365 PÄIVÄÄ KOTONA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tasan vuosi sitten tungettiin Skodan farmariin neljä matkalaukkua, luvattoman suuret käsimatkatavarat, kolme lasta, koira kuljetuskoppeineen ja yksi hysteerisesti itkevä nainen. Olin alitajuisesti tai sitten vain ihan tavanomaista huolimattomuuttani hukannut koiran passin juuri ennen lähtöä, mutta sekin löytyi ja päästiin – tai jouduttiin – kotimatkalle. Itkettyäni eroa ja Espanjasta lähtöä muutaman kuukauden jo etukäteen alkoi olo tasaantua mitä kauemmaksi Gibraltarin vuori jäi. Olimme päättäneet palata, ja vuoden jälkeen olen yhä sitä mieltä että päätös oli perheen enemmistön osalta oikea. Itse taas kuulun siihen vähemmistöön, joka kaikesta hyvästä huolimatta haikailee yhä Andalusiaan.

Vuodessa lasten tehdasasetukset ovat palautuneet alkuperäisiksi: he ovat ruisleipää ja oltermannia rakastavia jurottajia, joiden pasmat menevät sekaisin jos vieras aikuinen puhuttelee heitä. Ei sillä että näin kovin usein kävisi Suomessa, ainakaan niin että aikuisella olisi mielessä joku myönteinen small talk. Kielitaito ei ole kadonnut kokonaan, yllätän kuopuksen aina välillä puhumassa päiväkotikaverin kanssa espanjaa, esikoinen käy kaupungin tarjoamassa kieliopetuksessa kerran viikossa. He odottavat edessä siintävää kesää Espanjassa innoissaan uimisesta, churroista, jäätelöstä ja feriasta, mutta haluavat juuri nyt asua Suomessa enemmän kuin missään muualla. Ja ymmärrän heitä oikein hyvin: jos joku asia on todella eri tavalla kuin vuosi sitten niin lasten vapaus. Kahdella on jo omat puhelimet, ja he sopivat menonsa itsenäisesti Whatsappissa ystävien kanssa. Pieninkin saa liikkua omalla ja naapuritalon pihalla, on oppinut kavereiden rappujen ovikoodit. Ensi vuonna esikoinen saa mennä yksin elokuviin ja uimahalliin – maaliviivoja, jotka Espanjassa olisivat olleet mahdollisia vasta muutaman vuoden päästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse olen ollut kiitollinen siitä, että olen saanut opetella yksinhuoltajaksi tällaisen turvaverkon ympäröimänä. Lasten löysemmät rajat ovat tarjonneet myös mulle vähän vapautta: en ole ollut sidottu koulusta hakemiseen ja viemiseen, heille on tarjottu ainakin kerran päivässä kunnon ruoka, päiväkoti on joustanut hoitoajoissa. Naapurustossa on ojennettu auttavia käsiä usein, ja olen toisaalta voinut itse olla avuksi ottamalla meille kylään kavereita ja ruokkimalla lapsilauman ison pöydän äärellä. Espanjassa kyläilykulttuuri oli erilaista eivätkä lapset vierailleet kavereillaan juuri koskaan ilman, että menin mukaan. Vaikka ne espanjalaiset syntymäpäivät olivatkin omanlaisensa elämys, on ollut myös ihan rentouttavaa käydä vain jättämässä lapsi juhlapaikan ovelle ja lähteä itse siksi aikaa vaikka jumppaan.

Mulle jäi Espanjaan yksi hyvä ystävä, ja poikien koulukavereiden äitejä joiden kanssa on pidetty laiskanpuoleisesti yhteyttä. Vaikka puolitoista vuotta espanjalaisessa koulussa oli mun mielestä todella mullistava kokemus, me olimme lopulta vain yksi perhe joka muutti La Líneaan, ja sitten sieltä pois. Kesällä kyllä meidät muistettiin niin kantakahvilassa kuin koirapuistossa, mutta emmehän me asuneet Espanjassa kauaa: uudet ystävyyssuhteet jäivät ymmärrettävästi aika ohuiksi. Siksi Suomessa olenkin kylpenyt oikein siinä onnentunteessa, kun olen saanut olla omieni kanssa. Niiden, jotka ymmärtävät ettei itseironiaa tarvitse pelästyä vaan voi nauraa mukana. Niiden, jotka tuntevat mun menneisyyden. Niiden, joiden kanssa ei olla ystäviä vain olosuhteiden pakosta. Koska syntymäpaikkaansa ei voi valita, olen kasvanut aika suomalaiseksi enkä voi väittää ettenkö vuoden ajan olisi nauttinut saunasta, hiljaisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Miten ihana onkaan jonottaa ilman, että tarvitsee ottaa kontaktia  kanssaihmisiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siitäkin huolimatta miten helppoa ja hyvää elämä Suomessa on, muuttaisin milloin vain takaisin Espanjaan. Jos siis se ei sisältäisi siis pakkaamista tai purkamista tai paperitöitä. Voisin siirtää tämän kivan kodin, jossa on talvellakin siedettävä sisälämpötila, ottaa mukaan kaikki meidän kaverit, suomalaisen byrokratian ja julkisen liikenteen, puhtaan ilman, saunan ja sisustuksen, peruskoulun parhaat puolet… Lista on lopulta pitkä. Tämä on ollut hyvä vuosi Suomessa, meistä on pidetty hyvää huolta, ja kun vanhaa kotimaata on katsonut vähän ruusunpunaisten lasien läpi pienen poissaolon jälkeen tuntuu uskomattomalta, miten pienistä asioista täällä valitetaan. Siis minäkin. Lupasin Espanjassa lähtiessä että yritän pitää kiinni rentoudesta ja sellaisesta ”ei se oo niin just”-elämänasenteesta, jossa virheet voidaan kuitata kädenheilautuksella eikä niissä jäädä vellomaan. No, sitä kesti ehkä pari viikkoa. Vain krooninen myöhästely jäi muistoksi siitä, miten sopeuduin Euroopan etelälaidalle.

Emme juhli vuosipäivää Suomessa mitenkään erikoisesti, ehkä kalapuikoilla ja saatamme taas saunoa, vaikka joulun pyhien jälkeen siitäkin on vähän yliannostus ilmassa. Mua lämmittää tieto siitä, että meillä on kesäksi lentoliput taas Espanjaan ja että se ei ole tässä vuoden aikana kadonnut mihinkään. Eihän se Andalusia meitä varsinaisesti odota vaan elämä jatkuu sielläkin entisellään, neljää suomalaista köyhempänä, mutta voimme palata kun olemme valmiita. Tai jos käy niin, etteivät lapset, Suomeen juurtuneet ja kiintyneet pohjalaiset, tahdo koskaan takaisin asumaan ulkomaille niin ei tässä ole enää kuin noin 14 vuotta että voin alkaa Aurinkorannikon eläkeläiseksi (tai no, ei tässä eläkkeelle vielä päästä mutta mulla ei ole juuri nyt muitakaan suunnitelmia kuin voittaa lotossa, joten…). Viimeisen vuoden olen ollut juuri tästä kovin kiitollinen. Vapaudesta, mahdollisuudeksi ja siitä, että mulla on ainakin kaksi kaupunkia maailmassa, joissa tunnen olevani kotona.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JA SITTEN LAHJATON JOULU

Minulla on hämäriä mielikuvia siitä, että ennen kuin sain lapsia – jolloin muutenkin olin kaikin puolin parempi kasvattaja kuin nykyään – vannoin etten lähde ollenkaan siihen klassiseen Joulupukkilavastukseen. Muistan, miten surkealta tuntui kun joskus tokaluokkalaisena mulle selvisi että meidän perheen oma tonttu olikin ollut vain äitini sivupersoona; nyt aikuisena sitä omaan tonttuun liittyvää taikaa muistelee jo vähän nostalgisemmin, mutta totuuden paljastuminen tuntui lapsena vähän aikaa melko katkeralta. Paitsi että menetin jonkun omaan elämääni kuuluneen hahmon kertaheitolla, olo oli kusetettu. Hävetti, että olin mennyt halpaan enkä nähnyt selviä merkkejä: tontulla oli äidin käsiala, ja se tiesi muutenkin ihan liikaa! Vaikka tonttu teki sittemmin paluun puheisiin ja joulun omituisia sattumuksia saatettiin selittää tontun olemassaololla, pakettikortteja allekirjoittaa hyväntahtoisesti tontun nimellä ja aina silloin tällöin jättää tontulle pipareitakin, ajattelin harrastaa omien jälkeläisten kanssa brutaalia rehellisyyttä.

Sitten se yksi alkusyksyn päivä, esikoisen ollessa varmaan parivuotias, lipsahti. ”Tontut kurkkii!”. Hyvin toimi. Esikoinen ryhdistäytyi välittömästi ja tunsin itseni taas hetken sellaiseksi päteväksi kasvattajaksi, joka olin aina kuvitellut olevani. Nyt muuten vanhempana ja (jälki)viisaampana voin muuten kertoa, että vieläkin tehokkaampaa uhkailu on kun lapset tietävät tarkkaan, keneltä lahjat tulevat. Kyllä. Ideaali toki olisi että ei koskaan tarvitsisi kiristää, uhkailla tai lahjoa, onnea kaikille jotka ovat onnistuneet noudattamaan omia kasvatusperiaatteitaan myös sen jälkeen kun lapsihaaveet ovat konkretisoituneet. Anyways, niin sitten meilläkin alettiin ”uskoa” Joulupukkiin, ja siihen että lahjat tulivat Korvatunturin tonttutyöpajalta. Kunnes sitten tänä kesänä tilanne saavutti kulminaatiopisteensä.

Kun kuopuksenkin synttärit oli heinäkuussa ohi, suuntasivat lapseni katseensa kohti seuraavaa maaliviivaa. Joulu. Jo elokuussa toivelista oli sitä luokkaa, että niiden toteuttamiseen olisi tarvinnut vähintäänkin kuulua Kardashianeihin. Kun mopo alkoi keulia VR-lasien, pelikonsoleiden, maailmanympärysmatkojen ja satojen eurojen legosettien kanssa, oli aika kertoa mistä lahjat tulevat oikeasti (tai kuka ne ostaa: en vielä ole mennyt taiwanilaisiin hikipajoihin tai siihen, kuinka lapset louhivat mineraaleja heidän elektroniikkaansa. Senkin aika tulee vielä). Olimme lasten isän kanssa puhuneet asiasta jo aiemmin: olisi hyvä, että he kuulisivat tämän meiltä eivätkä ilkikurisilta koulukavereiltaan, ja vaikka kannustankin lapsia aina dream big-tyyppisesti unelmoimaan vähän mahdottomankin tuntuisista jutuista, niin oma legohuone, täydellinen videokuvaajan kalusto ja eläintarhan verran lemmikkejä ei ollut juuri se mitä tarkoitin.

Todettakoon nyt, että mun mielestä on maailman parasta tehdä lapseni onnellisiksi. Aika usein se onnistuu sillä, että hankin heille jotain mitä he oikein kovasti ovat halunneet. Totta kai on monta muutakin, ei-materialistista, tapaa ilahduttaa heitä, mutta olen kyllä aina nauttinut yllätyslahjojen ostamisesta ja siitä, että joskus kun he pyytävät jotain uutta, vastaankin vaihteeksi kyllä sen sijaan että suuntaisin katseen seuraaviin synttäreihin tai jouluun. Ja lapseni ovat muutenkin mahtavia tyyppejä, minkä takia eilisen jouluaaton antikliimaksi taas herätti kysymyksen: olenko vieläkin avuttomampi kasvattaja kuin olen tähän asti kuvitellut olevani? Paitsi että jatkuvasti pohdin omaa suhdettani tavaraan ja omistamiseen ja ahdistun maailman tilasta, olen yrittänyt parhaani myös opettaa lapsia arvostamaan sitä, mitä heillä jo on (esim. 96 litraa legoja, kaksi tietokonetta, pleikkari, ja asiat aivan älyttömän hyvin) ja löytämään iloa elämyksistä, läsnäolosta ja sellaisista kliseistä, joista tehdään huonetauluja. Elämästä, naurusta, rakkaudesta!

Mutta silti meni pieleen. Olin sanonut lapsille jo alkusyksystä, että jokainen voi toivoa yhden joululahjan. Se tuntui ylevältä, taloudelliselta ja modernilta: meillä ei hukuttaisi krääsään. Ja se tuntui tarpeelliselta, kun nykyisistäkään leluista ei oikein pidetty huolta ja menetin hermot ainakin kerran viikossa siihen kun pehmolelut jätettiin koiran suolestettavaksi tai legot kulkeutuivat jotenkin mystisesti aivan jokaiseen nurkkaan meidän neliössä. Lapset esittivät toiveensa, toiset stoaalaisen tyynesti päättäen heti mitä haluavat, toiset joulun lelukuvastojen kanssa vaiheillen. Ja sitten me aikuiset hankimme yhdet lahjat. Ja sitten vielä pari pakettia päälle. Ei ole muuten ihan helppoa itsellekään asennoitua mihinkään yhden lahjan-politiikkaan. Itselleni antamisen ilo on vahvasti osa joulufiilistä. Oma joulutunnelma alkoi nousta siinä vaiheessa kun pääsin viemään poikien opettajille joulumuistamiset (viiniä, hyvät ystävät, antakaa opettajille alkoholia!). Tässäkin on montaa eri koulukuntaa ja olen sitä mieltä, ettei opettajien lahjominen todellakaan ole pakollista. Itse nyt vain pidän siitä. Halusin hankkia joululahjat myös postinjakajalle ja huoltomiehelle. Ja tietenkin keksin miljoonaa hauskaa asiaa, jotka haluaisin kääriä paperiin ja antaa lapsille.

Eilen avattuaan kukin pakettinsa noin viiden minuutin ajan näytti hyvältä. Silmät loistivat, he intoilivat yllättäviä pakettejaan (koska niitä oli enemmän kuin yksi!) ja suunnittelivat tulevia leikkejä. Sitten ensimmäinen aloitti: veljet saivat enemmän paketteja. Kenellä oli kalliimmat lahjat? Miksi toi sai yhden paketin enemmän? Teki mieli kaivaa kuitit esille, että lapsi voi tehdä kirjanpidon siitä, oliko jako tarpeeksi tasapuolinen. Yksi alkoi hienovaraisesti mököttää, kun satojen eurojen arvoinen lahja jäi saamatta, vaikka asia oli kerrottu jo aiemmin: se oli yli budjetin, eikä tuntunut sillä tavalla tarpeelliselta että haluaisimme sen hankkia. Kolmas vasta kiukkuinen olikin: kun kaikkia lahjoja ei saanut käytännön syistä välittömästi käyttöön, olimme pilanneet hänen joulunsa tyhmyydellämme.

Ymmärrän, että tämä on jokin primitiivinen tarve saada asioita, kamppailenhan sen kanssa itsekin. He eivät ole piloille hemmoteltuja tai kiittämättömiä nulikoita, mutta silti sihisin hampaiden välistä yhtä sun toista lapsista, jotka eivät saa yhtään lahjaa. Biafralaisista, joilla ei ole joulupöydässä edes maissipuuroa perkele. Sovimme lasten isän kanssa, että ensi jouluna ihan oikeasti hankimme vain ne yhdet lahjat emmekä ala leluosastolla tunteilla. Ei armoa, ei meillekään jouluaattona annettu. Ja mietin samalla sitä, miten tästäkin kierteestä pääsisi pois. Saisi myös heidät arvostamaan laatua ja ajatusta enemmän kuin määrää ja muovia. Opettaisi, että juhlissa – oli se sitten joulu tai synttärit – ole tärkeintä lahjat vaan yhdessäolo, hauskanpito ja läsnäolo. En usko, että heidän kohdallaan kyse olisi koulun kulttuurista tai yleisistä paineista, sillä eivät he koskaan joululoman jälkeen muista puhuneensa joululahjoista kaverien kanssa. Tämä on jotain, missä olen itse mokannut.

Tässä on nyt 365 päivää aikaa hioa taktiikkaa. Itse sain lahjaksi oikein osuvan kirjan, leffalippuja ja lahjakortin kellumaan. Kaikki just sellaista, mistä tuli hyvä mieli: materiaa vain kirjan verran, ja senkin voin lainata joskus eteenpäin. Nyt haaveilen joulusta, jolloin kolmikko ei vertaile toistensa lahjapinoja, kadehdi tai kitise tavaroista, jotka jäivät saamatta. Joten jos muistutatte ensi vuonna siinä lokakuun tienoilla: vain yksi lahja per lapsi.

VIIME HETKEN LAHJAVINKIT

Kirjoitan tämän postauksen oikeastaan kolmesta syystä:

  • Kehuskellakseni sillä, että meillä on kerrankin kaikki joululahjat hankittu (jos ei lasketa sukulaisia ja kummityttöä, jolla on kaikenlaisia elämyksiä lunastamatta noin kuuden vuoden edestä – isovanhemmilleen lapset halusivat käytännöllisinä ostaa ”vessapaperia ja ehkä sanomalehden”, joskin saatamme pyrkiä vähän juhlallisempaan ratkaisuun esimerkiksi ässäarvoilla).
  • Koska en ehtinyt etsiä valokuvia suureen vuosikymmenkatsauspostaukseen, joka tulee sitten kun joulun pyhinä ehdin plärätä kuluneen kymmenen vuoden kuvat läpi ja etsiä teille parhaat 204 kappaletta… not. Tämä postaus on kuvitettu tämän vuotisen piparkakkutalon leivontaprosessin kuvilla. Aavikkokirkko on jo ehtinyt romahtaa ja suurin osa siitä on syötykin.
  • Totesin tänään, että itse saan joulumielen päälle parhaiten kun a.) kuuntelen joululauluja (näin umpipakanana vähän ahdistaa kun omat suosikit on sellaisia kuin Oi jouluyö ja Tulkoon joulu) ja b.) syön niin paljon konvehteja että meinaan oksentaa ja c.) annan joululahjoja. Viimeisin on vaan vähän vaikeaa kun kukaan ei nykyään halua mitään! Niinpä sitten listasin tietysti omat aineettomat suosikkini. Niissä parasta ei suinkaan ole pieni hiilijalanjälki tai monipuolinen tarjonta vaan se, että ne voi hankkia vaikka siinä vaiheessa kun pukki patsastelee eteisessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi kannattaa rahaa syytää tietenkin sinne, missä sitä eniten tarvitaan: hyväntekeväisyyteen. Keksin tosi monta tosi hyvää kohdetta, mutta ehkä eniten tässä joulun alla mua puhutteli Asikaisen koskettava kuvaus siitä, millainen ”juhla” joulu joillekin on. Jos siis en olisi käyttänyt kaikkia rahojani kakka-aiheiseen muovailuvahaan ja legoihin, joita meillä on vain noin 98 litraa entuudestaan, antaisin rahaa tähän tarkoitukseen. Tänä vuonna olen lahjoittanut Diakonissalaitoksen kautta romanialaisille naiskerjäläisille, sekä säännöllisenä kuukausilahjoittajana Unicefille. Mähän en pysty edes katsomaan noita Unicefin sivuja ja kaikkea sitä, mitä pienellä summalla saisi aikaan, alkamatta itkeä joten tiedätte millä saa mulle kyyneleet silmään jos haluatte yllättää jouluna! Ensi vuoden tavoite voisi olla lahjoittaa enemmän ympäristönsuojeluun. Jaa paras vinkkisi kommenttiboksissa!

Maailmanparantamisen lisäksi myös kulttuuriin panostaminen kannattaa aina. Jos on oikein tehokas, ehtii vielä viedä sukulaislapset katsomaan Talvisirkus Bauta tai Koiramäen Suomen historiaa. Itse haaveilen, että joku vie mut keväällä Kansallisteatteriin katsomaan Sinivalaan kantaesitystä. Oman äitini vien syyskuussa katsomaan Elton Johnia, ja sitä ennen varmaan pitää fiilistellä Rocket Manin ja kohta ilmestyvän Eltonin Johnin vastailmestyneen omaelämänkerran verran (okei, kirjat ovat materiaa eikä niitä tälle listalle hyväksytä, paitsi että nekin saa kirjastosta ja sitä ei lasketa, ja toisaalta voit antaa lahjaksi vaikka äänikirjallisuusaikaa BookBeatiin tai Storyteliin). Ehkä paras lahjavinkki, josta on iloa pitkäksi aikaa, on Museokortti. Se on osoittautunut tänä vuonna myös treffailun kannalta erinomaiseksi hankinnaksi – jos siis lähipiiristä löytyy joku, joka joulupöydässä salamyhkäisesti swaippailee Tinderissä niin anna sille Museokortti. Huonotkaan treffit ei mene hukkaan jos niihin yhdistää vähän taide-elämyksiä. Jos olette yhtä persaukisia kuin allekirjoittanut, mutta pidätte kuitenkin klassisesta musiikista ja suuren maailman tunnelmasta ja hyvästä akustiikasta niin tässä ilmainen (tai tarkalleen viiden euron ja käsittelymaksun arvoinen) vinkki: HKO:n kenraaliharjoitukset. Nähdään siellä keväällä, aion ostaa itselleni muutamat liput lahjaksi!

Kuten ehkä arvaattekin, kolmas intohimoni on kulttuurin ja maailman pelastamisen lisäksi ruoka. Sitähän voisi tehdä itsekin – Lähiömutsi on kätevänä emäntänä leipaissut saaristolaisleipiä lahjaksi (missä on meidän, saanko kysyä?!) kun taas itse hieman anteeksipyydellen kiikutin opettajien pöydälle tänään Blossaa – mutta omat lempilahjat ovat sellaisia, joissa mut viedään syömään niin että voin nauttia samalla lahjanantajan loistavasta seurasta sekä hyvästä ruoasta ilman, että kumpikaan meistä joutuu tekemään aterian eteen muuta kuin heiluttelemaan visaansa. Itse vein yhden vegaanin juuri viime kuussa syömään kolmen ruokalajin menyyn Yes Yes Yesiin. Tai itse asiassa tämän vain kasvisruokaa tarjoavan paikan konseptiin kuuluu pienemmät, jaettavat annokset: niitä söimme satasella yhteensä seitsemän, siihen päälle parit limut, lasi huippuluokan Rieslingiä ja kahvit. Ihan täydellinen suoritus ilta ei ollut ravintolan puolesta (paikka on kiireiseen aikaan ahdas ja meluisa silleen työmaaruokalatavalla, ja henkilökunta oli ihan kirjaimellisesti hukassa välillä) mutta parsley root tempura ja whole roasted sweet potato lisukkeineen saavat mulle veden kielelle vieläkin. Muita ravintoloita, joihin mut voi viedä syömään: Kuurna, Boulevard Social ja oikeastaan kaikki muut paitsi Viikinkiravintola Harald. Siihen vedän rajani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä lienee viimeinen postaus ennen joulua. Koti näyttää vähän siltä, että olen ollut tosi kiireinen koko syksyn… eikun niinhän mä olenkin ollut. Ja jos jotain inhoan niin sitä kiireen ja jaksamisen glorifiointia. Oma joululahjani onkin vähän enemmän lepoa ja neljän päivän ruhtinaallinen loma työjutuista: se lahja hyödyttää lapsiakin, jotka saavat sitten toivottavasti vähän rennomman äidin ja monta erää Labyrinttiä ja Aliasta. Joululomalla aion myös vinguttaa sitä ainoaa korttiani, jolla on pitoa, eli Museokorttia, syödä brunssin Ruplassa esimerkiksi Anun kanssa ja kirjoittaa teille eeppisen yksityiskohtauksen postauksen kaikista elämäni tapahtumista kuluneen kymmenen vuoden ajalta.

images.jpg

KOIRAMÄEN SUOMEN HISTORIA

32303760817_d29ab4e6f1_c

Vein torstaina 7- ja 9-vuotiaat teatteriin, ja ajattelin etten viitsi siitä kirjoitella ollenkaan: Koiramäen Suomen historia on pyörinyt jo maaliskuusta saakka ja olen varmasti viimeinen myöhäisherännäinen, kai kaikki muut on sen jo nähneet. Mutta koska näytöksiä on vielä – harvakseltaan, mutta kuitenkin – toukokuulle saakka niin haluan nyt kuitenkin suositella: ai että oli hyvää lastenteatteria, tai oikeastaan teatteria! Kyllä siitä nauttivat myös yleisön aikuiset, mutta erityisesti ilahdutti että lapsille suunnattu produktio oli tehty niin rakkaudella joka osa-alueella.

Meillä on kirjahyllyt täynnä Mauri Kunnaksen teoksia, ja myös teatteriesityksen pohjana toimiva Koiramäen Suomen historia löytyy. Teoksessa ja teatterin lavalla käydään läpi Suomen historiaa 1500-luvulta 1800-luvun alkuun – omat lapset odottavat innolla jatko-osaa, joka tietenkin olisi sitten vähän sotaisampi… Päähenkilö, Aksa Korttilan esittämä Alix siirtyy läksyjen luvusta aikamatkalle läpi näiden vuosisatojen. Kronologisesta etenemisestä huolimatta ei jokaista yksityiskohtaa historiankirjoissa jäädä junttaamaan yleisön tai epämotivoituneen sankarin päähän, vaan sieltä poimitaan mehukkaimmat hahmot ja ikimuistoisimmat hetket, niin kuin vaikka Vasa-laivan onneton ensimatka.

33370063928_c7693d3d36_c

Juonihan ei kuulosta kovin houkuttelevalta, eikä esimerkiksi ekaluokkalainen varsinaisesti säkenöinyt innosta kun ilmoitin että vietämme arki-illan teatterissa katsoen esitystä vuosisatojen takaisista tapahtumista. Pienellä irtokarkkilahjonnalla hän kuitenkin lähti, mutta kun esitys alkoi ei enää tarvittu eväitä motivoimaan. Esitys tempaisi melko nopeasti mukaansa, ja tempo toimi alusta loppuun. Show kesti väliaikoineen vähän vajaa kaksi tuntia.

Aikuisena haluaisin kiitellä nokkelaa puvustusta, hiottua valaistusta, yksinkertaista mutta funktionaalista lavastusta: tekninen puoli, eli kaikki puitteet, olivat kunnossa. Musikaalisillakin elementeillä pelaavan esityksen parasta antia olivat erityiset naisten esittämät roolit. Marja Salon tulkitsema tyttökuningas Kristiina on pakottanut googlaamaan vähän enemmänkin Kristiinasta, lasten suosikkeja olivat taas kolme Kaarlea. Verbaalisesti moni vitsi aukeni paremmin aikuisyleisölle, mutta suomen kieli sai kunniallista käsittelyä.

33370062098_480ef92030_c

Lämmin suositus siis Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävälle Koiramäen Suomen historialle, toimii varmasti kaikkien alakouluikäisten keskuudessa. Lasten lippu esitykseen kustantaa 20 euroa ja peruslippu 38 euroa, joka on mielestäni varsin linjassa sen kanssa mitä saa vastineeksi rahalleen. Väliaikatarjoiluja ei ehditty testata, mutta siellä oli taas iloksemme ainakin viiniä ja Omar-munkkeja, eli ei näytä hullummalta.

En tiedä onko aika vain tahrannut omat muistoni lastenteatterista 1990-luvulta, mutta tuntuu että se oli usein paljon harrastelijamaisempaa ja vähän vasurilla vedettyä. Nyt pelkään kasvattavani todella vaativaa sukupolvea, sillä tänä syksynä lapsia on hemmoteltu niin laadukkaalla sirkuksella kuin hauskalla, hohdokkaallakin teatterilla. Eka- ja kolmasluokkalaiset toivoivat kovasti jatko-osaa tälle esitykselle, ja se teki sen verran suuren vaikutuksen että vielä pari päivää myöhemminkin lapsi tuli erikseen nykäisemään hihasta ja sanomaan: piti vielä sanoa että se oli muuten aika tosi hyvä se teatteri. No niin oli.

33370064948_5df9b85705_c (1)

Kuvat: Kansallisteatteri