LUKEMISELLE PYHITETTY LOMA

On 11/10/202011/10/2020 Tekijä Milla/Periaatteen NainenKategoria(t): kirjat, korona-ajat, suosittelen, yhteistyö8 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: Lukuloma

Uskotteko jos sanon, että me rakastamme lukemista? Lapsilla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja: olen kanavoinut kaiken ”futismutsiuden” siihen, että olen pakottanut heidän kirjastoon, lukenut silloinkin kun heitä ei ole kiinnostanut ja tuputtanut omia lapsuuden lempikirjoja minkä kerkiän. Sanoisin, että kyse on ennen kaikkea laiskuudesta. Lukeminen on matalan kynnyksen laji, ei tarvitse liikkua mihinkään sängyltä, voidaan olla samassa kasassa sohvalla ja silti jokainen uppoutuneena ihan erilaiseen maailmaan. Kävin puhumassa tästä harrastuksesta myös eräällä videolla.

Nyt kun sattuneesta syystä tällä syyslomalla emme liiku kovin kauas kotikorttelista, on entistä tärkeämpi päästä vähän pakoon harmautta ja kylmyyttä. Olette varmasti myös kaikki kuulleet, että olin joskus noin sata vuotta sitten vaihto-oppilaana Karibialla. Ja niihin Dominikaanisen tasavallan tunnelmiin on helppo palata kirjojen kautta. Yksi omia suosikkejani on dominikaanikirjailija Junot Díaz, jonka kirjat kertovat usein kahden kulttuurin arjesta. New Yorkissa asuu melkein miljoona dominikaania, ja Díazin kirjoissa seikkaillaan latinoperheiden ja amerikkalaisen unelman välimaastossa – toisinaan aika karulla tavalla. Ja mikä riemu, että häneltä on myös ilmestynyt lastenkirja. Se on englanniksi, mutta saatavilla mm. kirjastoista. Mielikuvituksen mahdista ja myös erilaisista taustoista kertova kirja kiinnostaa varmaan myös aikuisia.

Tykkään lukea lapsille myös englannin- ja espanjankielistä kirjallisuutta (siis lasten kirjoja; pystyn simultaanitulkkaamaan Pipsa Possun supermercadossa, mutta kovin haastavaa kirjallisuutta en lähde tulkitsemaan). Tämä kuulostaa nyt kovin elitistiseltä, mutta kyse on lähinnä siitä, että olen hulluna kauniisti taitettuihin ja kuvitettuihin lastenkirjoihin ja tuon niitä aina kilokaupalla ulkomailta. Sen lisäksi tämä pitää yllä omaa kielitaitoa. Sen sijaan esimerkiksi meille ilmestyneet saksankieliset kirjat eivät oikein taivu, niissä ihaillaan pelkkiä kuvia.

Meidän syysloman menovinkki on siis kirjasto ja kirjojen sivut. Lapsille sain jokin aika sitten kaksi täydellisesti matkojen suunnittelemiseen sopivaa teosta: Lasten Matkaopas Eurooppaan (saatu) sekä Kuinka lentokenttä toimii (saatu). Molemmissa on mainiot kuvitukset ja paljon tietoa, mitä erityisesti 10-vuotias lukija arvostaa. Näiden avulla voidaan jo vähän valmistautua siihen, että ehkä ensi kesänä pääsemme taas hieman Herttoniemeä pidemmälle.

Kuopuksen rakkain kirja leikki-ikäisenä oli Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Pulmu reissaa – sitä hän haluaa yhä silloin tällöin lukea uudestaan. Ja kun muutimme Espanjaan, oli hyvä valmistautua muutoksiin Camilla Mickwitzin Jason muuttaa maasta-kirjan kanssa. Toki toivon, että meidän muuttomme oli vähän vähemmän dramaattinen kuin Jasonilla. Tällä hetkellä seikkailemme Tylypahkassa, sillä esikoisen kanssa tahkotaan yhä läpi Harry Pottereita, ja Matiaksenmetsässä, koska luen nuoremmille Ronja Ryövärintytärtä. Jos jotain kirjaa haluan suositella syyslomalle aikuisille niin Siina Tiuraniemen Jäämerta, jossa ajan hengessä harrastetaan kotimaanmatkailua ja lopulta löydetään itsensä (kirjaimellisesti) hyvin pohjoisesta. Lisää kirjavinkkejä lomalle löytyy myös Lukuloman sivuilta ja mm. Kristan blogista!

