CURRO

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on nyt… en edes muista kuinka kauan… no suunnilleen koko marraskuun ollut taas hoitokoira. Curro on seniorisarjan ”yorkshirenterrieri”, lainausmerkeissä koska se ei nyt aivan puhdas rotuvalio taida olla. Currohan on kolmas fostertapaus, Simon ja Minin jälkeen. Curro päätyi meille ex tempore-päätöksellä, kun olin aikonut mennä tarhalle, mutta syysmyrskyn takia en lähtenyt sinne ja tuli olo, että jotain pitäisi tehdä. No, haettiin sitten Curro meille hoitoon. Curro oli viettänyt jo tovin tarhalla, mutta koska se on vanha pappa, varmaan yli 10-vuotias, ei sen paikka ole kylmällä koiratarhalla. Tai eihän yhdenkään koiran ole, mutta itse ainakin säälin erityisesti pentuja ja vanhuksia, joille syys-talven olosuhteet voivat käydä kohtaloksi.

Curro olikin aika raihnainen meille tullessaan, jos se ei nytkään ole mikään nuori ja vetreä. Hetken kuitenkin epäiltiin, onko Curro sittenkin tullut saatto- eikä sijaishoitoon. Varsinkin, kun heti kättelyssä jo sairastetun erlicchian päälle koiraparalle tuli joku kennelyskän tapainen köhä ja sydämestä löydettiin sivuääni, joka sai eläinlääkärin pyörittelemään huolestuneena päätään. Nyt koiralta on poistettu kolme hammasta (eli puolet suunnilleen jäljellä olevista hampaista), se on syönyt pitkän lääkekuurin, saanut rokotteita ja lääkkeitä koko elämänsä edestä sekä herkullista kotiruokaa, joka ei kyllä vielä ole muuttunut massaksi nelikiloisella kaverilla.

Currito Burrito on ollut harmiton hoitokoira, joka viihtyy lähinnä sohvalla tai poikien legoleikin keskellä tuijottamassa tyhjyyteen. Tälläkin hetkellä se istuu kuninkaallisesti keskellä mattoa ja tuijottaa seinää. Haastetta on ollut sisäsiisteyden kanssa, sillä emme tiedä Curron historiasta mitään – sen verran voi päätellä, että kovin kilttejä sille ei ole oltu sillä kosketusta Curro on pelännyt alusta asti ja vasta nyt reipastunut ja rohkaistunut nauttimaan rapsutuksista. Sisäsiisteydessäkin on edistytty huikeasti ja pissoista enää noin 20 % lirahtaa sisälle. Vaikka välillä sitä miettii, mitä järkeä tässäkin on – varsinkin, kun koirat eivät lopu vaikka hakisin ne meille yksi kerrallaan hoitoon – niin Curron lisääntynyt luottamus ja iloisuus palkitsevat.

Ylihuomenna onkin Curron suuri päivä, sillä hän lentää muutaman lajitoverinsa kanssa Suomeen odottamaan loppuelämän eläkekotia. Curro ja hänen kaverinsa ovat adoptoitavissa Espanjan katukoirat ry:n kautta. Jos muuten haluatte Suomessa auttaa eikä esimerkiksi elämäntilanne salli ikuista sitoutumista tai adoptio ei muuten vaan huvita, niin Suomeen kotihoitoon tuleville koirille kaivataan paljon hoitokoteja. Nämä siksi, että paras, ikuinen koti koiralle löytyy parhaiten kun se on jo paikan päällä Suomessa ja reaktiot eri ilmiöihin, kuten lapsiin tai muihin koiriin, voidaan nähdä paikan päällä. Tarhaoloissa on vaikea tehdä kovin tarkkoja luonneanalyyseja, sille siellä kaikki koirat ovat enemmän tai vähemmän surkeita, hellyydenkipeitä, stressaantuneita jne. Erityisesti kaivataan hoitokoteja vähän isommille koirille (siis keskikokoisille, sellaiselle labbiksen kokoisille, ei millekään poneille). Jos siis on sellainen fiilis, että haluaa tehdä jotain ja ehkä kokeilla koirallista elämää, niin suosittelen lämpimästi. Ja nyt kun huomenna Curro lähtee odottelemaan lentoaan Suomeen, tulee lauantaina tilalle… Trombo!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TERVEISIÄ TARHALTA!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Spock-koira, adoptoitavissa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Patito-paran tassut ja järkyttävä esimerkki jalostuksesta

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisi ihana sanoa, että radiohiljaisuus olisi johtunut siitä, että olen ollut rapsuttelemassa Los Barriosin koiratarhan satoja asukkaita, mutta ei. Tämä koiratarha sijaitsee keskellä ei mitään, ja sinne pääseminen on ollut melkoinen seikkailu ja sisältänyt esimerkiksi moottoritiellä hengailua. Onneksi kohta mekin saadaan auto, jota on odotettu vasta kaksi kuukautta. Kun muita harrastuksia ei vielä ole, tuo koiratarhalla käyminen on monella tapaa henkireikä. Siellä keskityn koirien paijjaamiseen ja valokuvaamiseen, osa näistä kavereista on adoptoitavissa myös Espanjan katukoirat ry:n kautta.

Mitään uutta tarhalle ei tietenkään kuulu. Pentuja löytyy lannoitesäkeistä, tarpeettomia metsästyskoiria jahdataan teiden varsilla, koiria jätetään porteille, elämäntilanteet muuttuu ja perheenjäsenistä tulee ongelmia. Monen kohdalla kyse voi olla resursseista: Yhä enemmän hylätään koiria, jotka vaatisivat lääketieteellistä hoitoa. Tarha sitten hoidattaa välillä omasta mielestäni ihan toivottomiakin tapauksia. Noin yleensä, ihan samanlaista kuin aina ennenkin, olen täsä möyhännyt ainakin täällä ja täällä.

Meille ei ole vielä tullut uusia fosterkoiria edellisen jälkeen, sen verran on ollut hektistä arki. Toiveissa kyllä olisi, ehkä joskus joku omakin. Eilen illalla vietin pari tuntia naapurien kanssa ottamassa kiinni noin neliviikkoista kissanpentua, jolta puuttui puolet hännästä, yksi jalka sekä toinenkin jalka oli muussina. Pentu piileskeli auton alla ja lopulta auton sisällä. Ohikulkijoiden avulla se saatiin kiinni ja sitten odoteltiin, että juuri tuolta Los Barriosin koiratarhalta tullaan hakemaan se hoitoon. Sisukas pikku kissa oli, ja vaikka en erityisemmin kissaihmisiä olekaan niin jos tämä selviää niin ehkä yritän löytää sille kivan kodin Suomesta – joko kaksi- tai kolmijalkaisena, saa nähdä. Täällä keskustassa on yksi kulkukoira, mutta sen kiinniottamiseen en ole vielä ryhtynyt.

Tällaista täällä. Koiratarha on täynnä toivoa ja turhautumista. Vapaaehtoisia ja ammattilaisia, jotka todella omistautuvat työlleen ja sitten paikallisia, joille koira on lelu, käyttöesine tai turhake. Ja paljon tietenkin ihmisiä, jotka pitävät myös hyvää huolta lemmikeistään. Se unohtuu helposti, kun on enemmän tekemisissä niiden kanssa, jotka heittävät portin yli koiranpentuja yön pimeydessä. Ylipäänsä välillä vaati paljon, ettei ala aivan kyynikoksi sillä juuri täällä meidän alueella tuntuu roskaaminen olevan suorastaan kansanhuvi ja sellainen yleinen välinpitämättömyys omaa ympäristöä, maailmantilasta ja tulevaisuudesta puhumattakaan, on vahvasti läsnä. Yritä siinä sitten pelastaa maapallo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ihana Whitney, adoptoitavissa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällainen näky on jaloissa, kun astuu uuteen aitaukseen

