PISSAJUTTUJA

Täytyy sanoa, että viime aikoina usko omiin kasvatuskykyihin on ollut koetuksella. Esimerkiksi lasten kanssa. Viime viikolla eräänä todella univelkaisena päivänä olin niin väsynyt, että mun pick your battles-periaate muuttui sellaiseksi antautumiseksi ja lapsen kinutessa kännykkäaikaa huokaisin vain ”ihan sama, äiti ei nyt jaksa kieltää”. Siinä missä 7-vuotiaan valikoiva kuulo jättää monta käskyä tai komentoa noteeraamatta, niin tämän se kyllä rekisteröi ja juoksi riemusta kiljuen hakemaan pikkuveljensä: ”Nyt kannattaa pyytää peliaikaa, ÄITI EI JAKSA KIELTÄÄ!”. Kauheasti taputtelin itseäni selkään. Samanlaista onnistumista on nyt ollut tämän kuukauden verran saman katon alla asuneen koiranpennun kasvatus.

Nyt kysyn ihan rehellisesti neuvoa. Ja kun sanon ”ihan rehellisesti”, tarkoitan sitä, että olen ennenkin kysellyt neuvoja mutta päätynyt kuitenkin tekemään just ihan päin vastoin niin kuin itse pidän parhaana. Nyt lupaan kokeilla kaikkea, mitä en ole vielä kokeillut.

Nimittäin Tassu, tuo ”mäyräkoiramix” jonka vanhemmista kumpikaan ei ole luultavasti mäyräkoiraa nähnytkään, ei opi sisäsiistiksi. Ja ehei, en siis kuvittele että vajaa puolivuotias koira heti sisäsiistiksi oppisikaan. Tässä nyt on elämäni viides koiranpentu – ja muuten itsepäisin. Hän ei pissaa ulos. Siis ei millään. Kun aamulla nappaan koiran suoraan sängystä (joo, meidän sängystä…) kainaloon ja juoksen suoraan ulos pyjamassani – tässä vaiheessa koiranpentu on ollut jo noin 7 tuntia pissaamatta – niin ei, hän ei pissaa. Hän ulvoo ja kiskoo kotiin. Mutta hän ei pissaa. Meillä on takana yksi ainoa onnistuminen, kun vuorottelin pihalla seisoskelu- ja kävelytysvuoroja Käytännön Miehen kanssa. Tuona lauantaiaamuna vietimme ulkona 4 tuntia 18 minuuttia ennen kuin hän pissasi. Huolimatta runsaista kehuista ja avokätisestä Frolic-palkitsemisesta hän ei ymmärtänyt tehneensä mitään oikein, eikä tämä ole toistunut. Sen sijaan hän pidättelee ulkona uskomattomalla sitkeydellä ja kotiin tullessa juoksee onnesta ulisten pissaamaan olohuoneen lattialle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävelylenkkien lisäksi olemme kokeilleet esimerkiksi sitä, että otamme pissapaperin mukaan pihalle. Voin kertoa, että se on herättänyt lähinnä hämmennystä, niin koirassa kuin ohikulkijoissa. Sisäänpissailuun emme reagoi, jollei lasten tuomitsevia ÄITI TAAS TASSU PISSAA huutoja lasketa. Luonnollisesi kylvettäisin koiran maksapateessa jos se ymmärtäisi tehdä asiansa ulos; se kyllä haistelee muiden viestit, mutta ei ymmärrä jättää omaansa. Olemme katsoneet opetusmielessä kuinka muut koirat pissaavat pihalle ja kehuneet näitä koiria ylitsevuotavasti, vähän kuin vinkaten Tassulle että tällä tavoin hänenkin pisteet kasvaisivat muiden silmissä.

Onneksi on kivilattia, ja edistysaskeleena voisi pitää että koira hiippailee kakalle parvekkeelle tilaisuuden tullen, mutta vähän on huumori loppunut. Toki tässä on ehditty katsoa ja kuvata auringonnousuja ja -laskuja kun pyöritään odottamassa koiran aineenvaihdunnan toimimista La Línean rantareiteillä. Sen lisäksi olemme tutustuneet La Línean koirapuistoon, joka on niin hieno ja hauska ettei se ole ollenkaan suuhtessa kaupungin yleiseen rähjäisyyteen. Nyt vain kaikki oman elämänsä Cesar Millanit ja mitä näitä tuirekaimioita onkaan, antakaa tulla, millä se oppii!?

HÄN TULI JÄÄDÄKSEEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä se oli se viides hoitokoira, joka teki upealla luonteellaan lähtemättömän vaikutuksen koko perheeseen. Tai sitten se, että se meidän molemmat ”vanhat” mäyräkoirat, joita toista ikävöidään enemmän ja toista ehkä hieman vähemmän, perhepiirissä kun on pysynyt, vaikuttavat olevan onnellisia siitäkin huolimatta, että joutuivat eroon alkuperäisestä laumastaan. Ja ehkä se, että jokaisen hoitokoiran lähtö oli ollut aina vain vaikeampi lapsille, jotka kaipasivat jo pysyvyyttä, omaa koiraystävää. Ja sitten tietysti se, että olimme voineet lykätä oman koiran adoptointia sillä, että minä vaadin tulevan koiran olevan rescue, Käytännön Mies taas vaati tulevan koiran olevan mäyräkoira – ja sitten erään eläinrakkaana tunnetun naisen kotiovelle hylättiin kaksi mäyräkoirasekoitusta. Se oli siinä sitten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten kuvasta näkyy, niin Tassu (kyllä, lapset saivat päättää nimen…) on aika isotassuinen, että mikään puhdasrotuinen mäyräkoira se ei kyllä ole. Itse asiassa aion jossain vaiheessa teetättää sille DNA-testin, jossa selviää hänen sukutaulunsa noin rotujen osalta. Voi olla, että käy ilmi että Tassussa onkin 0% sitä mäyräkoiraa. Muistuttaa usein enemmän terrieriä. Olen vitsaillut, että koirassa on ainakin 50% itse paholaista, koska olin unohtanut Minin jälkeen miten suloisia pennut ovat nukkuessaan ja rasittavia hereillä. Nyt nelikuisella Tassulla on se pahin puremisvaihe päällä, ja koko perheen kädet, jalat, vaatteet ja huonekalut on rei’illä. Viidenkympin koiraksi hän on myös triplannut hintansa syömällä kaksi MacBook laturia.

koiranpentu-nukkuu-pedillä.jpg

Meillä on siis ollut nyt hetken tällaista pissalätäköiden ja puruluiden täyttämää pentuarkea hetken. Odotamme innolla, että Tassun rokotukset saadaan kuntoon ja päästään ulkoilemaan kunnolla. Sille pitää hankkia kuljetushäkki Suomen-lentoja varten, koirasta kasvaa kosmopoliitti. Aika paljon koulutusta on tehtävänä – me emme tiedä Tassun neljästä ensimmäisestä elinkuukaudesta mitään, mutta se ja veljensä ovat olleet todella rohkeita, omapäisiä ja melko röyhkeitäkin heti päästyään turvaan. Tassu on valinnut nukkumapaikakseen Granadan matkalta asti makkarin nurkassa purkuvuoroaan odottaneen matkalaukun, se on muistuttanut myös miksi lapsiperheissä koira on myös kätevä: ruokahävikin määrä on laskenut ja lattialle putoileva ruoka katoaa nopeasti parempiin suihin. Se on karvainen perheenjäsen, jonka kanssa opetellaan taas elämään. Koiranelämää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MYRSKYN JÄLKEEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Otsikko on kaikin puolin epäpätevä, mutta halusin teille muillekin tämän Kari Tapio-korvamadon. Täällä nimittäin muutaman vähän seesteisemmän, mutta silti toki sateisen, päivän jälkeen taas tuuli paukkuu ja mietin, että kun nyt erehdyin laittamaan parvekkeelle parit vaatteet kuivumaan niin niitä varmaan taas keräillään tuolta tien toiselta puolelta kunnantalon pihalta lähiaikoina. Sellaista se on. Elävästi tulee mieleen helmikuu kahden vuoden takaa, kun koko kuukauden satoi vaakasuoraan ja se vitutti. Oltiin kolmisteen poikien kanssa kotona joka päivä kymmenen tuntia ja samalla kun mietin, voitaisiinko vaihtaa paluuliput Suomeen vaikka seuraavalle päivälle, tuuttasi puhelimeen kavereiden kuvia pulkkamäestä ja jääluisteluista. Että vahva dé jà vu täällä.

Tällaiset myrskyt olivat kyllä myös viime talvena, mutta ne olivat juuri ennen saapumistamme marraskuussa. Silloinkin seurauksena oli mm. suuret tulvat, jonka seurauksena meille tuli se kaikkien aikojen ensimmäinen sijaishoitokoira, Simo. Ja niin siinä kävi nytkin, että perjantai-iltana kotiovelle tuotiin läpimärkä, tärisevä koira. Bricor. Sinällään ajoitus oli täydellinen, vietettiinhän eilen 3.3. löytöeläinten päivää. Saatiin oma löytöeläin. Tämä kyllä lähtee Suomeen loppukuusta, mutta nyt kävi niin että minä siihen vallan ihastuin ja olisin pitänyt koko ketun tai jonkun aavikkokojootin näköisen kaverin jos kotona oltaisiin oltu myötämielisiä. Ei oltu. Bricorilla ei ole kuitenkaan vielä pysyvää kotia Suomessa, vaan häntä voi hakea adoptioon täällä. Suosittelen. Koira on kuin ihmisen mieli, noin 6-vuotias leikattu uros, pienikokoinen, hellyydenkipeä mutta ei mikään läheisriippuvainen, matalan profiilin rauhallinen koira joka saa pentumaiset hepulit aina kun lähdetään ulos. Olin tavannut Bricorin tarhallakin pari kertaa ja siellä pitänyt sen sivusta seuraavaa tarkkailijaluonnetta vähän tylsänä, mutta olin väärässä – koira on aivan ihana.

Koiratarhan tilannetta on ollut tuskaista seurata, kun juuri mitään ei voi tehdä. Vielä ensi viikoksi on luvattu rankkasateita ja joet tulvivat jo nyt. Laakson pohjalla sijaitsevalle tarhalle ei pääse kuin nelivedoilla ja nyt jännitetään, joudutaanko loput 150 koiraa joita ei ole saatu hätäsijoitukseen evakuoimaan härkätaisteluareenalle. Meillä ei kotona ole juuri mitään hätää, kauppaan on päässyt, mitä nyt kaduilla lentelee roskikset ja palmunoksat. Oma lukunsa on itse kunkin mielenterveys, kun olemme viettäneet viikon sisällä keskenämme. Tänään totesin esikoiselle, joka kyllä oli mielissään kun kolmen päivän vapaan jälkeen koulut suljettiin loppuviikoksi vaarallisten tuulien takia (oli muuten parhaimmillaan, tai pahimmillaan, 50 km/h) että huomenna isot pojat saavat luvan mennä kouluun vaikka mitä sataisi taivaalta. ”Vaikka tulisi happosade?”, kysyi tuo ärsyttävän terävä 7-vuotias.

Sellaista meillä Espanjassa. Ei olla Aurinkorannikolla paljoa nähty aurinkoa, mutta kolmannessa kerroksessa on suhteellisen turvallista tuijotella ulos ja ihmetellä vesimäärää. Ottaen huomioon ympäri Eurooppaa vaikuttavat extremekelit ei voi kuin ihmetellä, kuinka kauan sitä ilmastonmuutosta vähätellään. Vaikka aina välillä mielessä käy tänne Etelä-Espanjaan asettuminen for good niin sitten muistan kesien kuivat, polttavan kuumat kuukaudet jolloin käristytään 40 asteessa ja sitten trooppista hirmumyrskyä imitoivat talvisateet. Kun tietää, että tämä vain tästä pahenee. Nyt lähden viemään Bricorin pihalle, vaikka onneksi tämä sisäsiisti malliyksilö ymmärtää pissata heti ekaa puunrunkoa vasten ja sitten sipsuttaa nopeasti takaisin sisälle.

PS. Huomenna muuten tulee Ylen MOT-ohjelmassa asiaa rescuekoirista. Yritän sen päästä itsekin näkemään, sillä aihe luonnollisesti liippaa erittäin läheltä. Jossain vaiheessa kirjoitan aiheesta taas lisää, mutta toivon huomiselta ohjelmasta asiallista ja monipuolista käsittelyä.

