kasvisruokaa mitä olen aikoihin syönyt), toinen taas heittänyt purkin linssejä ja papuja yhteen ja vähän päälle persiljaa ja voilà, siinä meillä on salaatti! Lämpimät ruoat olivat sen verran ruokaisia ja näistä kaikista syntyi maukas kokonaisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos brunssi olisi ollut kalliimpi, olisin varmasti mutissut makeasta tarjonnasta: hedelmiä, kuten aina, ja mille feuille leivoksia (jotka eivät sopineet esimerkiksi vegaaneille tai laktoosi-intolerantikoille). Hyvin ahmitun suolaisen brunssin jälkeen pala leivosta, muutama hedelmä ja kuppi kahvia (johon sai mm. kauramaitoa) oli juuri sopiva päätös, mutta itse hifistelen mielelläni myös jälkiruokien kanssa (oih, nyt tuli ikävä Ruplan kakkupöytää!). Tästä ei siis jäänyt traumoja, ja jos jostain alottaisin brunssin kehittämisen niin ennemmin mehuista ja karsimalla kylmän pöydän antimia ja panostamalla vähän pidemmälle jalostettuihin annoksiin.

Kokonaisuudessaan brunssi kyllä jätti hyvän maun ja mukavan pömpötyksen vatsaan. Hinta oli todella kohdillaan, erikoisruokavaliot otettu pääsääntöisesti hyvin huomioon, paikan fiilis oli juuri täydellinen sateiseen iltapäivään ystävien kanssa, ja pöydästä löytyi muutamia erinomaisia ruokia ja useampia erittäin kelvollisia. Jos tarkoitus on oikein harrastaa brunssia niin siihen Roasbergin brunssi voi olla hieman rahvaanomainen, mutta en keksi ehkä parempaa paikkaa ex tempore-brunssille esimerkiksi Ateneum-vierailun  yhteydessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LAPSET LEIRILLE LOMAILEMAAN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä en todellakaan tajua, miten tavallisissa töissä käyvät ihmiset selviävät näistä koululaisten loma-ajoista. Mulla on sentään yrittäjän vapaus, mutta silti tämä viikko on tuntunut kyllä kaikkea muuta kuin lomalta kun 7- ja 9-vuotiaat ovat olleet vapaalla. Kesällä edessä on taas, kuten viime vuonna ja tästä eteenpäin seuraavat 10 vuotta, 10 viikkoa vapaata nuorisolla. Tietenkin lapset voisivat olla myös kotona, mutta koska mä tarvitsen edes vähän työrauhaa ja luulen, että viikossa loppuu kaikilta ideat siitä mitä tällä kelillä tehdään, niin oli parempi keksiä lapsille jotain ohjelmaa. Yleensä ottaen olen sitä mieltä, että tyypit ansaitsevat ja tarvitsevat palautumiseensa myös virikkeetöntä aikaa, tylsyyttä ja ihan vaan tyhjänpanttina makoilua, mutta meillä oli alla nyt parin viikon sairasloma joka oli pelkkää vaakatasossa lepoa. Kolmasluokkalainen rukoili, että saisi käydä koulussa eikä joutuisi pakkolomalle, eli jotain ”järkevää tekemistä” oli pakko kehittää.

Niinpä tälle viikolle tarhalaiselle järjestettiin pari vapaapäivää mummin seurassa, ja koululaiset ilmoitettiin Sarjakuvakeskuksen talvilomaleirille, jolla esikoinen oli ollut myös viime vuonna. Leiri on verrattain edullinen (80€ viisituntisista päivistä viikon ajan, ja sisältää vegaanisen välipalan) ja se oli ennen kaikkea tosi rento: vetäjät suhtautuvat hommaansa lunkisti ja taiteilu on aika vapaamuotoista, välillä sekoillaan pihalla ja viimeisenä päivänä vedetään sokeriöverit nyyttärihengessä. Tällä kertaa kokeiltiin myös sitä, voisiko parin kuukauden päästä 10 vuotta täyttävä O matkustaa yksin kotiin metrolla, ja sekin onnistui. Lähtökohtaisesti talvilomalla tuntui olevan hyvin leirivalikoimaa, niin urheiluseurojen omia kuin esimerkiksi leikkipuistojen järjestämiä. Voisin siis kuvitella, että en ole ainoa vanhempi jolle alle kaksi kuukautta joululomasta on liian lyhyt aika kerätä kasaan lomapäiviä. Rehellisesti sanoen: jos olisi aikaa ja rahaa niin aivan saletisti lähtisimme jonnekin Kanariansaarille pakoon tätä loputonta marraskuuta. Viis periaatteista.

