VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!

TILINPÄÄTÖS

Kun aloitin vuosi sitten henkseleitä paukutellen ostolakkoni, olin jo alitajuisesti aika varma siitä että mikään menestystarina siitä ei tule. Minulla on oikeasti aika vähän paheita (siitäkin huolimatta että aina blogissa haaveilen viinistä, olen surkea alkoholinkäyttäjä kaikessa mielessä, vuosipäiväksi hankittu minipullo shampanjaakin on vielä jääkaapissa!) mutta shoppailu on ollut ehdottomasti se pahin. Sekä itseni, lompakon että ympäristön kannalta. Ja kun sanon shoppailu, tarkoitan nimenomaan ostamista ohi tarpeen. Sijaistoimintoja verkkokauppoja selailemalla, oman itseni uudistamista vaatteilla (koska ah näyttäisin ihanalta siinä punaisessa mekossa kun kulkisin Kuubassa… mutta en tietenkään oikeasti matkusta Kuubaan ja kuljen leggingseissä ja jättimäisessä paidassa koska niin on mukavampi ja käytännöllisempi). No, se siitä – kyllä olen tästä tilittänyt tässä blogissa ihan tarpeeksi synninpäästön perässä.

Ostinko sitten vuonna 2017 vaatteita?

Oi kyllä.

Ensimmäinen neljännes meni ihan okei. Mitä nyt täysin impulssiostoksena ostin lenkkarit. Ja ballerinat (joita en ole vieläkään käyttänyt kertaakaan). Seuraava kolmen kuukauden sykli vasta fiasko olikin. Ostin espadrilloja, shortsihaalareita, mekkoja – ei helvetti. Ostin ihan hulluna. Palautinkin paljon – ajattelin, että voisin taputtaa itseäni selkään edes siitä hyvästä, että en pitänyt ”ihan kivoja” vaatteita mutta luettuani tämän artikkelin alkoi hävettää vielä enemmän. Sen lisäksi näistäkin ostoksista on yhä joitain, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kolmas neljännes meni ihan kivasti. Vaikka pääsin lempikauppoihini, ostin vain pakolliset (eli pakkaamatta jääneitä alusvaatteita) ja yhden ylimääräisen jutun: pipon. Sitäkin pipoa olen sittemmin pitänyt aika paljon.

Entäs sitten tämä viimeinen pätkä? Noh, sehän meni ihan käsille.

Madridissa mopo karkasi käsistä ihan totaalisesti. Unohdin jälleen – tämä on varmaan oikeasti alitajuista – pakata alusvaatteet ja alusvaatekaupassa sitten ostin vähän enemmänkin kuin tarvittavat alushousut. Rakastuin Mujiin ja ostin 12 euron tarjouspaidan vain koska se oli Muji. Onneksi se oli myös tosi kiva ja on ollut sittemmin käytössä. Ostin villatakin, joka on kyllä ollut lähes päivittäin käytössä. Oli halpa villatakki, joten kolmen kuukauden päivittäisen käytön jälkeen kainalossa on reikä. Hyvä muistutus taas laadusta. Tilasin joulupakettiin Suomesta neuleen (ja opin, että kun en pysty palauttamaan, ei kannata tilata sovittamatta). Ja sitten se viimeinen repsahdus: Black Friday-alennuksesta lenkkarit.

Osan tilaamistani vaatteista palautin. Muuten lista vasta pitkä olisikin. Sen lisäksi varmaan kolmannes hankinnoistani päätyi eteenpäin käymättä edes mun päälläni; mies vei yhdet kengät, mun äidille päätyi moni vaate jonka ostin ja sitten yritin jotenkin huijata pois listalta.  Ennen muuttoa Espanjaan varmaan kolmannes vaatekaapistani katosi kirpparille, kierrätykseen tai kavereille. Mutta vastaavasta sain vuoden aikana vaatteita: ystävä työskenteli H&M pääkonttorilla ja toi sieltä euron näytekappaleita. Toinen ystävä, jota on myös ”siunattu” koon 42 jalalla, antoi VIISI paria kenkiä (joista yksi pari lähti kiertoon vähän sirompijalkaiselle ystävälle). Isojalkaiset pitävät yhtä.

Rahallisesti summa on satasia. Suunnilleen keskivertosuomalaisen vuoden vaateostosten verran. Eihän siinä mitään, mutta kun piti olla vuosi ostamatta vaatteita. Koska vuosien varrella mulle on tarttunut mukaan sen verran itsetuntemusta, että tiedän itsehillintäni olevan heikko mutta se mikä harmittaa on se, että tein yhä virheostoksia. Joistain ostoksista tuli todellisia suosikkeja, mutta osa vaatteista roikkuu yhä laput kiinni kaapissa. Omien vaatteiden määrä ahdistaa, ja vaikka kuvittelin että vuoden vaihtuessa olisin näppäinsormi ojossa valmiina tilaamaan alesta yhtä sun toista niin ei ole tehnyt mieli ostella. Ei, vaikka sitä ei tarvitsisi julkisesti enää tunnustaa. Aion ehdottomasti jatkaa kirjanpitoa myös tämän vuoden. Se havainnollistaa hyvin sen summan rahaa, jonka vähän niin kuin huomaamattani laitan vaatteisiin. Verkkopankissa tai luottokortilla se unohtuu äkkiä mutta kun tammikuussa ostetutta tavara muistuttaa rahanmenosta vielä loppuvuodesta, se kummasti suitsii shoppailuhimoa.

Vaikka ostolakko menikin reisille, se myös opetti asioita. Käytän lopulta hyvin pitkälti samoja luottovaatteita kuin aina ennenkin. Olisipa ihanaa ostaa aina vain sellaisia kestosuosikkeja, mutta en ole vielä ratkaissut lempivaatteen kaavaa. Olen yrittänyt tutkia erityisesti materiaalitietoja löytääkseni parhaat yhdistelmät; vaatteet, joissa viihdyn, jotka ovat laadukkaita ja käytännöllisiä. Vuoden aikana olen systemaattisesti vilkuillut enemmän miesten valikoimaa, koska sieltä löydän usein paremman mallisia yläosia. Enkä ostaa enää Adidaksen lenkkareita, lesti ei sovi jalalleni. Ja että en tarvitse vuosiin lenkkareita, enkä juhlamekkoja, enkä korkokenkiä – luultavasti nykyisellä käyttötahdilla selviän elämäni loppuun asti nykyisellä karderobilla. Ja vaikka näen jonkun upean vaatteen ja ajattelen, että se päällä illasta tulee ikimuistoinen, niin ikimuistoisuus syntyy ihan muilla tekijöilläkin kuin vaatteilla.

Vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että tällaistäkö tämä kolmekymppisen länsimaisen ihmisen elämä on. Kauhean problemaattinen suhde kuluttamiseen, jolla yhtä aikaa yrittää pelastaa maailman, rakentaa omaa identiteettiään ja lievittää stressiä. Tälle vuodelle tavoitteena on hioa omaa vaatekaappia sellaiseksi, että siellä ei ole vaatteita, joissa en viihdy yhtään – tämä ei tarkoita uuden ostamista vaan luopumista. Tavoite on myös selvittää vielä paremmin vaatteiden tuotantoketjuja ja alkuperää. Tällä hetkellä perinteisen hikipaja/luonnonavara-murheen rinnalle on noussut vaatteiden rahtikustannuksiin liittyvät kysymykset: mikä on vaatteen todellinen arvo, kuka sen todellisen hinnan maksaa, miksi helvetissä meille myydään konttikaupalla trikoorytkyjä kolmella eurolla jotka on tuotu toiselta puolelta maailmaa? Jos olisin Suomessa, liittyisin varmasti jonkun vaatelainaamon jäseneksi. Espanjassa täytynee vain iloita siitä, että puolet vuodesta pärjää pelkällä hellemekolla. ”Ostolakko” jäi siis viime vuoden osalta heittomerkkeihin, mutta toivottavasti käynnisti pidemmän prosessin oman ostoskäyttäytymisen kehittämisessä.

MITEN SUJUU MINIMALISMI?

Lienee taas aika päivittää, miten se surullisenkuuluisa ostolakko sujuu. Viimekertaisen kvartaalikatsauksen jälkeen iski pieni vainoharhaisuus, sillä postaus – joka mielestäni oli melko tylsä ja lähinnä omaa napanöyhtää nyppivä pohdinta – sai yhtäkkiä aivan hirveästi lukijoita jostain päin Facebookkia. Näitä mysteerivieraiden lähtölinkkiä on usein aika vaikea selvittää ja se tietenkin alkoi heti ahdistamaan. Entä jos siellä on jotenkin joukolla tulkittu minua väärin? Naurettu sille, miten joku first world problems-nainen ei osaa olla edes ostamatta? Kritisoitu? Paheksuttu? Vaikka näitä tekstejä kirjoittaakin julkiseen blogiin myös sillä motiivilla, että tulisi ehkä uusia lukijoita, niin joskus omituiset yleisöryntäykset saavat epäluuloiseksi.

Sen lisäksi blogini listattiin Minimalismi-blogien listalle: kiitos vain kovasti, vaikka en ole aivan varma kuuluuko se sinne. En nääs hyvästä yrityksestä huolimatta ole kovin minimalistinen. Muutto kylläkin on muuttanut suhtautumista tavaroihin vähän sellaiseen Marie Kondo-suuntaan, tosin ehkä enemmänkin saanut arvostamaan entistä enemmän niitä ”pirskahtelevia” esineitä, jotka tuottavat iloa. Niitä on nyt paljon vähemmän kuin ennen. Huomasimme myös, melko myöhässä, että yksi Suomesta pakatuista muuttolaatikoista jäi tulematta perille. Ihan nappiin ei mennyt tuo maasta toiseen muutto kuljetusfirman puolesta, eikä odotukset ole kovin korkealla sen suhteen että ne Iittalan viinilasit tai Pentikin lautaset löytäisivät ikinä enää perille. Enemmän kuin kadonneet käyttöesineet on ärsyttänyt paska palvelu.

Mutta sitten siihen shoppailulakkoon, joka edellisellä kolmikuukautiskaudella epäonnistui aivan totaalisesti. Nämä kesäkuukaudet ja alkusyksy sujuivatkin sitten paljon paremmin ja oikeastaan repsahdin vasta jakson viimeisenä päivänä, kun olin Brightonissa kaikkien lempikauppojeni keskellä. Kesällä ostin La Líneasta yhdet kolmen euron shortsit, mutta ne eivät ikinä päätyneet edes käyttööni vaan menivät mummille. Vaikka olen kuolannutkin välillä ihania mallistoja ja nettikauppojen valikoimaa, olen ollut liian laiska ja persaukinen ostamaan mitään. Millainen syntilista tuli sitten Englanninlomalla?

Yllättävän lyhyt! Lähdin reissuun melkoisessa kiireessä pakaten aivan väärän ilmanalan vaatteet, mutta huolimatta hyvästä tekosyystä en ostanut uusia vaan kerrospukeuduin. Sen verran oli pakko vinguttaa luottokorttia, että ostin Primarkista (josta ostaminen oikeasti sattuu sydämeen) kuuden euron kaulaliinan, vajaan kahden euron paketin urheilusukkia (joista oli muutenkin puutosta) sekä kahden euron pörrösukat, jotka olivat elintärkeät suloisessa mutta vetoisessa ullakkoasunnossa. Näiden ihan oikeasti perusteltavissa olevien ostosten lisäksi lipsahdin kerran, nimittäin ostamaan ihanan vaaleanpunaisen Adidaksen pipon (20 puntaa). Pipoa on vähän vaikea perustella kun asuu melkein Afrikassa, mutta puolustukseksi sanoisin, että kassajonossa käsissä oli vielä muitakin vaatteita, jotka kuitenkin hylkäsin lyhyen sisäisen kamppailun jälkeen.

Neljäs ja viimeinen kvartaali on siis käynnissä. Vielä ei voi puhua mistään valaistumisesta, mutta siitäkin huolimatta että muuton yhteydessä vaatekaappi karsiutui radikaalisti se tuntuu yhä suorastaan ylenpalttiselta. Etenkin kesällä huomasin miten vain mukavimmat hellemekot olivat tarpeen ja oma tyyli tuntuu selkiytyvän tasaisen varmasti. Tämän ostolakonhan voi jo valmiiksi tuomita epäonnistuneeksi, sen verran pahasti mopo karkasi käsistä keväällä, mutta olen optimistinen sen suhteen että osaan suhtautua kriittisemmin kuluttamiseen (varsinkin omaani) tämän itsetutkiskelun jälkeen.

MITÄ MUUTTAMINEN MAKSAA?

Minulta on pariin kertaan kysytty – ei tietenkään blogin puolella, mutta uskokaa pois, kasvotusten on montakin kertaa tiedusteltu näitä juttuja – mitä tarkalleen maksaa siirtää elämä maasta toiseen. Tähänhän on tietenkin niin monta vastausta kun on muuttajaakin, mutta ajattelin nyt kertoa hieman millä tavalla meidän viisi kuutioita (joka kyllä rehellisyyden nimissä oli varmasti kuusi, mutta reilu kuljetusmies ei nyt alkanut asiasta nillittämään) siirtyi Espanjan auringon alle.

Ensin me ajattelimme, että halvimmaksi tulee hoitaa muutto omin voimin, eli Käytännön Mies vuokraisi Espanjasta pakun, suhaisi Suomeen ja takaisin Espanjaan muuttokuorman kanssa. Se olisi sitten kyllä kestänyt vähintäänkin viikon ja pelkät lauttamatkat vieneet viitisen sataa, puhumattakaan palkattomasta vapaasta, autovuokrasta ja bensoista. Jos meillä olisi ollut Suomessa auto, mulla ajokortti ja meillä peräkärry niin olen juuri sen verran hullu että olisin saattanutkin ajaa Euroopan läpi lasten kanssa muuttokuorman kera. Hirveästi halvemmaksi se kuitenkaan ei olisi tullut.

