MITÄ JÄLJELLE JÄÄ

P5103149.jpg

Kun muuttoon on enää, öhm, en edes uskalla laskea viikkoja, on ollut pakko aloittaa kodin konmarittaminen kovalla kädellä. Kun jokaisen tavaran pitäminen maksaa, jätettiin se sitten Suomeen varastoon tai kuljetettiin mukanamme Espanjaan, joutuu paitsi käyttö- myös tunnearvoa laskemaan tarkkaan. Tämä prosessi oikeastaan alkoi jo yli seitsemän vuotta sitten, kun isäni kuoli. Kun kävin hänen maallista omaisuuttaan (joka koostui lähinnä vuodesta 1984 asti säästetyistä kuiteista ja kirjanpidosta, levyistä ja kirjoista joista vain vannoutunut, saman musiikkimaun omaava ihminen innostuisi sekä isänpäiväkorteista ja allekirjoittaneen piirustuksista yli 20 vuoden ajalta) läpi isäni veljen ja kihlatun kanssa tulin siihen tulokseen, että kaiken surutyön keskellä haluan joskus tulevaisuudessa säästää lapseni samalta savotalta. Olkoot se viimeinen palvelukseni jälkipolville rajan takaa.

Koska olemme kuitenkin asuneet koko ajan samassa asunnossa, ei tähän asti tullut vielä oikeaa tarvetta tehdä 31 vuoden tilinpäätöstä ja käydä läpi omia laatikoita. Ja nyt siihen on sitten kuukausi aikaa ja joka nurkka on täynnä erilaisia kasoja – varastoon, kierrätykseen, Espanjaan, kirppikselle (olen myymässä Hietsussa 21.5., pliis tulkaa ostoksille!). Ja säilytettyäni tiettyjä isäni kaapeista kahmimia tavaroita, hänen lempi t-paitansa ja festaripassit ja joitain esineitä, olen vihdoin myös valmis luopumaan niistä. En pystynyt tekemään niille mitään seitsemään vuoteen, ehkä odotin, että faija tulisi hakemaan ne, mutta ei tullut. Paidoista on isän haju haihtunut ja sen kipeimmän ikävän tilalle tullut jo lempeä, joskus vähän katkera, mutta useimmiten kiitollinen kyky muistella hyviä aikoja, eikä siihen tarvitse niitä tavaroita. Tosin tunnustan: yhden paidan säästin. Vain yhden.

Sen sijaan lähes kaikki isäni valokuvat olen pitänyt. Kuten ehkä olette saattaneet blogistakin huomata, arvostan dokumentoitua elämää aika korkealle. Erityisesti nuo vanhat kuvat, osa melkein sadan vuoden takaa, ovat täynnä tunnelmaa: niitä ei ole napsittu niin kuin nykypäivänä. Ne saavat jäädä, miettikööt sitten pojat jonain päivänä mitä moisille muinaismuistoille tehdään. Yksi mielenkiintoinen, jo menneisyyteen jäänyt (ainakin meidän perheessä) tapa on myös hautajaisten kuvaaminen. Vaikka yleensä heilun kameran kanssa suunnilleen missä tahansa tilaisuudessa, en osaisi kuvitella itseäni haudan äärelle räpsimään. Mutta nekin kuvat säästän, vaikka suurimmasta osasta en edes tiedä kuka vainaja on.

Haalittuani tavaraa 30 vuotta voin kertoa, että se ei tosiaan tunnu kaiken sen rahan ja vaivan arvoiselta. Eihän sitä tietenkään 15 vuotta sitten osattu ennustaa, että internet muuttaisi lehtien, kirjojen ja musiikkitallenteiden merkityksen täysin ja meidän valtavat levykokoelmat muuttuisivat aarteesta ongelmajätteeksi. Onneksi oma jalanjälkeni alkaa olla yhä enemmän digitaalinen, ja tämän jälkeen lapsille jää ehkä vain muutama laatikko huolella valittuja viestejä luettavaksi sen jälkeen, kun en ole enää tässä ulottuvuudessa heille nalkuttamassa. Hopealusikoiden ja koriste-esineiden sijaan aion, jatkossakin, sijoittaa rahat elämyksiin, kokemuksiin, matkoihin ja sellaisiin muistoihin, joita ei voi laittaa jääkaapin oveen kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ESPANJAN TULIAISET