Mulle lukeminen on parasta lomatekemistä. Ja olen onnellinen, että myös lapsilla on ollut toiveissa lukemista (ja tietenkin myös kylpylää, kiipeilypuistoa ja Pokemon-metsästystä). Saa vinkata omia suosikkejaan, niin lapsille kuin aikuisille. Instagramin puolella on vielä pari päivää arvonta, jossa voi voittaa niin lapsiin kuin aikuisiin vetoavan visuaalisen kirjaelämyksen, Julius on merenneito.

KARANTEENIKUULUMISIA

On 07/10/202011/10/2020 Tekijä Milla/Periaatteen NainenKategoria(t): korona-ajat, suunnitelmia, valivali16 kommenttia

Tämä vuosi ansaitsee arvostusta siitä, että se on ollut johdonmukainen.

Johdonmukaisesti aika kakka, jos multa kysytään. Vielä vuoden alussa olin täyden kalenterini kanssa salaa helpottunut, kun tuli peruutus – edes yksi meno vähemmän – mutta nyt olen valmis lupaamaan etten enää koskaan keksi tekosyitä kieltäytyä kutsusta tai liioittele lapsen nuhaa. Kunhan siis kyse ei ole mistään Teams- tai Zoom- tai Skype-palavereista, niissä saattaa yhteys pätkiä tulevaisuudessakin.

Mua haastateltiin Kotivinkkiin viime viikolla, aiheena nimenomaan se, miten olen ”oppinut elämään” korona-ajan epävarmuuden kanssa. Kun on tottunut suunnittelemaan, miltä tuntuu kun luvassa ei ole yhtään lomaa ulkomaille. Olin varmaan vähän huono haastateltava, nimittäin en ollut enää kovin dramaattinen kaukokaipuuni kanssa. Kyllä, ikävöin etenkin Espanjaan, mutta samalla en enää odota mitään. Nykyään se, että saa syödä lounaan ravintolassa ystävän kanssa on jo omanlaisensa saavutus.

Mutta sitten maanantaina tuli soitto, jota olin jo ehtinyt odotella. ”Helsingin kaupungin epidemiologisesta keskuksesta terve…”. Olin altistunut edellisellä viikolla, melko ohimennen ja epätodennäköisesti mutta riittävästi joutuakseni karanteeniin. Tätä on luvassa vielä viisi päivää.

Kotona hengailuun olen jo ehtinyt tottuakin, en ole tainnut viikkon pitää jalassa muuta kuin villahousuja. Mutta nyt harmitti, sillä oikeasti meidän olisi pitänyt lähteä torstaiaamuna Ahvenanmaalle pressimatkalle esikoisen kanssa. Ensimmäinen loma kaksin hetkeen, pientä etäisyyttä pääkaupunkiin. Ohjelma oli huikean kiinnostava – niin mielenkiintoinen, että meidän pitää varmaan suunnata saaristoon omatoimimatkalle… kunhan tämä ”helpottaa”.

Esikoisen osalle on sattunut eniten kivojen juttujen peruutuksia. 10-vuotissynttäreitä ei ole edes vietetty. Syntymäpäivälahjaksi suunniteltu matka Lontooseen piti siirtää jonnekin mystiseen ajanjaksoon, jolloin ei ole globaalia pandemiaa. Ensimmäinen partioleiri jäi välistä pienen nuhan takia – jos elettäisiin vielä sitä 2019 normaalia, hän olisi kyllä lähtenyt tarpomaan metsään vaikka olisikin vähän niiskuttanut. Ja nyt jäi kokematta kotieläintilat ja kiipeilypuistot.

Itse en enää usko suunnitelmien toteutumiseen ennen kuin ihan oikeasti olen bussissa, junassa tai lentokoneessa. Kesäinen Riian-matka herätti jopa epäuskoa: ihan oikeasti selvittiin Latvian asti, ei tullut mitään vastoinkäymisiä! Entinen huoleton asenne on historiaa, se, että käveli vain luottavaisesti lentokentälle (tai siis meni sinne bussilla) eikä edes ajatellut, että reissu peruuntuisi.

Omaa matkailufilosofiaa tämä aika tulee taatusti muuttamaan, ei vain siksi että koko turismi tulee taatusti muuttamaan muotoaan. Myös siksi, että en enää uskalla enkä halua suunnitella entiseen tapaan. Entinen nautinto siitä, että selasi kohteita, majoituksia ja juna-aikatauluja on kadonnut ja tilalla on lähinnä peruutusehtojen syynäämistä pientä pränttiä myöten. Ex tempore-reissut tuskin tulevat enää suuntautumaan Turkua tai Tamperetta kaueammaksi, jos vaikka laitetaankin rajat kiinni lyhyellä varoitusajalla.

Lapset ovat omaksuneet konditionaalin puheeseensa pysyvästi. He tietävät jo ilman, että erikseen mainitaan, että retket ja leffat toteutuvat, jos… Heistä tulee varmasti vanhempiaan sopeutuvampia, mutta toivon että heille jäisi myös ripaus luottamusta siihen, ettei koko ajan tarvitse olla varpaillaan. Että voi jännittää ja olla innoissaan eikä välttämättä siitä seuraakaan siirrettyjä tai peruttuja juhlia tai lomia. Ja he osaavat varmasti arvostaa pienimuotoisia, arkisia iloja paljon paremmin kuin suureellisiin seikkailuihin tottunut 80-lukulainen äitinsä.

Että tällaisia ajatuksia karanteenissa tänään. Itse eristäytyminen ei tee tiukkaa: kotona odottaa töiden ja opintojen lisäksi kokoamattomia Ikean huonekaluja, kolmen lapsen talvivaateinventaario ja monta lukematonta kirjaa. Voi olla, että tähän kaikkeen ei edes vajaa viikko riitä!

ETÄTÖITÄ JA ETÄKOULUA

On 21/03/2020 Tekijä Milla/Periaatteen NainenKategoria(t): korona-ajat, koulussa2 kommenttia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA — Jätin nämä vuonna 2017 pakatut muuttolaatikot purkamatta juuri tätä hetkeä varten

Hah, kerrankin ei tarvitse blogiin pohjustaa yhtään miksi elämä on juuri nyt niin outoa kuin se on – sitähän se on kaikilla! Se on syönyt vähän kirjoitusintoakin: kun oma, kaikin puolin kummallinen tilanne ei ole millään tavallaan erityislaatuinen olen lähinnä tyytynyt päivittelemään Instagramin puolella. Siellä on jaettu vertaistukea ja meemejä, ja ihan oma ihmiskoe onkin että naurattavatko kaikki karanteeniaiheiset vitsit vielä pääsiäisen aikoihin. Varsinkin jos silloin sosiaalisen eristäytymisen aikakausi saa jatkoa eikä juhlavaa päätöstä.

Meillä koululaiset jäivät kotikouluun jo viikon alussa, eli takana on nyt viisi päivää intensiivistä Wilma-viestintää, ympän tunnin korvaamista luontodokumenteilla ja rukouksia päästä takaisin kouluun. Tilanteeseen on kyllä sopeuduttu kiitettävästi – lapset ehdottomasti paremmin kuin vanhempansa. Meillähän kävi vähän ”onni onnettomuudessa”, sillä koronatilanteen eskaloiduttua lasten isän Suomen-visiitin aikana hän jäi meille jumiin – kuukaudeksi. Siinä missä entisen avioparin osalta tästä tilanteesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin lasten koulunkäynnille tämä tietysti on loistojuttu: apuna on aikuinen, jolla ei samalla paina omat (etä)työt päälle.

Kun valmiuslaki astui voimaan, voimaannuin välittömästi: tätä olikin jo harjoiteltu koko vuosi! Lapset ovat sairastelleet koko talven vuoron perään niin, että tällä vuosikymmenellä meillä ei ollut alla vielä yhtään ”normaalia” viikkoa, jolloin kaikki perheen koululaiset tai viskari olisivat olleet jokainen joka arkipäivä normaalisti opetuksen tai varhaiskasvatuksen huomassa. Olen tehnyt jo vuosien ajan kaikki työni ns. etätyönä, eli kotoa käsin (ja joinain aikoina, joita nyt haikeasti muistelen, myös kahviloissa ja kirjastoissa istuskellen), joten siinäkin siirtymä oli suorastaan saumaton.

Sen lisäksi tämä tilanne muistuttaa kovasti kesiä Espanjassa. En oikeastaan koskaan blogin puolelle edes purkanut sitä pahinta ahdistusta, mitä pitkät heinäkuut Etelä-Espanjassa aiheuttivat: lasten isä oli töissä, minä ja kolme poikaa kotona ilman mitään aktiviteetteja. Emme tunteneet tarpeeksi hyvin ketään ja koulukaverit olivatkin pääasiassa mummoilla, tädeillä, serkuilla tai kesäleireillä, ja me olimme keskenämme. Koska ulkona oli niin järkyttävän kuuma, puistoon ei voinut mennä sillä liukumäestä sai palovammoja ja rannalle lapset jaksoivat kävellä kerran päivässä, mutta eivät oikein sielläkään viihtyneet – oli niin tukalaa, meri täynnä meduusoja ja muutenkin lähinnä kiinnosti jäätelönsyöminen ja riitely. Ja yritin samalla tehdä töitä ja opiskella. Tietenkin silloin lempeät kesäillat toivat tasapainoa, kun päästiin skuuttaamaan, sosialisoimaan, syömään ulos katetuille pöydille, mutta kyllä ne päivät olivat aika pitkiä.

Me selvisimme niistä kesäkuukausista, ja nyt me varmaan selvitään tästäkin: kotitehtävien ansiosta meillä on jopa jotain järkevää tekemistä, oma pieni piha, mahdollisuus soitella videopuheluja kavereille. Ja tässä toinen lohdun sana kaikille niille, jotka näkevät netissä muiden askartelemia lukujärjestyksiä ja tuntevat ahdistusta ja alemmuutta kun ei itse veny sellaiseen: suomalainen alakoulu – niin kuin ei minkään maalainen alakoulu – ei ole mikään Yale eikä yksikään lapsi jää toivottomasti jälkeen akateemisessa osaamisessaan vaikka eläisi kesälomaan asti aivan pellossa. Esikoiselta jäi käytännössä katsoen koko ensimmäinen kouluvuosi käymättä: hän meni Espanjassa 7-vuotiaana 2. luokalle, yritti ummikkona oppia kielen ja ehkä sitten juuri ennen ensimmäistä kesälomaansa alkoi ymmärtää muutakin kuin matematiikkaa. Suomessa hän ilmestyi tokalle luokalle kesken lukuvuoden, ja koulumenestys on ollut sellaista että tekisi mieli vähän leuhkia (en kuitenkaan leuhki, koska se ei ole millään tavalla mun ansiota). Nyt on hyvä aika mennä sieltä mistä aita on tosi matalalla, oli kyse sitten duuneista, lasten koulunkäynnistä tai siitä, jaksaako aamulla pukea rintaliivit.

Aiomme mennä tällä metodilla eteenpäin. Teen töitä kun pystyn: usein aamupäivisin niin, että lapset tekevät samalla sellaisia koulujuttuja joissa voin tarvittaessa auttaa jos itsellä ei ole mitään kriittistä kesken. Työpalavereita hoidan toimistossani, joka sijaitsee saunan ylimmällä lauteella. Katsomme Avaraa luontoa ja Youtubesta Olipa kerran-animaatiosarjoja, joista varsinkin immuunijärjestelmäjakso on huikean ajankohtainen! Omat työpäivät jatkuvat yleensä iltaisin kun lapset ovat nukkumassa, eikä sellaista omaa, itsekästä aikaa ole juuri ollut jaossa, mutta senkin aika koittaa. Silloin kun oikein hapottaa ajattelen etenkin sosiaali- ja terveysaloilla olevia, jotka ovat etulinjassa, paitsi tartuntariskin puolesta myös luopuessaan mahdollisista lepoajoista ja lomapäivistä jos shit hits the fan. Ja tietenkin kun oikein hapottaa niin syön salaa suklaata tai juon viiniä. This too shall pass.

Hallituksen suositukset, määräykset ja se, miten perheet niitä tulevat tulkitsemaan jatkossa jännittävät. Meiltä löytyy kotoa yksi erityisen tuen tapaus, joka kyllä hyötyisi lähiopetuksesta, mutta toistaiseksi on tuntunut paremmalta vaihtoehdolta yrittää hoitaa koulutus kotioloissa. Lapset ovat olleet yllättävän ymmärtäväisiä vallitsevia olosuhteita kohtaan ja siinä on auttanut se, että olen voinut perustella tilanteen sillä, että kaikki ovat samassa jamassa. Jos nyt uusien päätösten myötä iso osa luokkakavereista palaakin lähiopetukseen, siinä luultavasti laskee ”kotikoululaisten” motivaatio melkoisesti. Puhumattakaan siitä millaista säätöä se tulee olemaan opettajille, järjestää opetusta monella rintamalla. Hopeareunuksena kaikessa tässä on kuitenkin se, että nyt ehkä ne kaikista vaikeimmassa (perhe)tilanteessa olevat lapset pääsevät kouluun missä on aikuinen katsomassa perään ja ainakin yksi lämmin ruoka päivässä. Toivon, että me muut maltetaan himmailla. Enkä mene tähän sen enempää, sillä uskon että kaikki perheet joutuvat tekemään todella paljon päätöksiä sen suhteen, kuinka paljon kodin ulkopuolella liikutaan ja haluan ajatella, että me kaikki ollaan nyt tässä yhdessä.