Seuraavaksi luvassa on sitten kesäloma. Me vietetään siitä suurin osa Espanjassa ja pystymme tekemään töitä talolla, ja tietenkin poikien isä viettää koko lomansa lasten kanssa. Mutta heti koulujen päätyttyä voi olla, että tarvitaan taas leiriä paikkaamaan koululaisten tylsiä päiviä. Viime vuonna esikoinen osallistui lasten ja nuorten arkkitehtuurikoulun Arkin pienoismallileirille, joka kesti viikon. Se oli huikea, lapsi rakasti kuumaliimapyssyllä näpertämistä yli kaiken, ja sai selvästi paljon inspiraatiota rakenteluleikkeihin. Tänä vuonna alkaa kyllä tulla talous vastaan: viikon mittaisella leirillä on hintaa 225 euroa, eikä siihen kuulu ruoka. Nyt mukaan olisi halunnut myös pikkuveli, eikä kuukausibudjetista kyllä irtoa matkoineen ja ruokineen viittäsataa euroa viikon leiriin, niin ihana kuin se onkin.

Ystäviltä olen kuullut hyviä kokemuksia mm. Kumpulan koulukasvitarhan leireistä (meillähän on kokemusta koko perheen puutarhaprojektista samasta paikasta) sekä Aalto Juniorin tiedepainotteisistä leireistä. Totuus on, että ainakin Helsingissä leirien osalta on oikeasti runsaudenpulaa: voi purjehtia, liikkua melkein missä vain lajissa, taiteilla, ihan vaan hengailla niin että joku vahtii – houkutus täyttää koko kesän kalenteri erilaisilla leiripätkillä on olemassa. Jos nyt joku muukin kuin ihan todellisen, nollaavan loman tarve niin sitä estää myös raha (hinnat ovat harvoin alle satasta) sekä logistiikka, sillä ympäri kaupunkia lasten kuljettaminen kuluttaa sitä omaa työaikaa. Mutta tärkeimpänä on se ihan oikean loman tarve: ohjattu toiminta voi olla hirveän hauskaa, ja aikuiselle on helpotus että joku katsoo oman jälkikasvun perään ja ehkä sieltä tarttuu mukaan uusia taitoja tai kaverisuhteita, mutta veikkaan että toukokuussa lapset vain rukoilevat sitä että saavat mennä omien kavereiden kanssa kotikulmilla. Tämähän tulee tietenkin halvaksi, etenkin kun tien toisella puolella tarjoillaan arkipäivisin ilmainen puistolounas, mutta vaatii itseltäkin virittäytymistä siihen että päivät ovat täynnä keskeytyksiä, kotona vessassa tai välipalan haussa juoksevia lapsia ja ”ei oo mitään tekemistä voiks pelaa”-muminaa. Leirivinkkejä saa kuitenkin vielä jakaa, josko koululaiset sittenkin aloittaisivat kesälomansa jollain kesäleirin tapaisella…

JOS EI ME NIIN MITEN MUUTKAAN?

Kaverini tekee tasaisin väliajoin Sitran elämäntapatestin, joka antaa hyvin osviittaa siitä, paljonko oma hiilijalanjälki on. Niinpä taas päätin hoitaa maailmantuskaani sunnuntaiaamuna katsomalla, kuina hyvä ihminen olen; en ole koskenut punaiseen lihaan tai kanaan yli 20 vuoteen, asumme tiiviisti ja maksamme vähän ekstraa ekosähköstä, liikumme lähinnä jalan, emme ikinä yksityisautolla ja julkisillakin alle 100 kilometriä viikossa. Emme syö joka aterialla, emme joka päiväkään, maitotuotteita tai kananmunia, emme ratsasta, ei ole mökkiäkään. Kierrätämme intohimoisesti ja shoppailulakon takia emme oikein ostakaan mitään. Joten siinä missä monella elämänalueella olen alisuorittaja, niin tässä testissä se katsotaan hyveeksi. Ja siltä se näyttääkin, ruokahävikkiä hysteerisesti välttelevän ja kohtuullisia suihkuja suosivan ihmisen hiilijalanjälki:

Näyttökuva 2020-2-19 kello 17.32.17

Mutta en voi keulia tuloksella, koska se ei pidä paikkaansa. En ole laskenut mukaan yhtään laivamatkaa, lennoista puhumattakaan. Tämä on totuus:

Näyttökuva 2020-2-19 kello 17.35.52

Olemalla rehellinen reissuista viisinkertaistin oman aiemman tulokseni, ja melkein tuplasin keskivertotestaajan tuloksen. Ja nyt: en tykkää lentämisestä, ja yritän vähentää sitä ihan oikeasti. Tänä vuonna olisin varmasti tehnyt vähän erilaisia ratkaisuja jos olisin arvannut, että vietän pian kaksi vuorokautta lentokoneessa kun matkustan Nepaliin. Mutta samalla tiedän, että olen mediahuomiosta huolimatta oman tuskani kanssa vähemmistössä: ne, joilla on rahaa, lentävät melko kevyin mielin. Eivätkä hiilidioksidipäästöt synny suinkaan pelkästään taivaalla vaan pari ruotsinristeilyä ja muutama päiväretki laivalla Tallinnaan kyllä jättävät jälkensä.

Se, mikä eniten huolestuttaa on se, että edes minä – melko pienituloinen, tiedostava, tällainen klassinen vihervasemmistolainen maailmanparantaja – en meinaa pääse päästötavoitteisiin kuin vähän huijaamalla, niin entä ne perheet joissa on tehty toisenlaisia valintoja? Syödään runsaasti eläinperäisiä tuotteita, ajellaan autoilla, asutaan isosti? Näyttää synkältä. En itse oikein jaksa käydä näitä keskusteluja yksilötasolla, koska jokaisella on syynsä elää niin kuin on valinnut eikä kukaan tykkää uhrauksista – ainoa mahdollisuus on kai odottaa, että meitä verotetaan, kielletään, rangaistaan tai sitten vain katsella, että maailma muuttuu Mad Max-tyyppiseksi dystopiaksi. Ihailen kaikkia, jotka onnistuvat säilyttämään optimistisuutensa sen osalta, että teknologia pelastaa tai että luonto korjaa itse itsensä.

Tämä oli nyt tällainen hiihtoloman angstipostaus, kun ihmiset ovat paenneet joko pohjoiseen tai etelään ikuista marraskuuta, joka lienee sellainen talvi (tai eihän tämä edes ole terminen talvi vaan tällainen useamman kuukauden märkä ja pimeä välivaihe) johon meidän on paras tottua. Toistaiseksi lienee vain paras toivoa parasta, irrotella muovikorkkeja pahvitölkeistä ja jatkossa liikkua raiteita pitkin mahdollisimman pitkälle. Ja äänestää oikein – ensi kuussa pääkaupunkiseudulla on mahdollisuus äänestää muakin vaaleissa! Olen myös asennoitunut odottamaan kevättä; olen melkoinen vilukissa joten henkilökohtaisesti pakkasten puuttuminen ei ole haitannut, mutta sydäntä särkee norppien, siilien ja mahdollisten lastenlasten puolesta, koska pulkkailusta taitaa tulla poikkeus ennen niin säännönmukaisissa talvissa. Että tulkaa nyt joku tiedeihminen tänne lohduttomaan mua, silittäkää selkää ja sanokaa että ihmiskunnalla on ihan hyvin aikaa korjausliikkeisiin ja kyllä me saadaan homma sujumaan vaikka kukaan ei joutuisikaan laskemaan elintasoaan ja luopumaan lomamatkoista. Antakaa mulle toivoa!