thefair.jpg

Olemme olleet Suomessa jo yli viikon, mutta matkalaukku makaa yhä olohuoneen nurkassa… enkä ole vieläkään saanut sitä tyhjätyksi. Yritin kuitenkin ryhdistäytyä ja hoidettua sen pois päiväjärjestyksestä, mutta kun aloin kaivella laukkua niin sieltähän löytyi vaikka mitä kivaa, mitä en muistanut ostaneeni!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En oikeastaan shoppaillut mitenkään mielettömästi Espanjasta, enkä edes Marokosta. Suurin syy oli varmasti se, ettei rahaa ollut yhtään ylimääräistä ja vaatteiden osalta olin sopivasti aloittanut ostolakon. Lapsille kyllä ostin senkin edestä, heti vuoden vaihduttua juoksin tuhlaamaan lapsilisät Primarkkiin (kyllä, niin halpaa etten edes uskalla miettiä missä oloissa vaatteet on tehty, ja materiaalikin on sellaista että pelkään lasten syttyvän itsestään tuleen). Toisaalta Espanjassa mun harvoin tekee niin hirveästi mieli ostaa vaatteita – paikallinen tyyli on vähän liian keskieurooppalainen mun makuuni, ja toisaalta monella merkillä edes XL ei mahdu meikäläiselle. Syytän kyllä mitoitusta.

Se, mitä aina tulee reissuilla ostettua on uskonnollinen krääsä. Jep. Nyt mukaan tarttui kiinakaupasta… Tiedättehän te, mitä kiinakaupat ovat? En tiedä, kuinka universaali ilmiö ”kiinakaupat” ovat, mutta ainakin Andalusiassa Espanjassa ”kiinakaupat” ovat ihan tunnettu konsepti. Aasialaisten maahanmuuttajien pyörittämiä ”sekatavarakauppoja”, jotka ovat yleensä auki aamusta yöhön ja silloin, kun paikalliset pyörittelevät silmiään työnteolle. Niissä myydään yleensä kaikkea mahdollista kopioitua ja muovista ja sen lisäksi jonkin verran ruokaa. Meidän naapurin kiinakauppa on ihan huippu, sieltä haetaan juomavedet, teipit, käsisaippuat. Luulen, ettemme voi keksiä mitään tarvittavaa, mitä ei kiinakaupassa myytäisi.

jesus.jpg

No niin, siis nuo avaimenperät ovat kiinakaupasta ja niin on tuo punainen Jeesus-aiheinen joulukangaskin. Noita kankaita roikkui ihmisten ikkunoilla ja parvekkeilla ja mekin tietenkin haluttiin sellainen. Ilmeisesti niiden ostopaikka oli kuitenkin joku paikallisten salaisuus, mutta olimme nähneet näitä kankaita yhdessä kiinakaupassa La Líneassa. Kun sitten joskus pari viikkoa joulun jälkeen päädyimme kyseiseen kiinakauppaan aikeissamme ostaa kangas, ei niitä ollut enää myynnissä! Sitten alkoi armoton selittäminen suomeksi, englanniksi, espanjaksi ja ennen kaikkea elekielellä: kaupan pitäjien kielitaito rajoittui johonkin, joka luultavasti oli mandariinikiinaa, ja toisaalta heille mun espanjanaksentti oli liikaa. Noin kymmenen minuutin käsien huitomisen, väärien tavaroiden torppaamisen ja ”JEESUS! BEBE JESUS!”-huutojen jälkeen myyjämiehen (yleensä kiinakauppoja pyörittävät perheet, ja tässäkin tapauksessa kassalla oli aviopari) silmiin syttyi riemu ja ilo ja hän juoksi takahuoneeseen hakemaan tämän viimeisen Jeesus-kankaan. Mikä työvoitto!