Mukaan otettu omaisuus saatiin karsittua siihen viiteen kuutioon, ja tähän kuuluu oikeastaan kolmen aikuisen ja kolmen lapsen omaisuutta – ei siis pelkästään mun vaatteitani vaikka niin voisi ehkä kuvitella. Yllättävän paljon pakkaustilaa vei se ”kodin pikkusälä”, kuten keittiötarvikkeet (ah, kunnollinen kuorimaveitsi, ja pata, jota on kyllä pakko käyttää nyt enemmän kun se kerran tänne asti tuotiin!) ja toisaalta pyyhkeet ja lakanat. Niitäkään ei pakattu mukaan edes paljoa, vaan suurin osa myytiin tai kierrätettiin. Huonekaluista mukaan valittiin vain puinen penkki, joka toimii televisiotasona, sekä vietnamilainen jalkalamppu. Tähän meidän viiteen kuution kuului lopulta noita Pelicanin isoja pahvilaatikoita 10 kappaletta, pieniä yhdeksän, neljä isoa muovilaatikkoa sekä viitisen jätesäkkiä mattoja, vaatteita ja potkulautoja.

Aurinkorannikon läheisyyteen muuttamisessa oli ehdottomana etuna se, että tänne ajaa kuukaudessa useampikin ”muuttofirma”, meidän tapauksessa yhden miehen paku + perävaunu-yhdistelmä joka kuljettaa yleensä Espanjaan päin kiukaita, paljuja ja muuttotavaraa ja Suomeen sitten takaisin paluumuuttajien tavaroita. Paikallisessa Facebook-ryhmässä kyselemällä sain tunnin sisällä neljä eri tarjousta, joissa ovelta ovelle-toimituksen hinta vaihteli 200-250 euron välillä per kuutio. Valitsimme halvimman, onneksi hänellä oli vakuutukset ja verotukset kunnossa. Omaisuus kyllä matkusti yhdeksän päivää ja toimitus viivästyi arvioidusta päivän, mutta koska mulla oli kaksi matkalaukullista vaatteita niin selvittiin ihan hyvin se neljä päivää, mitä ehdittiin olla ennen laatikoitamme perillä. Oikeastaan nytkin olemme avanneet vain pari laatikkoa ja loppuja olen tuijotellut kauhulla: mitä mä kaikella tuolla tavaralla teen, ja mihin se oikein laitetaan?

Kuljetus maksoi siis 1000 euroa. Meidän yhdensuuntaiset lennot, jos ne nyt muuttokuluihin tahtoo laskea mukaan, Malagaan olivat noin 670 euroa. Vuokrasimme Suomesta kahden neliön varaston, tarkoitus nyt vuoden verran himmailla siellä esimerkiksi poikien vauva-ajan vaatteita ja katsoa, mihin ne on sitten järkevä sijoittaa. Varaston vuokra on kuukaudessa noin 70 euroa. Jollen olisi saanut huonekaluja delegoitua niin hyvin eteenpäin, olisi Sorttiin uponnut varmasti ainakin sata euroa. Nyt muuttokuluja kompensoi hieman se, että saimme paljon myös myytyä tavaraa. Sitten erinäiseen muuttosälään, kuten kunnollisiin pahvilaatikoihin, surkeisiin muovilaatikoihin (pikku vinkki: ei Tokmannin muovilaatikoita enää ikinä!) ja koko hintansa arvoiseen teippikoneeseen kului yhteensä noin 150 euroa. Suomen päässä tavaroiden vieminen varastoon ja uusille omistajille oli noin 60 euroa, kiitos hyväntahtoisen ja tehokkaan kuljettajan. Kaiken kaikkiaan tämä muuttoprosessi köyhdytti noin 2000 eurolla. Oma lukunsa on sitten se, mitä kaikkea täällä päässä vielä tarvitaan: poikien ”libro de familiat” eli perhesuhteista kertovat todistukset olisi voitu tilata Suomessa espanjaksi mutta päädyimme käännättämään ne täällä, ja se maksoi 140 euroa. Lisää viranomaismaksuja on varmasti luvassa, kunhan kouluasiat selviävät, sitten joskus syyskuussa.

Noh, muuttaminen ei ole ikinä ilmaista ja harvoin erityisen mukavaa puuhaa. Nyt toisaalta olo on kevyt, lompakon ja maallisen omaisuuden suhteen, sillä vaikka mukana on kyllä yhä tarpeetonta ja ylimääräistä materiaa, sitä on noin 60 neliön verran vähemmän kuin vielä kuukausi sitten. Aika näyttää, paljonko vielä itken pois annetun/heitetyn/myydyn kaman perään. Ja tuliko tännekin nyt tuotua ihan liikaa ja turhanpäiväistä. Ainakin juuri nyt tuo iso muovikassillinen villasukkia tuntuu hieman liioittelulta.