Jälleen ruokajuttuja. Nimittäin kävi niin ihanasti, että koko viime viikko oli täynnä herkuttelua ja hauskanpitoa ja sen kruunasi sunnuntai, jolloin pääsin ystävän kanssa taas tankkaamaan niin ruokaa kuin sielunruokaakin. Totta kai viikon mittaiset bakkanaalit päättyivät sappikohtaukseen ja tänään olen sovittanut syntejäni vesijuoksemalla, mutta haluan vain sanoa että elämä on ihmisen parasta aikaa, ainakin silloin kun saa syödä.
Sain runsaasti vinkkejä kyseltyäni kivaa, uutta brunssipaikkaa ja päädyin niiden perusteella kaverin kanssa Sunn-ravintolaan Senaatintorille. Miljöö on mitä hienoin, mutta paikan akustiikka ei kyllä antanut armoa. Naapuripöytien henkilökohtaiset keskustelut tuli kuultua brunssin ohessa – ja sitten se isä, joka arvosteli teini-ikäistä tytärtään läskiksi kesken brunssin. Älä laihduta-päivän hengessä heristelen keskisormea vieläkin. Vaikka olisi ollut joku perheen sisäinen vitsi niin ei, ei noin. Mutta siihen brunssiin. Paikka on siis kerrassaan komea, ja meillä ilmeisesti kävi tuuri kun pääsimme pöytään ilman varausta. Tulijoita riitti ja täyttä oli, eli varaus kannattanee oman mielenrauhan takia.
Ensimmäinen nurina koskee tietenkin hintaa. 23 euroa brunssista ilman mitään hienouksia (kuten, öh, mehua!) menisi…jos siihen kuuluisi se mehu. Kolme euroa oli aivan riistoa yhdestä mehulasista (varsinkin, kun appelsiini- ja hedelmämehu tulivat purkista, omenamehu sentään Lohjalta paikalliselta tuottajalta). Ei näin! Jos pitää pihistellä niin tämä on väärä paikka. 23 euroa oli vielä ihan okei hinta tästä kattauksesta, mutta 26 eurolla se meni välittömästi ylihintaisen puolelle.
Tarjoilut olivat astetta perinteisempiä kuin viime aikoina on ollut tapana, pöydistä ei löytynyt eksoottisia tahnoja, hummuksia tai kovin mausteisia makuja. Mutta itse asiassa olin oikein tyytyväinen, enkä kaivannutkaan brunssiklassikoiden rinnalle mitään jännittävää. Ruoka oli kiitettävän kasvispainotteista, sillejä ja lohta lukuunottamatta, joten vegetaristina ei tarvinnut tuntea jäävänsä tappiolle – niin kauan siis, kun syö myös juustoa jota oli runsain mitoin niin buffetpöydässä kuin jälkiruokien puolellakin.
Seuralainen moitti valikoimaa suppeaksi ja tottahan se oli, nyt ei ollut varsinaista runsaudenpulaa. Itse olin kuitenkin todella onnellinen harkitusta makumaailmasta, kuten päärynä-vuohenjuustosalaatista, Sunnin omasta, erittäin maukkaasta leivästä sekä uunilohesta. Tällä kertaa rajatumpi valikoima toimi itselleni erittäin hyvin, sain kuitenkin ahmittua pääruokia kahden lautasen verran, ja siihen päälle jogurtti ja jälkiruoat. Voin paastota siihen asti, että lumisateet loppuvat Etelä-Suomesta.
Jälkiruokapöydässä päärynäkinuskijuustokakku lumosi, kaikki muu oli aika keskinkertaista. Kiitosta kuitenkin runsaista hedelmistä ja ylipäänsä siitä, että brunssin aikana mikään ei loppunut kesken vaan kulhoja täytettiin diskreetisti kaiken aikaa. Palvelu oli ystävällistä ja henkilökohtaista. Ja puitteet hienot, paitsi se akustiikka. Valitettavasti vaan hinta oli ronskisti yläkanttiin, ja kuten saatatte huomata niin mehusta jäi hieman hampaankoloon. Seuralainen antoi arvosanaksi seiska puolen (ja piti esimerkiksi Kiilaa parempana!), itse annan mielelläni kasi plussan ja olisin nostanut arvosanaa mikäli mehulasista ei olisi pitänyt maksaa ekstraa.
Kuten edelliselläkin kerralla kun testasin Sandron brunssin, yhdistin tälläkin kertaa lempiharrastukseni syömisen heti toiseen lempilajiini, taiteeseen. Meriharakka muistutti Nick Brandtin kantaaottavasta valokuvanäyttelystä Kansallismuseossa. Inherit the Dust– näyttely on esillä syyskuun alkuun asti, ja tarjolla on mustavalkoisia valokuvia itäisestä Afrikasta.
Brandtin työt olivat teknisesti todella hienoja: kuvat on filmille otettuja panoraamoja, jotka on kuvausprojektin päätteeksi yhdistetty yhdeksi kuvaksi. Prosessi on ollut kallis ja vaativa, mutta jälki on upeaa. Asetelmat ovat hienoja, lokaatiot pysäyttäviä ja kuvat visuaalisesti vaikuttavia. Ja nyt tulee se mutta: ne olivat omasta mielestäni hienoudestaan huolimatta ärsyttävän alleviivaavia ja jossain määrin kyseenalaisia, samalla omat etuoikeudet tiedostavia mutta niitä kuitenkin surutta hyödyntäviä, jopa syytteleviä. Tällainen rautalangasta väännetty taide varmaan löytää kohdeyleisönsä, mutta maailmantuskan sijaan heräsi enemmän närkästys valokuvien taustalta löytyvästä asetelmasta. Mutta käykää itse kokemassa ja katsomassa!
Nyt kun kesä on jo ovella ja mekin palaamme Suomeen, taidan palata lukemaan näitä brunssijuttuja. Täällä kun alkaa olla jo kattava kokoelma tietoa, että minne kannattaa mennä syömään. Tulihan tuossa taas nälkä näitä kuvia katsellessa.
TykkääTykkää
Tuli kyllä brunssinälkä tästä postauksesta 🙂 ekstrahinta mehulasista tosin kuulostaa hieman kettuilulta…
Kuulostaa kiinnostavalta tuo Brandtin näyttely, kiva lukea kriittisempiä ajatuksia siitä! Harmi vaan, että näyttely taitaa loppua ennen paluutani Suomeen.
TykkääTykkää
On pitkä aika siitä, kun kävin Ankallismuseossa mistään syystä. Helsinki on täynnä kiinnostavia museoita, joissa minulla ei ole ollut aikaa käydä. Ehkä se johtuu juuri tuosta huomiosta. Se alkoi Kajaanista, jossa oli museossa suhtautuminen natseihin vähän muunlainen kuin mitä odotin. Etenkin yksityisellä museo heijastaa näkemystä, mikä johti siihen, että mietin, mikä olisi näkemyksetön museo. Ei mikään yleismuseo voi olla näkemyksetön. Kiinnostavaa on havaita, mikä se näkemys on.
TykkääTykkää
Rohkaisevaa kuulla, että vegetaristinkin kannattaa lähteä brunssille. Katselin heidän menuutaan ja ilmeisesti gluteenittomia leipiä ei ollut tarjolla, vai huomasitko? Kiitos myös menovinkistä Kansallismuseon valokuvanäyttelyyn. Panoraamakuvat on pop.
TykkääTykkää