beautemediterrania.jpg

Toinen heikkous Espanjassa on edullinen kosmetiikka. Olen jo aiemmin hehkuttanut paikallisen S-Marketin Mercadonan kemppariosastoa, ja sieltä löytyi myös tuo ihana Beauté Mediterranea-päivävoide. Vitosella! Ostin jo pelkästään kauniin purkin takia, ja voide paljastui mainioksi. Sieltä saa eurolla ihanan paksuja oliiviöljymömmöjä ja kaiken maailman kultaöljyjä, jotka tekevät ikinuoreksi. Kauppareissut tuntuvat heti paljon glamöörimmiltä. Sen lisäksi päädyin Kiko-nimisen kosmetiikkaketjun alennusmyynteihin, josta parilla eurolla sai mahtavia huulituotteita – Espanjassa iskee aina suunnaton tarve käyttää kirkkaan punaista huulipunaa. Joku Almodovar-juttu varmaan. En kyllä uskalla ajatella kosmetiikan laatua, ekologisuutta tai eettisyyttä kun huulipunat ovat kaksi euroa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyryharakka rakastaa myös koruja. Euron korviksia sitten tulikin ostettua taas useampi pari… Ups.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja sitten tietysti vihkot ja muu paperisälä. Korttivarasto on taas täydennetty ja nyt on taas muistikirjoja, vaikken ole vanhoihinkaan ehtinyt kirjoittaa. Ale Hop, eli Espanjan Tiger, oli täynnä ihania muistikirjoja korneilla mietelauseilla, eli just sellaisilla mantroilla joita olen tässä höpsismivaiheessa suuresti kaivannut. Niitä sitten kannettiin myös Suomeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nämä muut kuvat ovat La Línean markkinoilta. Ne ovat aina vaan mua hämmästyttävä ilmiö. Koju toisensa perään täynnä joko raaka-aineita ruokiin tai sitten väärennettyjä Adidas-huppareita, eksoottisia kenkiä, alusvaatteita (ja aika ronskeja sellaisia), lasten vaatteita, tyynyjä… Aika lailla mitä vaan. Että kuinka ihmiset aina osaavat sieltä ostaa mitä tarvitsevat ja voiko noilla markkinoilla oikeasti ansaita elannon. Suomalainen ostokulttuuri tuntuu olevan järjestäytynyttä, jopa internetkirppisten av/yv/jono-sekoilussaan, kun taas Espanjassa… on vielä paljon opittavaa mulle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SÄÄNNÖT SHOPPAILULLE

Vielä neljä päivää jäljellä shoppailla maanisesti vaatteita, ennen kuin alkaa vuoden askeesi. Oikeasti hamstraukset on suurilta osin jo suoritettu, ja nyt kun ollaan Espanjassa niin täällä ei oikeastaan ole mitään mihin mulla olisi  rahaa tai mikä mahtuisi mun päälle tai mitä edes haluaisin. Tai sitten tämä sanottuani sekoan lauantaina ja yritän viimeisen kerran täsmähoitaa stressiäni tai eksistentiaalista ahdistusta shoppailemalla, mene ja tiedä. Tavoite on kuitenkin pysyä poissa niin oikeista kuin virtuaalisistakin vaatekaupoista, ja ainoat poikkeusluvat myönnän itselleni seuraavasti:

  • Saappaat, jos nykyiset Hai-saappaat alkavat vuotaa, koska kolmen lapsen äitinä neljän vuodenajan maassa ei oikein pärjää ilman. Paitsi laittamalla muovipussit jalkoihin enkä usko että sekään on kovin kestävä ratkaisu.
  • Jos nykyiset talvikengät ratkeavat saumoista, kuten hieman uhkaavasti näyttää, salli itselleni myös lämpimät varpaat. Vaihtoehtoisesti jätän mielelläni kaikki ulkoilut lasten kanssa pariksi, kolmeksi kuukaudeksi, mutta se ei liene suositeltua.
  • Jos palaan sisäliikunnan pariin, salille tai jumppaamaan niin tarvitsen uudet sisäkengät, koska nykyisistä on toinen pari kateissa. Tämä poikkeuslupa perutaan jos a.) löydän nykyisen sisälenkkarin parin tai b.) oikea jalkani syystä tai toisesta amputoidaan.
  • Ylipäänsä force majeureksi lasketaan tulipalot, turkiskuoriaiset ja sakset löytänyt taapero, eli jos yli puolet vaatevarastosta tuhoutuu niin tilalle on sallittua ostaa se, mitä välttämättömänä tarvitaan. Välttämättömyyden voi arvioida joku ulkopuolinen, esimerkiksi blogin kolmesta lukijasta koottu raati.
  • Sukkahousut. Lähtökohtaisesti niitä ei ole tarkoitus ostaa, mutta koska elämä voi heittää eteen ties mitä kutsuja Linnan juhliin tai kesähäihin ja voi olla, että silloin ei satu käsillä olemaan Kaarina Suonperän hyväksymää sävy-yhdistelmää, sallin itselleni uudet sukkahousut. Todelliseen tarpeeseen.
  • Sukat, mutta vain siinä tapauksessa että kaikki parit katoavat toiseen ulottuvuuteen.
  • Hanskat ja lapaset. Haluaisin sallia listalle kaulaliinat ja pipotkin (edes sen Samujin vaaleanpunaisen beanien), mutta niiden loppumisesta ei ole pelkoa jollei meteoriitti osu kotiimme tai muuta vastaavaa. Hanskoja ja lapasia, tai oikeastaan niiden pareja, katoaa kaiken aikaa ja jälleen kerran vastakkain ovat lasten liikuntasuositukset ja oma shoppailulakkoni.
  • Tarkoitus olisi, etten ainakaan lihoisi, mutta jos nyt esimerkiksi jostain syystä kroppaani kasvaa joku uusi uloke tai puolet siitä sahautuu pois, on sallittua täydentää vaatekaappia muutamilla sopivankokoisilla hankinnoilla.
  • Periaatteessa en tarvitse mitään ”työvaatteita”, koska missä tahansa siistissä sisätyössä pitäisi meikäläisen karderoobilla pärjätä, mutta jos päädyn vuoden aikana johonkin erityistä ammattivaatetta vaativaan tehtävään – leipuriksi, strippariksi, putkimieheksi – niin uniformun ostamista ei lasketa.

Uskon, että selviän. Lupaan raportoida säännöllisesti ja olla rehellinen lipsahdusten suhteen – olen toki optimistinen, että niitä ei tule. Tässä on kyllä todella firstworldproblemsin maku, kun ihminen tuskailee jo etukäteen että ei voi vuoteen ostaa mitään uutta vaatetta. Jota ei edes tarvitsisi. Ja vain, koska itse päättää näin, ei siksi että kaikki vaatekaupat olisi pommitettu maan tasalle tai koska ei olisi rahaa mihinkään vaan koska on vain pakko opetella parempaa kulutuskäyttäytymistä, ja se ei tunnu onnistuvan kuin totaalikiellon kautta. Toivon kuitenkin, että vuoden 2017 päättyessä (anteeksi, pieni välihuomautus: En voi uskoa että olemme olleet tällä vuosituhannella jo vittu 16 vuotta. Jos multa kysytään mikä vuosi oli kymmenen vuotta sitten niin vastaisin nopeasti että 1998) olen järkevämpi rahankäyttäjä, osaan noudattaa omia ekologisia ja eettisiä periaatteitani myös vaatekaupassa enkä enää hoida mielenterveyttäni uusilla vaatteilla.

HAMSTRAUKSIA

Eihän tässä ole enää kuin tollaiset 50 päivää siihen, että vanha materialisti joutuu luopumaan yhdestä lempiharrastuksistaan. Olen tässä miettinyt, että pitäisikö kiusata itseään oikein kunnolla ja luopua samaan syssyyn sokerista, valkoisesta viljasta ja alkoholistakin. Hitto olisin hyvää seuraa ensi vuoden. Vieroitusoireita on varmasti luvassa jo pelkästä shoppailustakin, ja uskon että tekee todella hyvää vähän tarkastella tätä omaa ostokäyttäytymistä. Tai oikeastaan olla kokonaan käyttäytymättä.

Muutamia poikkeuksia olen ajatellut näihin ihan itse keksimiini sääntöihin. Jos nykyiset Hait alkaa vuotaa, saan ostaa uudet kumisaappaat. Jos ilmasto muuttuu vallan arktiseksi myös uudet talvikengät saattavat tulla tarpeeseen. Kenkien suhteen luvassa on varmasti eniten haasteita: Kun jalankoko on 42, olen tottunut siihen ettei kivoja kenkiä ehkä löydä juuri silloin kuin niitä tarvitsisi ja olenkin ostanut hyvän parin aina jos olen sellaisen kohdannut. Vähän niin kuin varastoon, laittaisi rahaa pankkiin, you know. Muuten ei pitäisi loppua lenkkarit kesken, paitsi jos palaan saliharrastuksen pariin niin uudet sisäkengätkin on hankittava jollei jostain löydy yhden yksinäisen Reebokin parempi, eli vasen, puolisko. Muuten välineurheilunkin osalta pitäisi pärjätä nykyisellä arsenaalilla.

Mutta kyllä tämä nyt on vähän lipsahtanut tämä rahankäyttö loppuvuodesta. Osa on ollut tosi tarpeellista, kuten talvitakki sen jälkeen kun edelliset rotsini olin optimistisesti myynyt. Lenkkarit kaupunkikäyttöön, kun edelliset Niket luovuttivat isovarpaiden kohdalta. Pari paksua neuletta, kun tuntuu ettei talvitakki riittänyt lämmöneristykseen. Uimapuku ja toinenkin, kun uimahallissa käydään nykyään viikottain. Ja sitten sellaista rätei ja lumpui, joita nyt ei oikeasti tarvitsisi. Tämähän tässä tietenkin on koko katkon ydin: Opetella ostamaan vain tarpeeseen, ei täyttämään jotain tylsää hetkeä, henkistä tyhjyyttä tai omaa epävarmuutta. Vielä parempi, jos samalla oppisi ostamaan kotimaista, laadukasta ja eettistä vaatetta – sellaisiakin on varmasti olemassa. Oman tyylinkään selkiytyminen ei olisi pahaksi, vaikken uskokaan ikuisiin klassikoihin omassa vaatekaapissani.

Tänä syksynä mielihaluja on ollut tosi paljon, siis tuolla shoppailupuolella. Kollaasista näkee, etten todellakaan ole mikään muotibloggaaja, mutta Samujin beanieta tekisi mieli (onneksi ne ovat harvinaisempia kuin saimaannorpat, eli voin säästää rahani), kiitos vain kahden emeritabloggaajan joiden kanssa istuin iltaa ja tulin ohimenen aivopestyä näihin blogipipoihin. Tuntuu, ettei mustia mekkoja voi olla tarpeeksi eikä leggingsejä, vaikka tästä olen varmaan eri mieltä sitten kun niihin kyllästyn ja joudun niistä jonain päivänä hankkiutumaan eroon. Sama pätee harmaisiin collegeihin ja huppareihin, taas yksi oman karderoobini kulmakivi. Onneksi näitä on nyt odottamassa kaapissa ainakin yhden orpokodin tarpeisiin, että jollei ensi vuonna kohdalle osu tulipalo niin mitään akuuttia vaatepulaa en tule potemaan. Toivottavasti vuoden päästä en tähän aikaan haaveile enää mistään pipoista vaan mielenrauhasta, gradusta, sokerittomista herkuista ja maailman pelastamisesta.

kollaasi.jpg
Siinä on COSsia, Selfish Motheria, Crocsia, Adidasta ja Samujita