HELPPOA ELÄMÄÄ

Minullahan on ollut kolme koiraa: Lola, jonka otin 21-vuotiaana juuri oman asuntoni ostaneena, se oli vähän sellainen omanlaisensa rescue-tapaus, kun savolainen metsästäjä totesi tästä ajokoiransa ulkohäkistä löytyneestä vahinkolaukauksesta että ”jos haet huomenna niin ei tartte ampua”. Lola, joka kasvettuaan kolmekuiseksi ilman ihmiskontaktia ei koskaan oikein oppinut nauttimaan kaksijalkaisten seurasta, jouduttiin lopettamaan alle 2-vuotiaana kun jalan kasvainta ei lukuisista yrityksistä huolimatta saatu parannettua. Surtuani viikon Lolan kuolemaa, löysin mäyräkoiran kasvattajan jonka pentueen viimeinen poika oli vailla kotia. Siitä viikon päästä hain kotiin Kurtin, joka mielestäni on yhä maailman älykkäin, kaunein ja upein eläin. Ikävöimme Kurtia päivittäin, sen viisasta katsetta ja tilannetajua – emme remmirähinää tai pöydiltä katoavia herkkuja. Kurt muutti uuteen kotiin kaksi vuotta sitten, kun Käytännön Mies lähti Skotlantiin jonne ei voi lentää lemmikkien kanssa. Onneksi Kurtilla kävi munkki ja tuo komea alfauros pääsi parhaaseen mahdolliseen kotiin. Ja Rambo, joka otettiin eroahdistuneen Kurtin kaveriksi puoli vuotta Lolan kuoleman jälkeen, voi pulskasti anoppilassa. Rambo tai ystävien kesken Rane oli aina vähän sellainen lapsipuoli, rakastettu mutta silti sellainen reppana jonka sählääminen ja yleinen sekoilu kiristivät hermoja välillä liikaa. Riehakas lapsiperhearki alkoi käydä Ranelle raskaaksi ja tuo vähän yksinkertaisempi yksilö alkoi haukkua seinille ja mököttää pyykkikorin takana. Onneksi anoppilassa oli paikka toiselle mäyräkoiralle ja nyt varmaan kaikki ovat onnellisempia.

Kotimme on ollut siis koiraton kaksi vuotta, mitä nyt Simo ollut muutaman viikon sijaiskoirana ja nyt Mini, joka lähti torstaina. Kuusiviikkoisena meille tullut löytölapsi oli kyllä sydämeenkäyvän suloinen, kaikki äidinvaistot herättävä avuton raukka… siis tullessaan. Melkein kuukaudessa ruokinnalla ja rakkaudella rääpäleestä kasvoi riiviö, pitkäjalkainen demoni joka pissasi 92 lätäkköä vuorokaudessa, puri sormet, johdot ja sängyn rei’ille ja itki yöt jos en roikkunut puoliksi lattialla rapsuttelemassa pentua uneen. Kun Mini lähti uuteen, ikuiseen kotiinsa torstaina (perheen sukunimi oli Cooper, joten he olivat varmoja että Mini Cooper oli heidän kohtalonsa) me levitimme onnellisena matot lattioille, avasimme parvekkeen ovet ilman pelkoa että pentu singahtaa jalkojen välistä suoraan kolme kerrosta alas päin ja skoolasimme tinto de veranolla koiravapaan kodin kunniaksi.

Olin aivan varma, että heti kun asetumme Espanjaan otamme heti ainakin yhden kodittoman koiran pysyväksi perheenjäseneksi, mutta tämän kuukauden koirakokeilun jälkeen aloin kaivata helppoa elämää. Tai kun se ei ole helppoa ilman koiriakaan: Kyllä kolmessa lapsessa, opinnoissa, pikku projekteissa ja ihan vaan uuteen maahan opettelussa riittää tekemistä ilman, että täytyy neljä kertaa päivässä lähteä lenkille. Muistan tämän tunteen niiltä ajoilta, kun piti pukea kaksi pientä lasta neljä kertaa päivässä säätilasta riippumatta ja lähteä rattaiden kanssa kiertämään katuja vaikka olisi kuinka valvonut koko yön. Jatkuva huono omatunto ja riittämättömyys – ihan kuin sitä ei lapsiperheessä riittäisi muutenkin. Enkä tarkoita, etteikö lemmikeistä olisi suuresti iloakin, mutta näin peruslaiskana ihmisenä nuo aamukuuden heräämiset eivät tule ihan luonnostaan.

Ja vannomatta paras: Kyllä meille varmaan vielä joskus koira tulee. Juuri nyt on kuitenkin sellainen olo, että ei enää ikinä vauvoja eikä koiranpentuja kiitos, ei mitään noin sitovaa, ei ylimääräisiä velvollisuuksia kiitos. Ne ovat ihania ja suloisia, kunhan en joudu ympäri vuorokauden huolehtimaan heidän tarpeistaan. Täytyy olla vähän hullu, että näitä vapaaehtoisesti hankkii. Ja ihan varmasti se hulluus taas joskus iskee.

IMG_3816

MINI VAUVASIMULAATTORI

IMG_3724.jpg

Hullu koiranainen tässä morjens! Nyt niitä on sitten kaksi: Simo, joka lähtee viimeistään perjantaina Saksaan uuteen (sijais)kotiin etsimään loppuelämän onnea ja sitten kuusiviikkoinen Mini, joka tuli meille sunnuntaina muutaman sattuman kautta. Sekarotuinen, hyvin pieni ja pieneksi varmasti jäävä, suloinen riiviö. Iski hieman paniikki, kun kävin hakemassa Minin samalla kun myös yksi Minin viidestä sisaruksesta vietiin sijaiskotiin kasvamaan isommaksi ja sain käsiini tuollaisen kilon painoisen karvapallon. Meillä on viimeksi ollut pentu, öhm, melkein yhdeksän vuotta sitten ja silloinkin olivat isompia, valmiimpia ja oli kasvattajan tuki. Mitä tällaisen kanssa tehdään!?

Lauantaina kävinkin yhdellä alueen koiratarhoista. Hengailin siellä parisen tuntia rapsutellen koiria, tarjoten possuille keksejä ja syötellen porkkanoita lempiaasilleni. Sinä aikana tarhalle tuotiin yksi moottoritien varresta löytynyt emo kolmen pentunsa kanssa sekä pelkkää luuta ja nahkaa oleva nuori pinserimix. Häkeissä oli juuri hylättynä sellaisia siistin näköisiä pieniä rotukoiria, joista Suomessa maksettaisiin monta sataa. Lauantaina oli hylätty myös Mini siskoineen ja veljineen, toiselle tarhalle hieman kauemmas meistä. Ei emoa, ei tietoa omistajista, roduista, mutta onneksi hyväkuntoisia ja terhakoita tyyppejä, jotka kuitenkin sijoitettiin nopeasti pois tarhalta. Tänään tiistaina sinne oli kello kahteen mennessä viety jo neljä koiraa, kaksi entisten omistajiensa toimesta, odottamaan uutta mahdollisuutta.

IMG_3726.jpg

No, olettehan te nämä mun koirajutut kuulleet ennenkin, ehkä myös lukeneet eilisen artikkelin Yleltä, joka koski erityisesti metsästyskoirien, galgojen ja podencojen, kurjaa kohtelua. Minillä sen sijaan kävi tuuri. Käytännön Mies, joka suhtautui kahteen väliaikaiseen koiraan varsin nihkeästi (mutta heltyi juuri sen verran että salli joka puolelle pissalätäköitä jättävän Minin muuttaa meille toistaiseksi) onkin ollut se, jonka sylistä Mini varmimmin löytyy nukkumasta. Pentuhan on nimittäin ihan kuin vauva: mitään rytmiä sillä ei ole, se vaan syö, pissaa ja kakkaa ja puree. Etenkin ensimmäinen yhteinen yö oli melkoisen mielenkiintoinen, kun pitkät päiväunet nukkunut pentu sekoili kolmeen asti ja sen jälkeen ulisi sängyn viereen sijoitetussa laatikkossa niin, että rauhottui vain kun roikuin yläkroppa laatikossa. Seuraava yö sujuikin jo paljon paremmin… Ai miksi? No koska Käytännön mies petasi pennulle paikan meidän väliin sänkyyn.

Nyt sitten elellään pentuarkea kunnes Mini saa uuden kodin. Pysyvän, rakastavan ja sellaisen, joka jaksaa sitten hoitaa nämä yöheräilyt vähän määrätietoisemmin. Pojat ovat tietenkiin tästä ihan riemuissaan ja ihan hyvä että ovat, muutto ja ero ystävistä on ottanut koville. Mini on jonkinlainen lohdutuspalkinto, vaikka siitäkin on joskus luovuttava. Koska Simo ei erityisemmin arvosta uutta tulokasta, olemme joutuneet ottamaan Miniä ruokakaupan kestokassissa mukaan ulos ja olin kokonaan unohtanut, miten tehokas tapa koiranpentu onkaan jos tahtoo päästä juttusille ihmisten kanssa. Olen myös tilaisuuden tullen kertonut Minin dramaattisen tarinan ja muistuttanut, miten monta sataa koiraa odottaa elämänsä tilaisuutta koiratarhalla. Ja nyt, pennuntuoksuiset terveiset Miniltä.

IMG_3732 (1).jpg