EI MIKÄÄN TIMANTTI

Moi Heli!

En tiedä muistatko mua, mutta tuossa reilu kymmenen vuotta sitten vietettiin aika paljon aikaa yhdessä eräässä punavuorelaisessa koirapuistossa. Mulla oli musta, sekarotuinen Lola-koira, mutta en kuollaksenikaan muista mikä oli sun aika villin, nuoren uroskoiran nimi. Ehkä Samu? Rasmus? Max? No, ei se ollut nyt se pointti. Silloin sinä olit, ymmärtääkseni, yksinhuoltaja ja minä vielä huoletonta sinkkuelämää viettävä parikymppinen. Nyt osat ovat vaihtuneet: sun lapset ovat jo aikuisia, ja mä olen vuoden verran ollut kolmen alle 10-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja. Ihan totaaliyksinhuoltajaksi en voi itseäni väittää, sillä lapset kyllä tapaavat toisessa maassa asuvaa isäänsä säännöllisin väliajoin, mutta uskaltaisin kyllä väittää että kun tänään julkaisit Ylellä kolumnin Yksinhuoltaja, sinä olet timantti, niin se oli vähän niin kuin mulle kirjoitettu.

Harmi, ettei se kuitenkaan oikein osunut maaliin. Ehkä tällainen dickensiläisen dramaattisesti kirjoitettu kuvaus kurjasta kohtalosta oli se, mitä olisit itse kaivannut ollessasi yksinhuoltaja, mutta itse en tunnistanut omaa osaani kirjoituksen surkuttelevasta sävystä. En nyt puutu asiavirheisiin (kuten että kunta ei elatustukia maksa vaan Kela silloin jos lapsella ei ole tunnustettua isää tai tämä ei ole elatuskykyinen, ja sillonkin summa riittää useampaan kenkäpariin jollei lapsi käytä louboutineja) vaan haluaisin halata sinua täältä yksinhuoltajien ydinalueelta, jossa lähes joka kolmannes perhe on yhden vanhemman ja tämän jälkeläisten muodostama yksikkö. Kirjoitat kauniisti että kun sinua vastaan kävelee väsynyt yksinhuoltaja, älä tuomitse häntä. En tiedä kelle viesti oli osoitettu, koska täällä Itä-Helsingissä jokainen vastaantuleva äiti on väsynyt, ja joka toinen luultavasti yksinhuoltaja. Itse en ole tuominnut yksinhuoltajia silloin kun olin osa ydinperhettä, enkä ole nyt yksinhuoltajana ikinä kokenut tulleeni tuomituksi.

En väitä vastaan, ettetkö osuisi välillä oikeaan. Pyyhit kyyneleet, viet lääkäriin, paimennat hampaiden oikomiset ja hoidat sairaudet. Se onkin yksinhuoltajuudessa ehkä haasteellisinta, että yhtenä aikuisena pitäisi pystyä hoitamaan kahden hommat. Itse olen onnekas, koska työt joustavat ja voin karata kesken päivän viemään lasta hammaslääkäriin tai harrastuksiin, mutta ymmärrän hyvin senkin että yksinhuoltajien työttömyysaste on lähes 20%. Sen sijaan että Väestöliiton johtavana asiantuntijana vahvistat 1950-luvulla jääneitä stereotypioita kirjoittamalla kun menet ostoksille, rahattomuus näkyy sinussa, voisit nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun sen millaisia joustoja työelämässä voitaisiin tarjota niille vanhemmille, jotka pyörittävät perhearkea yksin. Tai jopa kaksinkin, syntyyslukujen valossa työmaata riittää. Kuluneen, ensimmäisen yksinhuoltajavuoteni aikana en ole kaivannut sääliä vaan esimerkiksi palveluita, jotka tarjoavat jonkun ratkaisun siihen kun kurkunpäätulehduksesta kärsivä lapsi pitää keskellä yötä viedä Lastenklinikalle, mutta et halua herättää terveitä sisaruksia ja roikottaa heitä mukanasi päivystykseen.

Yksi ei voi korvata kahta, mutta ehkä hyvä yritys palkitaan, ajattelet, sinä kirjoitat Heli. Kolumnisi pohjimmainen tarkoitus saattaa olla kannustaa ja kehua yksinhuoltajaa, jonka elämällä on selkeä tarkoitus: Joka aamu kun heräät, elämälläsi on kallisarvoinen merkitys: että te perheenä peittoaisitte eriarvoisuuden. Olet kyllä oikeassa siinä, että kun verrataan kahden vanhemman perheisiin, eivät yksinhuoltajien lapset voita missään tilastoissa – ainakaan jos kyse on positiivisista suureista. Mutta kun olet päässyt tuohon upeaan asemaan (vähän kuin itsekin osoituksena siitä, että yksinhuoltajat eivät ole mikään yhdenmukainen, masentuneina verkkareissa alehyllyjen väleissä tarjousmakaroneja etsivä ihmisryhmä) voisitko käyttää sen keskustelunavauksiin, joiden sanoma ei ole tämä: Teet parhaasi, vaikka tiedät että se ei riitä.

Saat kirjoittaa kolumneja, joilla on kadehdittavan laaja lukijakunta, voi kunpa käyttäisit sen kirjoittamalla jotain rakentavampaa kuin usein riittää vain ystävällinen sana tai auttava ele oikealla hetkellä, ja hädässä oleva pärjää taas eteenpäin. Timantti tarvitsee vain hitusen valoa, vain muutaman säteen, ja se loistaa taas. En ole timantti vaan ihan tavallinen äiti, joka tekee parhaansa kuten suurin osa äideistä. En tarvitse päähäntaputtelua tai pahoittelua siitä, että olen tässä tilanteessa, vaan jos jotenkin haluaa saada yksinhuoltajat hymyilemään voisi aloittaa siitä, että päivähoitoa tarjottaisiin joustavasti ja myös alakouluikäisten vuorotyövanhemmille olisi tarjolla hoitoapua, kunnalta saisi yhdellä puhelulla lastenhoitoapua kriittisellä hetkellä kun esim. yksinhuoltaja itsekin sairastuu influenssaan yhtä aikaa lasten kanssa (kokemusta on – onneksi meillä oli ystäviä, jotka toivat ruokakasseja oven taakse), harrastuksia järjestettäisiin enemmän koulujen iltapäivätoiminnan yhteyteen ja lastenvalvojien sekä perhe- ja pariterapian jonoja lyhennettäisiin reippaasti. Aloitetaanko niillä?

MUKIPAJA MUKSUJEN KANSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuinka rentouttavalta kokemukselta kuulostaa parituntinen seitsemän 5-9-vuotiaan pojan kanssa keskellä posliiniastioita? No – totuus on, että kyseessä oli yllättävän kiva kokemus, josta lapsille jäi mukin lisäksi käteen luovuuden puuska, jota pitäisi kuulemma seuraavaksi lähteä toteuttamaan ihan oikealle keramiikkakurssille. Ihan niin masokisti en ehkä vielä ole, mutta kuitenkin annoin ystävän ylipuhua mut ja lapset tekemään ”kaikkien pintojen kuvittaja” Piia Keton johdolla suloisia mukeja viime sunnuntaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi mukipajojen konseptista, ettei käy niin kuin allekirjoittaneelle joka varautui dreijaamaan ja kuvitteli jo mielessänsä Ghost-elokuvan kohtauksia ja hyvästeli vaatteensa, koska arveli etteivät ne selviäisi savikylvystä. No. Tämä oli siistiä hommaa. Pahin sotku syntyi paperisilpusta, ja lapsetkin selvisivät tahrattomina tästä kahden ja puolen tunnin askartelusessioista. Siivoaminenkin sujui nopeasti, eli tässä on toimiva ohjelmanumero vähän fiinimpäänkin tilaisuuteen (itse tietenkin visioin heti astioiden kuvittamista polttareihin, lasten synttäreille ja mihin tahansa kissanristiäisiin, paitsi ei ehkä kreikkalaisiin häihin).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me olimme koonneet kymmenen hengen porukan (minimimäärä osallistujia) ja buukanneet oman yksityisen opetussession, mutta omia tiloja meillä ei ollut: Kalliossa toimiva alakulttuurikeskus Loukko palveli meidän ryhmää tällä kertaa ja toimi upeasti. Meillä oli niin kivaa, että varasimme oman mukipajan ihan vain aikuisia varten äitijengin pikkujouluihin ja silloin tilaksi riittää taloyhtiön kerhohuone, sillä mukien kuvitus vaatii vain Piian tuomat tarvikkeet ja vettä. Itse mukien polttaminen (jotta kuvitus pysyy käytössäkin) tapahtuu toisaalla, eli mukipajan järjestäjältä ei tarvitse löytyä takahuoneesta 800-asteiseksi lämpeävää uunia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käytännössä Piia siis kaivaa peltirasioistaan esille kasan siirtokuvia, jotka ovat hänen kuvittamiaan. Jos kädenjälki näyttää tutulta, saatat tunnistaa Piian kuvituksia esimerkiksi Arabian Piilopaikka-astiastosta ja Aarrekidin kuoseista. Valmiiden kuvien lisäksi tarjolla oli värikkäitä papereita, joista taiteilla abstraktimpaa kuviointia. Meillä etenkin 5-vuotias tarttui tähän tehtävään todella kunnianhimoisesti leikaten ja liittäen yhteen lukuisia erittäin pieniä palasia, jättäen äitinsä nakkisormineen vain avustajan rooliin. 9-vuotias hoiti hommat ilman aikuisen avustusta, eli tämä toimii jo kouluikäisten juhlissa ohjelmanumerona, jos ihan umpihullu on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensin tehtiin muutama luovuutta herättelevä harjoitus paperisilpun avulla ja sen jälkeen tartuttiin työhön. Lapsilla meni mukia kohden noin tunnin verran aikaa, ja itse olin vain assistentin roolissa tällä kertaa. Pikkujouluissa aion sitten skumppapäissäni taiteilla kokonaisen astiaston. Kolme mukia menevät joululahjoiksi, ja mukille tulee hintaa 25 euroa kappale. Mielestäni hinta on erittäin linjassa kaiken kanssa: Piia saapui paikalle materiaalien kanssa, hoitaa polttamisprosessin ja meidän tehtäväksi jää vain noutaa valmiit mukit. Mukien lisäksi tarjolla on myös valkoisia lautasia ja posliinilusikoita, joista taiteilla omannäköiset.

Näitä mukipajoja voi siis järjestää joko yksityistilaisuutena tai sitten osallistua avoimeen mukipajaan: seuraava sellainen, ja tämän vuoden osalta viimeinen, järjestetään joulukuun 14. Mulla alkoi tietysti kyteä kaikenlaiset ideat, kuten esimerkiksi kaakeleiden kuviointi, sillä sekin on mahdollista. Samoin omien vanhojen astioiden piristäminen (huraa, kierrätys!) ja en tiedä, eipä tässä taida olla rajana kuin mielikuvitus ja ehkä vähän polttouunin koko. Lämmin suositus siis mukipajalle näin sivusta seuranneen aikuisenkin näkökulmasta: hauskaa oli, ei mennyt hermot ja tämä on sellaista hommaa jossa ei iske sellainen ”mä en osaa/keksi mitään”-ahdistus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA