JA SITTEN LAHJATON JOULU

Minulla on hämäriä mielikuvia siitä, että ennen kuin sain lapsia – jolloin muutenkin olin kaikin puolin parempi kasvattaja kuin nykyään – vannoin etten lähde ollenkaan siihen klassiseen Joulupukkilavastukseen. Muistan, miten surkealta tuntui kun joskus tokaluokkalaisena mulle selvisi että meidän perheen oma tonttu olikin ollut vain äitini sivupersoona; nyt aikuisena sitä omaan tonttuun liittyvää taikaa muistelee jo vähän nostalgisemmin, mutta totuuden paljastuminen tuntui lapsena vähän aikaa melko katkeralta. Paitsi että menetin jonkun omaan elämääni kuuluneen hahmon kertaheitolla, olo oli kusetettu. Hävetti, että olin mennyt halpaan enkä nähnyt selviä merkkejä: tontulla oli äidin käsiala, ja se tiesi muutenkin ihan liikaa! Vaikka tonttu teki sittemmin paluun puheisiin ja joulun omituisia sattumuksia saatettiin selittää tontun olemassaololla, pakettikortteja allekirjoittaa hyväntahtoisesti tontun nimellä ja aina silloin tällöin jättää tontulle pipareitakin, ajattelin harrastaa omien jälkeläisten kanssa brutaalia rehellisyyttä.

Sitten se yksi alkusyksyn päivä, esikoisen ollessa varmaan parivuotias, lipsahti. ”Tontut kurkkii!”. Hyvin toimi. Esikoinen ryhdistäytyi välittömästi ja tunsin itseni taas hetken sellaiseksi päteväksi kasvattajaksi, joka olin aina kuvitellut olevani. Nyt muuten vanhempana ja (jälki)viisaampana voin muuten kertoa, että vieläkin tehokkaampaa uhkailu on kun lapset tietävät tarkkaan, keneltä lahjat tulevat. Kyllä. Ideaali toki olisi että ei koskaan tarvitsisi kiristää, uhkailla tai lahjoa, onnea kaikille jotka ovat onnistuneet noudattamaan omia kasvatusperiaatteitaan myös sen jälkeen kun lapsihaaveet ovat konkretisoituneet. Anyways, niin sitten meilläkin alettiin ”uskoa” Joulupukkiin, ja siihen että lahjat tulivat Korvatunturin tonttutyöpajalta. Kunnes sitten tänä kesänä tilanne saavutti kulminaatiopisteensä.

Kun kuopuksenkin synttärit oli heinäkuussa ohi, suuntasivat lapseni katseensa kohti seuraavaa maaliviivaa. Joulu. Jo elokuussa toivelista oli sitä luokkaa, että niiden toteuttamiseen olisi tarvinnut vähintäänkin kuulua Kardashianeihin. Kun mopo alkoi keulia VR-lasien, pelikonsoleiden, maailmanympärysmatkojen ja satojen eurojen legosettien kanssa, oli aika kertoa mistä lahjat tulevat oikeasti (tai kuka ne ostaa: en vielä ole mennyt taiwanilaisiin hikipajoihin tai siihen, kuinka lapset louhivat mineraaleja heidän elektroniikkaansa. Senkin aika tulee vielä). Olimme lasten isän kanssa puhuneet asiasta jo aiemmin: olisi hyvä, että he kuulisivat tämän meiltä eivätkä ilkikurisilta koulukavereiltaan, ja vaikka kannustankin lapsia aina dream big-tyyppisesti unelmoimaan vähän mahdottomankin tuntuisista jutuista, niin oma legohuone, täydellinen videokuvaajan kalusto ja eläintarhan verran lemmikkejä ei ollut juuri se mitä tarkoitin.

Todettakoon nyt, että mun mielestä on maailman parasta tehdä lapseni onnellisiksi. Aika usein se onnistuu sillä, että hankin heille jotain mitä he oikein kovasti ovat halunneet. Totta kai on monta muutakin, ei-materialistista, tapaa ilahduttaa heitä, mutta olen kyllä aina nauttinut yllätyslahjojen ostamisesta ja siitä, että joskus kun he pyytävät jotain uutta, vastaankin vaihteeksi kyllä sen sijaan että suuntaisin katseen seuraaviin synttäreihin tai jouluun. Ja lapseni ovat muutenkin mahtavia tyyppejä, minkä takia eilisen jouluaaton antikliimaksi taas herätti kysymyksen: olenko vieläkin avuttomampi kasvattaja kuin olen tähän asti kuvitellut olevani? Paitsi että jatkuvasti pohdin omaa suhdettani tavaraan ja omistamiseen ja ahdistun maailman tilasta, olen yrittänyt parhaani myös opettaa lapsia arvostamaan sitä, mitä heillä jo on (esim. 96 litraa legoja, kaksi tietokonetta, pleikkari, ja asiat aivan älyttömän hyvin) ja löytämään iloa elämyksistä, läsnäolosta ja sellaisista kliseistä, joista tehdään huonetauluja. Elämästä, naurusta, rakkaudesta!

Mutta silti meni pieleen. Olin sanonut lapsille jo alkusyksystä, että jokainen voi toivoa yhden joululahjan. Se tuntui ylevältä, taloudelliselta ja modernilta: meillä ei hukuttaisi krääsään. Ja se tuntui tarpeelliselta, kun nykyisistäkään leluista ei oikein pidetty huolta ja menetin hermot ainakin kerran viikossa siihen kun pehmolelut jätettiin koiran suolestettavaksi tai legot kulkeutuivat jotenkin mystisesti aivan jokaiseen nurkkaan meidän neliössä. Lapset esittivät toiveensa, toiset stoaalaisen tyynesti päättäen heti mitä haluavat, toiset joulun lelukuvastojen kanssa vaiheillen. Ja sitten me aikuiset hankimme yhdet lahjat. Ja sitten vielä pari pakettia päälle. Ei ole muuten ihan helppoa itsellekään asennoitua mihinkään yhden lahjan-politiikkaan. Itselleni antamisen ilo on vahvasti osa joulufiilistä. Oma joulutunnelma alkoi nousta siinä vaiheessa kun pääsin viemään poikien opettajille joulumuistamiset (viiniä, hyvät ystävät, antakaa opettajille alkoholia!). Tässäkin on montaa eri koulukuntaa ja olen sitä mieltä, ettei opettajien lahjominen todellakaan ole pakollista. Itse nyt vain pidän siitä. Halusin hankkia joululahjat myös postinjakajalle ja huoltomiehelle. Ja tietenkin keksin miljoonaa hauskaa asiaa, jotka haluaisin kääriä paperiin ja antaa lapsille.

Eilen avattuaan kukin pakettinsa noin viiden minuutin ajan näytti hyvältä. Silmät loistivat, he intoilivat yllättäviä pakettejaan (koska niitä oli enemmän kuin yksi!) ja suunnittelivat tulevia leikkejä. Sitten ensimmäinen aloitti: veljet saivat enemmän paketteja. Kenellä oli kalliimmat lahjat? Miksi toi sai yhden paketin enemmän? Teki mieli kaivaa kuitit esille, että lapsi voi tehdä kirjanpidon siitä, oliko jako tarpeeksi tasapuolinen. Yksi alkoi hienovaraisesti mököttää, kun satojen eurojen arvoinen lahja jäi saamatta, vaikka asia oli kerrottu jo aiemmin: se oli yli budjetin, eikä tuntunut sillä tavalla tarpeelliselta että haluaisimme sen hankkia. Kolmas vasta kiukkuinen olikin: kun kaikkia lahjoja ei saanut käytännön syistä välittömästi käyttöön, olimme pilanneet hänen joulunsa tyhmyydellämme.

Ymmärrän, että tämä on jokin primitiivinen tarve saada asioita, kamppailenhan sen kanssa itsekin. He eivät ole piloille hemmoteltuja tai kiittämättömiä nulikoita, mutta silti sihisin hampaiden välistä yhtä sun toista lapsista, jotka eivät saa yhtään lahjaa. Biafralaisista, joilla ei ole joulupöydässä edes maissipuuroa perkele. Sovimme lasten isän kanssa, että ensi jouluna ihan oikeasti hankimme vain ne yhdet lahjat emmekä ala leluosastolla tunteilla. Ei armoa, ei meillekään jouluaattona annettu. Ja mietin samalla sitä, miten tästäkin kierteestä pääsisi pois. Saisi myös heidät arvostamaan laatua ja ajatusta enemmän kuin määrää ja muovia. Opettaisi, että juhlissa – oli se sitten joulu tai synttärit – ole tärkeintä lahjat vaan yhdessäolo, hauskanpito ja läsnäolo. En usko, että heidän kohdallaan kyse olisi koulun kulttuurista tai yleisistä paineista, sillä eivät he koskaan joululoman jälkeen muista puhuneensa joululahjoista kaverien kanssa. Tämä on jotain, missä olen itse mokannut.

Tässä on nyt 365 päivää aikaa hioa taktiikkaa. Itse sain lahjaksi oikein osuvan kirjan, leffalippuja ja lahjakortin kellumaan. Kaikki just sellaista, mistä tuli hyvä mieli: materiaa vain kirjan verran, ja senkin voin lainata joskus eteenpäin. Nyt haaveilen joulusta, jolloin kolmikko ei vertaile toistensa lahjapinoja, kadehdi tai kitise tavaroista, jotka jäivät saamatta. Joten jos muistutatte ensi vuonna siinä lokakuun tienoilla: vain yksi lahja per lapsi.

OSTOLAKKO 2.0

Ne, jotka ovat seuranneet edesottamuksiani useamman vuoden saattavat muistaa surullisenkuuluisan ostolakon vuodelta 2017 – vuoden, jolloin vilpitön pyrkimykseni oli olla ostamatta uusia vaatteita. No, sehän ei mennyt ihan maaliin vaan kaikesta huolimatta vuoden lopuksi olin ostanut useamalla sadalla eurolla kaikenmaailman rätei ja lumpui. Okei, osa tuli ihan tarpeeseen: ilmeisesti shoppailunkaipuinen alitajuntani järjesti niin, että lähdin kahdesti matkalle ilman sukkia ja alusvaatteita (siis muita kuin ne, jotka olivat päälläni) ja oli ikään kuin pakko mennä kaupoille, mutta valtaosa oli vain jonkun syvän, sisäisen tyhjiön täyttämistä.

Ymmärrän siis niitä, jotka ovat jo valmiiksi sitä mieltä että bitch please. Ei kannata edes yrittää. En ole itsekään ihan varma omasta itsekuristani. Nyt kuitenkin teen sen taas julkisesti ja lupaan ja vannon etten osta ensi vuonna yhtään vaatetta – en uutta tai käytettyä – muutamalla poikkeusluvalla. Esimerkiksi sukkahousut (niitä kyllä on varastossa, mutta ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta että kaikki hajoavat ja olisi älytöntä että ilman sukkahousuja en voisi pitää monia mekkoja ja hameita), tukisukat (voin kertoa että tukisukkien kohdalla kyse on terveydestä ei turhamaisuudesta) sekä häämekko, jos yhtäkkiä Adam Driver ilmestyy ovelleni kihlasormuksen kanssa.

Tarvitsen ryhmäpainetta. En oikein tiedä mikä auttaisi siihen, että rakastan uusia vaatteita, vaikken ehdi käyttää edes vanhoja suosikkejani. Olen tänä vuonna tietoisesti tehnyt pesäeroa ketjuliikkeisiin (joskin rakastan silti Monkia ja &Other Storiesin tarjontaa) ja panostanut laadukkaaseen kotimaiseen (Kaiko, R-Collection ja Nanso muutama mainitakseni). Vaatekaapistani ei puutu oikeastaan mitään, sieltä löytyvät klassikot ja kaikki hirveät kasarirytkyt. Pärjäisin varmasti kuukauden tai kaksikin pesemättä yhtään pyykkiä, silti joka päivälle olisi puhdasta ja uutta päällepantavaa. En ole pystynyt luopumaan lempiharrastuksestani vaikka tiedän että se aiheuttaa maailmanlopun, henkilökohtaisen konkurssin ja siitäkin huolimatta että kauniit asiat tuottavat mulle ihan konkreettista iloa niin mulla on nyt sitä riemua kaapit täynnä, ja sen luulisi riittävän vähäksi aikaa.

Jotta se vanha vaatevarasto inspiroisi, olen varautunut tekemään Instagramiin tiliä siitä mihin pukeudun – ehkä se myös motivoisi käyttämään muutakin kuin villahousuja ja aina sitä samaa hupparia. Julkisen huutelun lisäksi olen peruuttanut uutiskirjeet kaikilta mahdollisilta tahoilta ja blokannut lempibrändini Facebookissa, kun töiden takia en voi täysin suojautua houkutuksilta ad-blockin avuin. En pahastu, jos löydän mielenkiintoisia ja laadukkaita kotimaisia merkkejä lakkovuoden aikana, niitä ehtinee ostaa myöhemminkin, mutta toivon voivani käännyttää itseni kokonaan pois pikamuodista. Kuten viime kerrallakin joku veikkasi, lapseni ovat varmasti paremmin puettuja vuoden päästä, ja nytkin veikkaan että kanavoin osan ylimääräisestä rahasta ja ajasta (haha!) siihen että optimoin lasten asut viimeisen päälle.

Sellaista on siis luvassa blogin puolella, ainakin välillä. Vaateaihe tuntuu kauhean pinnalliselta ja turhalta, mutta yritän ajatella itseäni yhteiskunnallisena kokeiluna: olen tiedostava ja yleisesti ottaen ahdistunut ja toisaalta aktiivinen toimimaan jotta tästä pallosta olisi jotain jäljellä kuviteellisille lapsenlapsilleni, mutta rakkauteni rytkyihin on välillä ollut suurempaa kuin tietoisuus siitä millaista tuhoa vaateteollisuus tekee planeetalle. Joten jos en minä pysty parantamaan tapojani, kuka sitten pystyy?

PC106702.jpeg

ANTISISUSTAJA HABITARESSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Töiden puolesta päädyin ensimmäistä kertaa Habitare-messuille. Olen rampannut Matka- ja Lapsimessuja (note to self: seuraavaksi ehkä Kirjamessut!), mutta nyt oltiin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Toki omassa yritystoiminnassa isoin asiakas on eettisen sisustuksen puolelta ja siksi olen vähän kiinnostunut asiasta, mutta olen vähän laiska sisustamaan (tai siivoamaan, ja harmonisesta sisustuksesta on aika vähän iloa jos se on pyykkikasan alla) ja olen sellainen hamstraaja, joka ei osaa pysyä yhdessä tyylissä vaan vetää koko skaalan läpi pelkistetystä industrial-tyylistä etnisen boheemiin värioksennukseen. Että ei niitä sisustusjuttuja täällä tule jatkossakaan kauheasti olemaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten ehkä muistatte, myimme suunnilleen koko omaisuuden kun muutimme Espanjaan ja kun palasimme Suomeen oli koko kalustus hankittava suunnilleen alusta asti. Kun on kerran myynyt kaikki tavarat (en suosittele) niin huonekaluihin suhtautuu jo valmiiksi vähän negatiivisesti, sillä joskus siitä kaikesta on taas hankkiuduttava eroon. Jos en minä, niin joku muu. Siksi olen aika ylpeä, että sänkyjä ja ruokapöytää lukuunottamatta meille on kaikki hankittu kierrätettynä ja nopeiden ratkaisujen sijaan olen rauhassa haalinut tavaraa Facebook-kirppiksiltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Habitare ehkä siksi tuntuikin vähän ristiriitaiselta: tosi paljon kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, mutta kun on taas messuhallin verran kaikkea minkä tarkoitus on innostaa ihmiset ostamaan… mitä kaikella tällä tavaralla tehdään? Olen viettänyt nyt jonkin verran aikaa Tori.fi:ssä ja se muodista menneiden huonekalujen määrä on ahdistava. Jatkuva tarpeettoman tavaran tuottaminen tekee pahaa, vaikka löydän oman paikkani siinä ketjussa, mukana haaveilemassa konjakinvärisestä nahkasohvasta sen sijaan että kelpuuttaisin jonkun tympeän tummanruskean massiivisen mallisen kasarisohvan sieltä nettikirppikseltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutsuni sain töiden kautta Wood Mind-nimiseltä huonekalupuuseppäparilta, jonka osastolla oli aivan ihanan pehmeää, Billnäsin verstaalla rakennettuja huonekaluja (ja ruukkuja ja korvakoruja ja leikkuulautoja…). Meiltä puuttuu kokonaan kirjahylly, joka tietenkin olisi oleellinen koska haluan päteä kaikille kyläilijöille sivistykselläni, jota tietenkin kirjojen määrä ja laatu korreloi. Olin alunperin ajatellut, että alan metsästämään vanhaa Lundiaa jostain second hand-kaupasta, mutta nyt myös vaihtoehtoisesti matalan ja pitkän kirjahylly/lipaston yhdistelmä teetettynä alkoi kiinnostaa. Sekin on aika eettinen vaihtoehto, vaikka uusia materiaaleja vaatisikin: Jennalle ja Jannelle ne tulevat pääasiassa Suomesta, ja ympäristökysymyksistä puhuimme pitkään perjantaina messujen lomassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sen lisäksi löysin itseni fiilistelemästä vaikka mitä tilpehööriä ja koriste-esinettä, jolle ei oikeasti kotona ole tarvetta tai tilaakaan. Esimerkiksi asia mitä ei sadan hiuspannan nainen kaipaa on Gauhaurin ihanat hainhampaat, joiden ansiosta 90-luvun hiusjutut alkoivat näyttää tosi hyviltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kierrätyskeskus oli hyvin edustettuna. Koska olen autoton ja aika harva ajokortillisista kavereista pääsee pakun kanssa avuksi, olen ollut huono hyödyntämään Kierrätyskeskuksen kuljetuspalvelua. Ja ihan rehellisesti sanoen tämä selvisi mulle vasta tätä postausta kirjoittaessa, siihen asti luulin että kotiin kannettuna saa vaan kun tilaa about Ikeasta. Nyt nolottaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Astioiden lisäksi mun suurimpia heikkouksiani sisustuspuolella on matot. Niiden kanssa puljaan päivittäin oman työn puolesta, ja tietty messuilta löytyi taas niin paljon lisää kaikkea kivaa, että lattiapinta-ala loppuu varmasti kesken. Yllä on Finarten Vilpola Hiekka-matto, joka on valmistettu kierrätetystä nahasta ja juutista Pohjois-Intiassa. Aivan hel-ve-tin hieno. Ja sitten sisäinen hippini, Väli-Amerikassa nuoruuden merkittävät vuodet viettänyt hörhö löysi ihanan Frazadan. Frazada tuo Suomeen Perussa paikallisten pientuottajien valmistamia tekstiileitä, etenkin mattoja, paksuja peittoja ja tyynynpäällisiä. Upeita värikkäitä, taidokkaita käsityötuotteita, jotka on muuten by the way laatuun, taustaan ja työmäärään nähden aivan liian edullisia. Haluaisin isomman kodin vain ja ainoastaan siksi, että voisin ehkä vuorata seinätkin mattotaiteella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olihan siellä kaikkea muutakin mitä halusin. En siis tarvinnut, enkä kyllä ostanutkaan, kun onneksi palkkaa tulee taas vasta ensi viikolla. Sanna Paakin hirvennahkalaukut olivat kauniita, yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Harmi, että mulla on noin 39 laukkua enkä oikein mitenkään pysty perustelemaan uuden hankintaa. Ja sitten oli Empathy Movement, joka on Suomen Pakolaisavun ja Tikaun yhteistyöprojekti, johon kuuluu mm. pakolaisena saapuneiden naisten työllistämismahdollisuuksien kasvattaminen. Oheistuotteena syntyy esimerkiksi kangaskasseja, joissa on lempeä sanoma, ja lamppuja joihin voi kirjoittaa viestejä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin ylpeä, kun en lähtenyt kotiin esimerkiksi Store of Hopen unelmanpehmeässä oranssinpunaisessa neuleessa vaan ainoa messumuisto oli tietenkin messulakut. Ehdin myös lyhyen visiitin aikana todistaa useamman pintamateriaaleista syntyneen perheriidan, ja taaperoiden perässä hikisinä tuskailevia äitejä (alueella oli toki Habi Kids-lastenalue, mutta eihän siellä nyt koko aikaa kukaan jaksanut hengailla). Olin lopulta iloinen, ettei ollut rahaa tai aikaa enempää käytettäväksi ja noihin muutamaan löytöön ehdin tutustua tarkemmin myöhemmin. Tässä on nyt kahdeksan kuukauden ajan rakannettu taas kotia, ja meillä on yhä niin tyhjää että kaikuu, mutta lopulta olemme kaivanneet, saati tarvinneet, hyvin vähän mitään. Kunpa muistaisin sen kaiken ihanan materian edessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLEN YLIKULUTTANUT

Maailmalla tuli uusiutuvien luonnonvarojen raja tältä vuodelta vastaan eilen – ja jos kaikki bailais viimeistä päivää niin kuin suomalaiset niin se olisi tapahtunut jo huhtikuussa. Mutta ei mennä siihen. Tämä on sellainen asia, josta on ihan kauhean vaikea puhua syyllistämättä, syyllistymättä, tai kuulostamatta tekopyhältä, toivottomalta, milloin miltäkin. Ja se ei nyt ole missään nimessä tarkoitus. Ei paheksua muiden valintoja vaan ihan puhtaasti pohtia omaa toimintaa.

Tämähän ei ole mikään altruistinen ajatus vaan perustuu myös siihen, että syksyllä työtilanne muuttuu sen verran, että budjettia pitää puristaa pienemmäksi. Ja siihen on varaa, sillä vaikka me monessa asiassa elellään maltillisesti – asutaan tiiviisti, joskus jopa ahtaasti, ei autoilla, ei syödä lihaa, Espanjan-matkoja lukuunottamatta himmaillaan lähinnä Herttoniemessä – niin on paljon sellaista missä mun pitäisi olla parempi.

Olen lukenut kesällä Ekovuosi Manhattanilla kirjaa, jonka sain ystävältäni, ilmastoguru Hetalta aikoinaan. Ajattelin jättää sen kokonaan lukematta, mutta nyt olen puolivälissä ja ehtinyt kokea jo ärsyttävän valaistuksen.  Kaikki asiat resonoivat! Minä ajattelen juuri näin kuin kirjailija (joka päättää yrittää elää vuoden New Yorkissa ilman hiilijalanjälkeä, onnea vaan, en vielä tiedä mikä on kokeilun lopputulos), mutta miksi en elä näin! Miksi teen paljon töitä vain jotta voin ostaa turhaa tavaraa, joka ei tee onnelliseksi, paitsi korkeintaan ihan hetkeksi, ja joka vain ahdistaa lopulta, ja kaikki se on pois siitä mikä aina lopulta tekee mut kaikista onnellisimmaksi, eli ajasta perheen ja ystävien kanssa.

Eli nyt alkaa ekovuosi Itä-Helsingissä. En pyri nollaamaan olemassaoloani totaalisesti, olen siihen liian laiska ihan rehellisesti sanoen, mutta opettelemaan uusia tapoja olla, kuluttaa ja elää. Helpoin tapa aloittaa on lopettaa shoppailu. Vaikkei tässä blogissa mitään asukuvia juuri esitelläkään, niin mä olen ihan hirveä harakka mitä tulee vaatteisiin, koruihin ja hiuspantoihin. Ja laukkuihin ja lenkkareihin. Pidin yhden vuoden ostolakkoa ja silti lipsahtelin tuon tuosta. Joten henkisesti olen varautunut taas lipsumaan, mutta oikeasti kyse ei ole vain vuoden ostolakosta vaan jostain syvällisemmästä muutoksesta omassa ostokäyttäytymisessä. Tai omassa käyttäytymisessä. Tämä kirkastui viimeistään Madridissa, missä ostoskatu Gran Vían viisikerroksinen Primark-halpamyymälä oli kuin helvetin esikartano, jossa ihmiset parveilivat lyhyen elinkaaren kokevien alihinnoiteltujen rytkyjen keskellä maaninen ostoskiima päällä, ja löysin itsekin ikuisuuden kestävästä kassajonosta hypistellen onnellisena alelöytöjäni, joita en oikeasti edes tarvitse.

Yritän selvittää myös miten muuten saisimme elämäämme ekologisemmaksi. Kierrätämme ja esimerkiksi käytän rikkinäisiä kännyköitäkin siihen asti, että sormet ovat verillä rikkinäisestä näytöstä irtoavien lasinpalasten takia ja puhelin soittelee itsekseen aamukuudelta entisille deiteille (tositarina, valitettavasti), mutta sitten… Kuinka luopua lempisiivoustarvikkeestani eli Lidlin wipeseista, jotka ovat kertakäyttöisiä ja täynnä kamalia myrkkyjä (mutta ah niin käteviä ja niistä tulee sellainen todella puhdistettu olo)? Entä lapset, uuden koulunrepun nyt olen ainakin ekaluokkalaiselle luvannut koska se kuuluu asiaan, mutta kun niille tarvitsee uuden kenkäparin joka neljäs kuukausi? Entä se, että en ehkä kestä tätä ekaa talvea Suomessa sitten vuoden 2014 pääsemättä taas hetkeksi pakoon pimeyttä ja hiljaisuutta?

Mutta toivon, että vähän ajan päästä mulla on vähemmän laskuja ja luottokorttivelkaa, järjestelmällisempi koti ja vaatekaappi, mieli joka ei pakene verkkokauppoihin ja enemmän aikaa touhuta poikien kanssa. Kuopus täytti juuri viisi, ja huomasin, ettei hän tarvitse mua enää ollenkaan! Tai tarvitsee toki, mutta vähän tuntuu siltä että työt on tehty kun päivän aikana kolmikkoa ei näe kuin ohimennen ruokapöydässä. Ja jos he sitten joskus kaipaavat mun seuraa, niin haluan olla saatavilla, en tekemässä duunia jotta saisin ostettua meille jotain. Uusia hankintoja tulee jonkin verran, koska meiltä puuttuu vielä joitain huonekaluja (onko sulla valkoista kirjahyllyä, tyyliin Ikean Expedit, koulupöytää tai kivaa kahden hengen sohvaa?), mutta mitään en haluaisi ostaa uutena. Kerron sitten, kuinka kävi.