CURRO

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on nyt… en edes muista kuinka kauan… no suunnilleen koko marraskuun ollut taas hoitokoira. Curro on seniorisarjan ”yorkshirenterrieri”, lainausmerkeissä koska se ei nyt aivan puhdas rotuvalio taida olla. Currohan on kolmas fostertapaus, Simon ja Minin jälkeen. Curro päätyi meille ex tempore-päätöksellä, kun olin aikonut mennä tarhalle, mutta syysmyrskyn takia en lähtenyt sinne ja tuli olo, että jotain pitäisi tehdä. No, haettiin sitten Curro meille hoitoon. Curro oli viettänyt jo tovin tarhalla, mutta koska se on vanha pappa, varmaan yli 10-vuotias, ei sen paikka ole kylmällä koiratarhalla. Tai eihän yhdenkään koiran ole, mutta itse ainakin säälin erityisesti pentuja ja vanhuksia, joille syys-talven olosuhteet voivat käydä kohtaloksi.

Curro olikin aika raihnainen meille tullessaan, jos se ei nytkään ole mikään nuori ja vetreä. Hetken kuitenkin epäiltiin, onko Curro sittenkin tullut saatto- eikä sijaishoitoon. Varsinkin, kun heti kättelyssä jo sairastetun erlicchian päälle koiraparalle tuli joku kennelyskän tapainen köhä ja sydämestä löydettiin sivuääni, joka sai eläinlääkärin pyörittelemään huolestuneena päätään. Nyt koiralta on poistettu kolme hammasta (eli puolet suunnilleen jäljellä olevista hampaista), se on syönyt pitkän lääkekuurin, saanut rokotteita ja lääkkeitä koko elämänsä edestä sekä herkullista kotiruokaa, joka ei kyllä vielä ole muuttunut massaksi nelikiloisella kaverilla.

Currito Burrito on ollut harmiton hoitokoira, joka viihtyy lähinnä sohvalla tai poikien legoleikin keskellä tuijottamassa tyhjyyteen. Tälläkin hetkellä se istuu kuninkaallisesti keskellä mattoa ja tuijottaa seinää. Haastetta on ollut sisäsiisteyden kanssa, sillä emme tiedä Curron historiasta mitään – sen verran voi päätellä, että kovin kilttejä sille ei ole oltu sillä kosketusta Curro on pelännyt alusta asti ja vasta nyt reipastunut ja rohkaistunut nauttimaan rapsutuksista. Sisäsiisteydessäkin on edistytty huikeasti ja pissoista enää noin 20 % lirahtaa sisälle. Vaikka välillä sitä miettii, mitä järkeä tässäkin on – varsinkin, kun koirat eivät lopu vaikka hakisin ne meille yksi kerrallaan hoitoon – niin Curron lisääntynyt luottamus ja iloisuus palkitsevat.

Ylihuomenna onkin Curron suuri päivä, sillä hän lentää muutaman lajitoverinsa kanssa Suomeen odottamaan loppuelämän eläkekotia. Curro ja hänen kaverinsa ovat adoptoitavissa Espanjan katukoirat ry:n kautta. Jos muuten haluatte Suomessa auttaa eikä esimerkiksi elämäntilanne salli ikuista sitoutumista tai adoptio ei muuten vaan huvita, niin Suomeen kotihoitoon tuleville koirille kaivataan paljon hoitokoteja. Nämä siksi, että paras, ikuinen koti koiralle löytyy parhaiten kun se on jo paikan päällä Suomessa ja reaktiot eri ilmiöihin, kuten lapsiin tai muihin koiriin, voidaan nähdä paikan päällä. Tarhaoloissa on vaikea tehdä kovin tarkkoja luonneanalyyseja, sille siellä kaikki koirat ovat enemmän tai vähemmän surkeita, hellyydenkipeitä, stressaantuneita jne. Erityisesti kaivataan hoitokoteja vähän isommille koirille (siis keskikokoisille, sellaiselle labbiksen kokoisille, ei millekään poneille). Jos siis on sellainen fiilis, että haluaa tehdä jotain ja ehkä kokeilla koirallista elämää, niin suosittelen lämpimästi. Ja nyt kun huomenna Curro lähtee odottelemaan lentoaan Suomeen, tulee lauantaina tilalle… Trombo!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA