TILINPÄÄTÖS

Kun aloitin vuosi sitten henkseleitä paukutellen ostolakkoni, olin jo alitajuisesti aika varma siitä että mikään menestystarina siitä ei tule. Minulla on oikeasti aika vähän paheita (siitäkin huolimatta että aina blogissa haaveilen viinistä, olen surkea alkoholinkäyttäjä kaikessa mielessä, vuosipäiväksi hankittu minipullo shampanjaakin on vielä jääkaapissa!) mutta shoppailu on ollut ehdottomasti se pahin. Sekä itseni, lompakon että ympäristön kannalta. Ja kun sanon shoppailu, tarkoitan nimenomaan ostamista ohi tarpeen. Sijaistoimintoja verkkokauppoja selailemalla, oman itseni uudistamista vaatteilla (koska ah näyttäisin ihanalta siinä punaisessa mekossa kun kulkisin Kuubassa… mutta en tietenkään oikeasti matkusta Kuubaan ja kuljen leggingseissä ja jättimäisessä paidassa koska niin on mukavampi ja käytännöllisempi). No, se siitä – kyllä olen tästä tilittänyt tässä blogissa ihan tarpeeksi synninpäästön perässä.

Ostinko sitten vuonna 2017 vaatteita?

Oi kyllä.

Ensimmäinen neljännes meni ihan okei. Mitä nyt täysin impulssiostoksena ostin lenkkarit. Ja ballerinat (joita en ole vieläkään käyttänyt kertaakaan). Seuraava kolmen kuukauden sykli vasta fiasko olikin. Ostin espadrilloja, shortsihaalareita, mekkoja – ei helvetti. Ostin ihan hulluna. Palautinkin paljon – ajattelin, että voisin taputtaa itseäni selkään edes siitä hyvästä, että en pitänyt ”ihan kivoja” vaatteita mutta luettuani tämän artikkelin alkoi hävettää vielä enemmän. Sen lisäksi näistäkin ostoksista on yhä joitain, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kolmas neljännes meni ihan kivasti. Vaikka pääsin lempikauppoihini, ostin vain pakolliset (eli pakkaamatta jääneitä alusvaatteita) ja yhden ylimääräisen jutun: pipon. Sitäkin pipoa olen sittemmin pitänyt aika paljon.

Entäs sitten tämä viimeinen pätkä? Noh, sehän meni ihan käsille.

Madridissa mopo karkasi käsistä ihan totaalisesti. Unohdin jälleen – tämä on varmaan oikeasti alitajuista – pakata alusvaatteet ja alusvaatekaupassa sitten ostin vähän enemmänkin kuin tarvittavat alushousut. Rakastuin Mujiin ja ostin 12 euron tarjouspaidan vain koska se oli Muji. Onneksi se oli myös tosi kiva ja on ollut sittemmin käytössä. Ostin villatakin, joka on kyllä ollut lähes päivittäin käytössä. Oli halpa villatakki, joten kolmen kuukauden päivittäisen käytön jälkeen kainalossa on reikä. Hyvä muistutus taas laadusta. Tilasin joulupakettiin Suomesta neuleen (ja opin, että kun en pysty palauttamaan, ei kannata tilata sovittamatta). Ja sitten se viimeinen repsahdus: Black Friday-alennuksesta lenkkarit.

Osan tilaamistani vaatteista palautin. Muuten lista vasta pitkä olisikin. Sen lisäksi varmaan kolmannes hankinnoistani päätyi eteenpäin käymättä edes mun päälläni; mies vei yhdet kengät, mun äidille päätyi moni vaate jonka ostin ja sitten yritin jotenkin huijata pois listalta.  Ennen muuttoa Espanjaan varmaan kolmannes vaatekaapistani katosi kirpparille, kierrätykseen tai kavereille. Mutta vastaavasta sain vuoden aikana vaatteita: ystävä työskenteli H&M pääkonttorilla ja toi sieltä euron näytekappaleita. Toinen ystävä, jota on myös ”siunattu” koon 42 jalalla, antoi VIISI paria kenkiä (joista yksi pari lähti kiertoon vähän sirompijalkaiselle ystävälle). Isojalkaiset pitävät yhtä.

Rahallisesti summa on satasia. Suunnilleen keskivertosuomalaisen vuoden vaateostosten verran. Eihän siinä mitään, mutta kun piti olla vuosi ostamatta vaatteita. Koska vuosien varrella mulle on tarttunut mukaan sen verran itsetuntemusta, että tiedän itsehillintäni olevan heikko mutta se mikä harmittaa on se, että tein yhä virheostoksia. Joistain ostoksista tuli todellisia suosikkeja, mutta osa vaatteista roikkuu yhä laput kiinni kaapissa. Omien vaatteiden määrä ahdistaa, ja vaikka kuvittelin että vuoden vaihtuessa olisin näppäinsormi ojossa valmiina tilaamaan alesta yhtä sun toista niin ei ole tehnyt mieli ostella. Ei, vaikka sitä ei tarvitsisi julkisesti enää tunnustaa. Aion ehdottomasti jatkaa kirjanpitoa myös tämän vuoden. Se havainnollistaa hyvin sen summan rahaa, jonka vähän niin kuin huomaamattani laitan vaatteisiin. Verkkopankissa tai luottokortilla se unohtuu äkkiä mutta kun tammikuussa ostetutta tavara muistuttaa rahanmenosta vielä loppuvuodesta, se kummasti suitsii shoppailuhimoa.

Vaikka ostolakko menikin reisille, se myös opetti asioita. Käytän lopulta hyvin pitkälti samoja luottovaatteita kuin aina ennenkin. Olisipa ihanaa ostaa aina vain sellaisia kestosuosikkeja, mutta en ole vielä ratkaissut lempivaatteen kaavaa. Olen yrittänyt tutkia erityisesti materiaalitietoja löytääkseni parhaat yhdistelmät; vaatteet, joissa viihdyn, jotka ovat laadukkaita ja käytännöllisiä. Vuoden aikana olen systemaattisesti vilkuillut enemmän miesten valikoimaa, koska sieltä löydän usein paremman mallisia yläosia. Enkä ostaa enää Adidaksen lenkkareita, lesti ei sovi jalalleni. Ja että en tarvitse vuosiin lenkkareita, enkä juhlamekkoja, enkä korkokenkiä – luultavasti nykyisellä käyttötahdilla selviän elämäni loppuun asti nykyisellä karderobilla. Ja vaikka näen jonkun upean vaatteen ja ajattelen, että se päällä illasta tulee ikimuistoinen, niin ikimuistoisuus syntyy ihan muilla tekijöilläkin kuin vaatteilla.

Vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että tällaistäkö tämä kolmekymppisen länsimaisen ihmisen elämä on. Kauhean problemaattinen suhde kuluttamiseen, jolla yhtä aikaa yrittää pelastaa maailman, rakentaa omaa identiteettiään ja lievittää stressiä. Tälle vuodelle tavoitteena on hioa omaa vaatekaappia sellaiseksi, että siellä ei ole vaatteita, joissa en viihdy yhtään – tämä ei tarkoita uuden ostamista vaan luopumista. Tavoite on myös selvittää vielä paremmin vaatteiden tuotantoketjuja ja alkuperää. Tällä hetkellä perinteisen hikipaja/luonnonavara-murheen rinnalle on noussut vaatteiden rahtikustannuksiin liittyvät kysymykset: mikä on vaatteen todellinen arvo, kuka sen todellisen hinnan maksaa, miksi helvetissä meille myydään konttikaupalla trikoorytkyjä kolmella eurolla jotka on tuotu toiselta puolelta maailmaa? Jos olisin Suomessa, liittyisin varmasti jonkun vaatelainaamon jäseneksi. Espanjassa täytynee vain iloita siitä, että puolet vuodesta pärjää pelkällä hellemekolla. ”Ostolakko” jäi siis viime vuoden osalta heittomerkkeihin, mutta toivottavasti käynnisti pidemmän prosessin oman ostoskäyttäytymisen kehittämisessä.

ESPANJAN TULIAISET

thefair.jpg

Olemme olleet Suomessa jo yli viikon, mutta matkalaukku makaa yhä olohuoneen nurkassa… enkä ole vieläkään saanut sitä tyhjätyksi. Yritin kuitenkin ryhdistäytyä ja hoidettua sen pois päiväjärjestyksestä, mutta kun aloin kaivella laukkua niin sieltähän löytyi vaikka mitä kivaa, mitä en muistanut ostaneeni!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En oikeastaan shoppaillut mitenkään mielettömästi Espanjasta, enkä edes Marokosta. Suurin syy oli varmasti se, ettei rahaa ollut yhtään ylimääräistä ja vaatteiden osalta olin sopivasti aloittanut ostolakon. Lapsille kyllä ostin senkin edestä, heti vuoden vaihduttua juoksin tuhlaamaan lapsilisät Primarkkiin (kyllä, niin halpaa etten edes uskalla miettiä missä oloissa vaatteet on tehty, ja materiaalikin on sellaista että pelkään lasten syttyvän itsestään tuleen). Toisaalta Espanjassa mun harvoin tekee niin hirveästi mieli ostaa vaatteita – paikallinen tyyli on vähän liian keskieurooppalainen mun makuuni, ja toisaalta monella merkillä edes XL ei mahdu meikäläiselle. Syytän kyllä mitoitusta.

Se, mitä aina tulee reissuilla ostettua on uskonnollinen krääsä. Jep. Nyt mukaan tarttui kiinakaupasta… Tiedättehän te, mitä kiinakaupat ovat? En tiedä, kuinka universaali ilmiö ”kiinakaupat” ovat, mutta ainakin Andalusiassa Espanjassa ”kiinakaupat” ovat ihan tunnettu konsepti. Aasialaisten maahanmuuttajien pyörittämiä ”sekatavarakauppoja”, jotka ovat yleensä auki aamusta yöhön ja silloin, kun paikalliset pyörittelevät silmiään työnteolle. Niissä myydään yleensä kaikkea mahdollista kopioitua ja muovista ja sen lisäksi jonkin verran ruokaa. Meidän naapurin kiinakauppa on ihan huippu, sieltä haetaan juomavedet, teipit, käsisaippuat. Luulen, ettemme voi keksiä mitään tarvittavaa, mitä ei kiinakaupassa myytäisi.

jesus.jpg

No niin, siis nuo avaimenperät ovat kiinakaupasta ja niin on tuo punainen Jeesus-aiheinen joulukangaskin. Noita kankaita roikkui ihmisten ikkunoilla ja parvekkeilla ja mekin tietenkin haluttiin sellainen. Ilmeisesti niiden ostopaikka oli kuitenkin joku paikallisten salaisuus, mutta olimme nähneet näitä kankaita yhdessä kiinakaupassa La Líneassa. Kun sitten joskus pari viikkoa joulun jälkeen päädyimme kyseiseen kiinakauppaan aikeissamme ostaa kangas, ei niitä ollut enää myynnissä! Sitten alkoi armoton selittäminen suomeksi, englanniksi, espanjaksi ja ennen kaikkea elekielellä: kaupan pitäjien kielitaito rajoittui johonkin, joka luultavasti oli mandariinikiinaa, ja toisaalta heille mun espanjanaksentti oli liikaa. Noin kymmenen minuutin käsien huitomisen, väärien tavaroiden torppaamisen ja ”JEESUS! BEBE JESUS!”-huutojen jälkeen myyjämiehen (yleensä kiinakauppoja pyörittävät perheet, ja tässäkin tapauksessa kassalla oli aviopari) silmiin syttyi riemu ja ilo ja hän juoksi takahuoneeseen hakemaan tämän viimeisen Jeesus-kankaan. Mikä työvoitto!

beautemediterrania.jpg

Toinen heikkous Espanjassa on edullinen kosmetiikka. Olen jo aiemmin hehkuttanut paikallisen S-Marketin Mercadonan kemppariosastoa, ja sieltä löytyi myös tuo ihana Beauté Mediterranea-päivävoide. Vitosella! Ostin jo pelkästään kauniin purkin takia, ja voide paljastui mainioksi. Sieltä saa eurolla ihanan paksuja oliiviöljymömmöjä ja kaiken maailman kultaöljyjä, jotka tekevät ikinuoreksi. Kauppareissut tuntuvat heti paljon glamöörimmiltä. Sen lisäksi päädyin Kiko-nimisen kosmetiikkaketjun alennusmyynteihin, josta parilla eurolla sai mahtavia huulituotteita – Espanjassa iskee aina suunnaton tarve käyttää kirkkaan punaista huulipunaa. Joku Almodovar-juttu varmaan. En kyllä uskalla ajatella kosmetiikan laatua, ekologisuutta tai eettisyyttä kun huulipunat ovat kaksi euroa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyryharakka rakastaa myös koruja. Euron korviksia sitten tulikin ostettua taas useampi pari… Ups.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja sitten tietysti vihkot ja muu paperisälä. Korttivarasto on taas täydennetty ja nyt on taas muistikirjoja, vaikken ole vanhoihinkaan ehtinyt kirjoittaa. Ale Hop, eli Espanjan Tiger, oli täynnä ihania muistikirjoja korneilla mietelauseilla, eli just sellaisilla mantroilla joita olen tässä höpsismivaiheessa suuresti kaivannut. Niitä sitten kannettiin myös Suomeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nämä muut kuvat ovat La Línean markkinoilta. Ne ovat aina vaan mua hämmästyttävä ilmiö. Koju toisensa perään täynnä joko raaka-aineita ruokiin tai sitten väärennettyjä Adidas-huppareita, eksoottisia kenkiä, alusvaatteita (ja aika ronskeja sellaisia), lasten vaatteita, tyynyjä… Aika lailla mitä vaan. Että kuinka ihmiset aina osaavat sieltä ostaa mitä tarvitsevat ja voiko noilla markkinoilla oikeasti ansaita elannon. Suomalainen ostokulttuuri tuntuu olevan järjestäytynyttä, jopa internetkirppisten av/yv/jono-sekoilussaan, kun taas Espanjassa… on vielä paljon opittavaa mulle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SYÖ JA NUKU RONDASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Parador-hotelli Puente Nuevo-sillan toiselta puolelta

Meidän yhden yön mittaisella pakomatkalla Rondaan oleellisinta oli ehkä syödä hyvin (ja rauhassa) ja nukkua hyvin (ja rauhassa). Rondassa on paljon pieniä majapaikkoja, mutta me päätettiin olla suuria tuhlaajia ja varattiin huone Rondan Parador-hotellista. Tämä aivan Puente Nuevo-sillan kupeessa sijaitseva hotelli oli kaupungin parhaalla paikalla, ja meilläkin kävi perushuoneessa tuuri, sillä pieneltä parvekkeeltamme näkyi upeasti sillalle ja laaksoon.

P1081233.jpg
Auringonnousun näkymä meidän huoneesta

Paradoresit ovat itse asiassa Espanjan valtion omistama hotelliketju, jossa vanhoihin, historiallisiin ja hienoihin rakennuksiin on entisöity hotelli. Paradores de Turismon tarkoitus on ylläpitää kulttuuriperintöä paitsi näiden hotellien kautta, myös paikallista kulttuuria ja sen erikoisuuksia tukemalla. Meidän hotellimme oli entisöity, mutta hyvin pitkälti paikan alkuperäistä luonnetta kunnioittaen. Nyt hotelleja on ympäri Espanjaa 94 kappaletta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kameramokan takia mulla ei ole kuvia huoneesta (mutta eikö nämä kuvat shampoopulloista aja asian?), mutta se oli korkea – ainakin neljä metriä!- ja askeettinen mutta toimiva, kylpyhuone erityisen hieno. Vedenpaine ja -lämpö pysyivät tasaisina koko suihkun – ei mikään itsestäänselvyys Espanjassa. Vaikka olen tottunut jakamaan peiton, oli yksi pitkä, yhteinen tyyny vähän haastava. Wi-fi ei toiminut koko hotellissa, mikä tietenkin on ihan positiivinen asia jos on romanttisella lomalla. Palvelusta näki, että ketju on Espanjan valtion omistama, sillä palvelu oli erittäin espanjalaista. Ja tämä ei nyt valitettavasti ole kehu…

aamupala.jpg

Maksoimme yöstä 134 euroa (varattuna suoraan Paradoresin sivuilta) ja hintaan sisältyi myös aamiainen. Ja vaikka sitä ei kuvista ehkä uskoisi, pienellä ja kompaktilla aamupalalla oli tarjolla hyvin myös hedelmiä, jogurtteja ja terveellisiä ruokia, ei pelkkää uppopaistettua sokeria. Hotellin yhteydessä on myös varsin hieno ravintola, sekä kahvila josta on upeat näkymät, mutta ei muuta hyvää sanottavaa: Juomat ja kakku olivat järkyttävän ylihintaisia, ja kahvilalle tulee kyseenalainen kunnia huonoimmasta cappucinosta jonka olen Espanjassa ikinä juonut.

P1071201.jpg

Söimme siis muualla. Lauantain lounaspaikka Las Maravillas valikoitui puhtaasti sijaintinsa perusteella: Kun kävelimme noin 1,5 kilometrin matkan juna-asemalta hotellille, oli Rondan keskeinen ostoskatu Carrera Espinel reitillä – ja sen varrella sijaitsee myös tämä moderni tapaspaikka, jonka sisäpuolella on myös valoisa ja lämmitetty sisäpiha, jossa on mahdollisuus lounastaa vilttien alla.

P1071211.jpg

Me söimme tapaksia ja minä söin kalaa: Kaikki oli herkullista, ruoassa oli yritystä, palvelu oli parasta mitä olen toistaiseksi matkoillamme saanut ja lopullinen lasku kahdesta virvokkeesta, kolmesta tapaksesta sekä pääruoasta oli vähän päälle kaksikymppiä. Palvelivat iloisesti myös lapsiperheitä ja koira-asiakkaitakin, eli suosittelen lämpimästi.

P1071231.jpg

Illallispaikka arvottiin Tripadvisorista. Perusteena olivat hinta ja sijainti. Tämä paikka sijaitsi noin sadan metrin päässä hotellista ja oli määritelty halvimpaan mahdolliseen kategoriaan, minne se kyllä kuuluikin sillä suurin osa tapaksista maksoi 80 senttiä ja meidän koko ateriamme – lasi punkkua, yksi tinto de verano, ja muistaakseni seitsemän tapasta -maksoi 11 euroa. El Lechuguitan maine edullisena paikkana niin lounaalle kuin illalliselle on erittäin perusteltu.

P1071228.jpg

Maanantaista lauantaihin auki olevan ravintolan kuului aueta iltakattaukselle kello 20.30, mutta siihen aikaan paikka oli vielä täysin pimeä. Teimme pienen kierroksen ja kun varttia myöhemmin palasimme, oli ovet auki ja jokainen tämän erittäin pienen ravintolan pöytä täynnä. Kannattaa siis varautua odottamaan, käyttämään kyynärpäätaktiikkaa ja ahmimaan. Emme mekään mitään pitkän kaavan kynttiläillallista olleet suunnitelleet, mutta täytyy sanoa että vartissa vedetty ateria oli silti ehkä vähän turhan nopea… No, onneksi lapsiperheessä on tottunut hotkimaan ruokansa kun se on vielä lämmintä. Hauska kokemus, hyvin autenttinen ja paikka oli selvästi myös suuressa suosiossa paikallisten kesken. Ja koska tapakset tilataan lottokuponki-tyyppisellä metodilla, saa rauhassa miettiä ja kääntää ruokalajeja…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P1071212.jpg
Jälkiruoaksi haettiin kaupungilta kakkua huoneeseen – nämä belgialaiset vohvelit jäivät huutamaan nimeäni tuonne vitriiniin.

Sunnuntaina lounaaksi teki mieli jo jotain muuta kuin pelkkää vuohenjuustoa ja valkoista leipää, joten päädyimme pizzalle. Siinähän ei ole yhtään juustoa eikä valkoisia viljoja, eh heh. Rondan keskustassa kaikissa ravintoloissa on valitettava turistiviba, joka yleensä saa minut vaihtamaan paikkaa välittömästi: Kymmenelle eri kielelle käännetty kaikkia miellyttävä menu ja sisäänheittäjät. Onneksi löydettiin ihan kivan oloinen italialainen, Nonno Peppe, jossa oli ihan oikea pizzauuni ja rauhallinen ilmapiiri. Tässä 20 euron lounaassa ei sinällään ollut mitään ihmeellistä: Hyvää peruspizzaa, jonka voimin jaksoi vielä vähän kävellä ja istua pari tuntia junassa kotiin, ja tapella paluumatkalla taksikuskien kanssa… Ei siitä sen enempää. Hyvä vaihtoehto jos tulee pizzanhimo Rondassa.

Rondassa on tarjolla siis sielunruoan lisäksi hyvä valikoima ihan konkreettistakin ravintoa. Kaupungin luonteen vuoksi ravintolat ovat aika selkeästi suunnattu turisteille. Meille tämä toisinaan on vähän luotaantyöntävää: Usein paikalliset tietävät parhaat mestat. Jos siis haluaa etsiä ihan autenttista niin yllättävää kyllä, juna-aseman ravintola oli sunnuntai-iltapäivänä ääriään myöten täynnä espanjalaisia taistelemassa istumapaikoista (ja he eivät olleet matkustamassa mihinkään) sekä Calle Comandanta Salvador Carrascon varrella sijaitsevat tapaspaikat sellaista isoa parkkipaikkaa vastapäätä, bussiaseman lähellä, olivat myös espanjalaisten suuressa suosiossa. Näihin olisimme menneet, jos emme olisi ehtineet täyttää vatsaamme pizzalla. Menkää te meidän puolesta!

JOULUN KLASSIKKOLAHJA

PC180749.jpg

En nyt haluaisi kehuskella, mutta synttärilahjaksi annetun actionkameran jälkeen onnistuimme, pienistä paineista huolimatta, yllättämään esikoisen todella onnistuneella joululahjalla. Okei, oli se jo itsekin sitä toivonut, näiden jääkiekkoa suorastaan kammoavien vanhempien lapsi: Pöytälätkää. Koska poikien suurimmat, sekä fyysisesti että toiveen toistelun määrän perusteella, joululahjatoiveet olivat hieman hankalia kuljettaa mukaan Espanjaan, ne päätettiin antaa etukäteen jo itsenäisyyspäivänä. Laskettiin, että jos annetaan sähköinen autorata ja jääkiekkopeli heti aamulla, saadaan katsoa rauhassa Linnan juhlat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kyllä meni kersoilla pasmat sekaisin kun ne aamulla rymysivät eteiseen ja tajusivat, että eksyneet tontut oli jättäneet paketit ovelle. Mitkä ilonkiljahdukset, kun paketeista paljastui juuri ne hartaimmin toivotut jutut – sori vaan naapurit. Kun kaikki oli koottu (iloinen uutinen lahjattomille: Jääkiekkopelin kokoamiseen pystyy vähän pienemmälläkin aivokapasiteetilla!) niin alettiin pelisessiot. Tässä tietysti tuli ongelma: 4-vuotias ei tarjoa 6-vuotiaalle tarpeeksi haastetta ja kahden isomman veljeksen pelit olivatkin kuin hidastettuja – siis tooodeeella paljon hidastettuja – kohtauksia jostain alakoululaisten luistelutreeneistä, ja sitähän ne eivät kumpikaan jaksaneet. Joten seuraava looginen vastus lapselle olin minä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja minähän pelaan. Ongelma on vaan siinä, että mulla on aika kova kilpailuvietti, en ole kovin hyvä häviäjä (eikä muuten ole poikanikaan…) ja vaikka varmaan pitäisi antaa lapselle vähän tasoitusta, niin voitin silti kaikki pelit 9-0. Tai yhdessä pelissä Omppu vähän pääsi tasoittamaan, tosin nekin maalit tein vahingossa itse. Olen pohtinut tätä pelaamisen etiikkaa: Pitääkö pelata oman tason mukaisesti, selväähän se on että parissa vuodessa tyyppi on saavuttanut sen tason ja mennyt räkäisesti nauraen äitinsä ohi, vai pitäisikö antaa lapselle enemmän onnistumisen tunteita ja unohtaa maalivahdin olemassaolo?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, mun mielestä tämä pöytälätkä oli paras hankinta pitkään aikaan, vaikka se viekin aika paljon tilaa eikä todellakaan ole mikään sisustuselementti. Mutta se on hauska. Haaveilen vähän jo siitä, että joskus lasten nukkuessa värvään itselleni aikuisseuraa ja järjestän oikeat turnajaiset… Ja siis onhan tää hyvä lahja lapsillekin! Opettaa silmän ja käden yhteistyötä, joukkuehenkeä itsensä kanssa ja tappion hyväksymistä, etenkin kun oma mutsi ottaa homman vähän liian vakavasti. Suosittelen! (Ja kun olette antaneet tällaisen Stigan lapsellenne lahjaksi ja vähän treenanneet niin laittakaas mulle sähköpostia, pidetään play-offsit!)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA