#OLISINPATIENNYT

Näyttökuva 2018-06-01 kello 19.57.17

Onko mikään yhtä ihanaa kuin jälkiviisaus? Luin Lähiömutsin postauksen siitä, mitä hän haluaisi sanoa itselleen parin vuosikymmenen takaa, 13-vuotiaalle Hannelle. Nyökyttelin niin paljon, ja kun luin mitä monet muut Maaret Kallion käynnistämään kampanjaan olivat kirjoittaneet teini-ikäiselle itselleen niin samoja asioitahan me kaikki olisimme halunneet kertoa itsellemme murrosiän myrskyissä. Annuska puhui myös viisaita, ja siitäkin tunnistin itseni – siis silloin nuorena ja suloisen sekaisin, toisaalta myös nyt kaikista niistä kasvukivuista selvinneenä, mutta kuitenkin omasta mielestäni vielä aika raakileena.

En tiedä, kuinka paljon oikeastaan olisin tahtonut tietää nykypäivästä silloin 20 vuotta sitten. Että olisiko se helpottanut sitä ensirakkauden odotusta, että sitä ensimmäistä, ihan oikeaa poikaystävää sai odottaa vielä oikeasti kymmenen vuotta, mutta että sen saman kanssa ollaan edelleen. Tai että mitä se pikkulapsia hieman vierastava ainoa lapsi olisi tehnyt jos olisi tietänyt, että vaikka joskus ehkä toisin uhosikin niin on kyllä sittemmin saanut omia lapsia vähän enemmänkin kuin ajatteli. Ehkä on ihan hyvä etten tiennyt että oikeasti elämä jatkuu vielä kolmekymppisenäkin, sillä elin nälkäisen nuoruuden ja seikkailen senkin edestä, kun pelkäsin että aikuisena pitää asettua. Tahtoisin totta kai lohduttaa itseäni kaikkien ulkopuolisuuden tunteiden ja epävarmuuden kanssa eläessäni, että ei niistä ehkä pääse edes aikuisena eroon, mutta nekin tunteet oppii hyväksymään ja kääntämään joskus jopa voitoksi. Luulen, että 20 vuoden päästä Milla katselee vuoden 2018 Millaa hyvin samanlaisten ymmärtäväisten lasien läpi, pohtien mitä kaikkea en vielä silloin 32-vuotiaanakaan tiennyt.

Se, mitä olisin kyllä halunnut kertoa itselleni siinä yläasteiässä, että ole kiltti. Oma epävarmuus ja terävä kieli ei todellakaan ollut mikään hellämielinen yhdistelmä niille, joista en syystä tai toisesta pitänyt – ja ne syytkin on olleet kyllä kovin heppoisia. Haluaisin sanoa seiskaluokkalaiselle itselleni, että kiva on cool. Että kannattaa pitää kiinni kovasti niistä ystävistä, jotka ylistävät outouttasi eikä yrittää turhaan päästä osaksi jotain, mikä aikuisena näyttäytyy lähinnä pinnalliselta ja hölmöltä ja pikkumaiselta. Olisipa se yhtenä keskeisenä luonteenpiirteenäni pitämäni oikeudenmukaisuus näkynyt välillä koulussa, kun rooleja on jaettu julmasti enkä ole pitänyt omia tai muiden puolia silloin kuin olisi pitänyt. Vaikka olen tehnyt kaikenlaista tyhmää tässä elämäni aikana, se ei valitettavasti päättynyt teinivuosiinkaan, niin eniten on kaduttanut toisten ihmisten huono kohtelu. Ei sillä, että olisin itse tullut aika kohdelluksi niin reilusti, mutta vahinkoa ei tarvitse laitaa kiertämään.

Haluaisin sanoa, että ”olisinpa tiennyt” oman arvoni, oman itseni ja omat toiveeni vähän paremmin ilman, että kaikenlaista piti kokea kantapään kautta. Mutta en tiedä, olisinko tässä viisastelemassa jos en välillä olisi tehnyt virhearviointeja ja vääriä valintoja. Niitä en kadu, ne ovat olleet osa tätä kasvuprosessia, joka on mielestäni aivan huikean kiehtova juttu. Kuinka oivaltaminen ei lopu siihen, että oppii kävelemään tai lukemaan tai derivoimaan – ”jotkut” meistä oivaltavat vaikka eivät osaa derivoidakaan. Tämän päivän nuorille kyllä toivon paljon kunnioitusta sekä itseään että toisiaan kohtaan, sillä tässä maailmassa kaivataan kiltteyttä ja kauneutta, sellaista sisältä päin tulevaa.

8-VUOTIAANA

Esikoiseni täytti tänään kahdeksan vuotta. Pitkään kirjoittelin lapsista aina syntymäpäivän aikaan sellaisen syväanalyysin, jonka jaoin joskus blogissa, joskus muualla sosiaalisessa mediassa. Kerroin, millaisiksi ihmeellisiksi ihmisiksi he ovat kasvaneet, millaisia hauskoja juttuja heillä on, miten en voi lopettaa ihmettelemästä sitä että miten pienestä, sinisestä Maon-näköisestä pojasta (näin me häntä kuvailimme kahdeksan vuotta sitten kun kerroimme uuden perheenjäsenen syntymästä) on kasvanut älykäs, herkkä, aivan omalaatuinen persoonansa. Nyt se ei kuitenkaan tunnu enää oikealta.

Muistan nimittäin elävästi, kun hieman esikoistani isompana löysin vanhempieni opettajalleni kirjoittaman kirjeen, jossa he kuvailivat luonnettani. Sitä ei oltu tarkoitettu minun luettavakseni, mutta todettakoon, että olin turhan utelias jo lapsena. Ja loukkaannuin kirjeestä verisesti. En tunnistanut itseäni kuvauksesta ollenkaan. Olin ehkä viidesluokkalainen ja vähän järkyttynyt siitä, että muut ihmiset näkevät minut eri lailla kuin itse itseni. Ja nyt omat lapseni alkavat olla siinä iässä, että hekään eivät ehkä tunnistaisi itseään siitä, miten heitä kuvailen. Minä näen heidät aina äidin silmin, peilaten omia toiveitani, epäonnistumisen pelkoa, odotuksiani ja tunteitani heihin, puheellani ohjaten heitä kasvamaan siihen suuntaan kun toivoisin. Mutta jääköön heille tilaa määritellä itsensä muulle maailmalle.

Mutta on kyllä yksi 8-vuotias, josta voin puhua niin paljon kuin halua. Nimittäin minä itse!

8-vuotiaana en tiennyt, että maailma tuhoutuu (kaksintaistelussa suurvaltojen…), mutta podin kyllä jo kohtuullista maailmantuskaa. Haaveilin meribiologin ammatista ja olin erittäin huolissani merien saastumisesta. Koirien pelastaminen oli suunnitelmissa jo silloin. Harmitti, ettei Suomessa ollut kulkukoiria, toivoin salaa aina löytäväni koulumatkalla hylätyn koiranpennun ja voivani ottaa sen meille. Joka joulu ja syntymäpäivä toivoin lahjaksi totta kai koiraa.

8-vuotiaana minulla oli äitini leikkaama otsatukka. Kutsuimme mallia nimellä ”Mauno Ahonen”, sillä se muistutti kovasti erään Kummeli-hahmon kampausta. Korvasta korvaan. Pukeuduin pitkälti Marimekkoon, koska eräs lähisukulainen sattui siellä työskentelemään. Olin melkoinen farkkutyttö, kuten tamperelaiset 90-luvun alkupuolella noin yleensäkin olivat.

8-vuotiaana olin aika itsepäinen. Toivon, että tämä luonteenpiirre on hieman lieventynyt tässä vuosien saatossa, vaikka luulen tämän olevan omaa toiveajattelua. Teimme lapsuudenystäväni kanssa omaa ”lehteä”, ja kiven kovaan väitin että kirjoitamme siihen omia ”plastoja”, vaikka vuotta vanhempi ystävä yritti ystävällisesti selittää, että ne ovat kyllä ”palstoja”. Tämä ei varmasti ole ainoa esimerkki jääräpäisyydestäni.

8-vuotiaana aloin myös kirjoittamaan tietokoneella. Äidilläni oli Macin pöytäkone, sellainen valtava, linnunpönttöä muistuttava masiina ja kirjoitin sillä novelleja, yleensä aiheena hevoset. En ole koskaan oppinut kymmensormijärjestelmää, mutta lapsena omaksuttu nelisormijärjestelmä on todella tehokas ja todistetusti näpyttelen keskivertoväestöä vauhdikkaammin. Kirjoitelmani käsittelivät yleensä hevosia ja tallidraamaa, koska olin heppatyttö. Tai ehkä enemmän wannabe, sillä en oikein koskaan päässyt mukaan tallikuvioihin. Luin kyllä ahkerasti Villivarsaa ja Heppahullua (pidin Villivarsasta enemmän – tässä lienee kahta koulukuntaa) ja Merja Jalon romaaneja. Sen lisäksi rakastin Baby Sitters Clubia. 9-vuotiaana sain joululahjaksi vanhemmiltani Sofian Maailman, joka oli hieman raskaslukuinen teos noin kolmasluokkalaiselle, mutta sinnikkäästi luin sen (koska kun kerran lahjaksi tuli). Moni asia jäi ehkä ymmärtämättä, mutta filosofian peruskäsitteet ja ajattelijat tulivat kyllä tutuksi.

8-vuotiaana olin vielä intohimoinen lihansyöjä. Lempiruokani oli juustohampurilaiset ja tonnikalalämppärit, joita söin usein vaahtokylvyssä kun olin isäni luona. Vanhempani olivat tuolloin asumuserossa; silloin ajattelin, että kyse oli vain jokin käytännön järjestely enkä juuri kiinnittänyt poikkeustilanteeseen huomiota. Olin ylipäänsä hyvin herkkäuskoinen lapsi, ja olen yhä herkkäuskoinen aikuinen. Äitini kertoi minulle, että muutun apinaksi jos seison kolmen metrin etäisyydellä käynnissä olevasta mikrosta ja pitkälle teini-ikäiseksi asti menin toiseen huoneeseen mikrottaessani jotain, etten nyt vain sattuisi taantumaan apinaksi. Olin varsin helppo uhri kaikille käytännön piloille.

8-vuotiaana olin aika onnellinen ja huoleton lapsi. Asuimme Tampereella alueella, joka oli toisaalta lähellä keskustaa ja toisaalta pienen pyöräilymatkan päässä lempipaikastani Rauhaniemen uimarannasta. Viihdyin mummoloissa, kesäisin karkailimme kavereiden kanssa – tai yritimme karata, mutta koska 90-luvun alkupuolella lapset kulkivat avaimet kaulassa, ei kukaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota kun joskus kesken pihajuhlien lähdimmekin seikkailemaan. 8-vuotiaana oli aika mahtavaa, ja toivon, että esikoinen voi muistella yhtä lämmöllä omaa lapsuuttaan aikuisena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuvassa yksi 8-vuotias, joka lähti syntymäpäivänsä kunniaksi Suomeen. Ilman äitiään.

PARHAAT LOMAMATKAT TOP 5

Vuonna 2017 olen matkustanut Espanjassa, Suomessa, kahdesti Marokossa ja kerran Ruotsissa. Jo pelkkä Andalusian maakunta tuntuu tarjoavan loputtomasti kohteita, joihin pitäisi tutustua ja ehkä ensi vuonna laajennetaan reviiriä: Nyt on alla useampi vierailu Rondaan, Sevillaan ja Tarifaan, mutta näkemättä ovat ainakin Granada, Cadíz, Vejer… Ensi vuodelle on jo buukattu muutama matka: tammikuussa piipahdan Barcelonassa ja helmikuussa käydään pikavisiitillä Lontoossa esikoisen kanssa, kun hänen paras ystävänsä perheineen, entiset naapurimme, ovat siellä mummoloimassa. Samainen perhe suuntaa meille päin kesäkuussa, ja jotain hauskaa keksitään varmasti sille vierailulle. Sen lisäksi eräät lempi-ihmiseni varailevat jo lentoja keväälle, ja luvassa on toivottavasti kulttuuria, viiniä, hamam-kylpylöitä ja hyvää seuraa Granadassa.

Innostuin myös muistelemaan menneitä matkoja, ihan vuodelta 1996 alkaen. Tahdoin tehdä listan lempireissuista. Kolme merkittävintä ”matkaa”, vaihto-oppilasvuosi Dominikaanisessa tasavallassa, interrail 17-vuotiaana ja lukion jälkeinen seikkailu Väli-Amerikassa, jäivät listalta pois ihan siitä syystä että ne olivat kasvuprosesseja ja siirtymäriittejä enemmän kuin lomamatkoja. Tietenkin lista olisi oikeasti paljon pidempi kuin viiden matkan mittainen, mutta säästän teidät nyt nostalgialta. Tässä kuitenkin parhaiden lomamatkojen TOP 5; ensi vuonna ehkä sinne nousee yllättäjiä? Lista on kronologisessa järjestyksessä, koska oikeasti näitä kokemuksia on mahdotonta laittaa järjestykseen.

1. YHDYSVALTOJEN ITÄRANNIKKO 90-LUVULLA

Olen onnellinen siitä, että ollessani lapsi vanhemmillani oli mahdollisuus viedä minua paljon ympäri maailmaa. Olin tietenkin ainoa lapsi ja yleensä ottaen olen ymmärtänyt olleeni myös hyvä matkakumppani jo nuorena: Eurooppaa kiersimme autolla kun olin alle kouluikäinen ja ilmeisesti pysyin hyvin tyytyväisenä juustohampurilaisilla, patongilla ja cokiksella. Pääsin Yhdysvaltoihin ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, ja aloitimme lempikaupungistani New Yorkista. Isälläni oli jokin musiikkialan tapahtuma ja me äitini kanssa nautimme kaupungista. Työvelvollisuuksien jälkeen lensimme Floridaan, pääsin Disney Worldiin joka oli vielä siinäkin iässä taianomainen ja mahtava kokemus. Ajoimme Key Westiin ja löhöilimme Islamoradassa (olen varma, että The Moorings Village on yhä yhtä ihana kuin 20 vuotta sitten!). Matka oli aurinkoinen, onnellinen ja täynnä hienoja muistoja delfiinien ruokkimisesta auringonlaskuihin pilvenpiirtäjällä. Söin matkalla 17 juustohampurilaista – seuraavana vuonna aloin kasvissyöjäksi. Koska tuolta matkalta on vain paperikuvia (sekä 1,5 tuntia videota Empire State Buildingin huipulta missä äitini selostaa hyvin tarkkaan auringonlaskun eri vaiheet), lainaan muutaman kuvan Pixabaysta.

2. UUDESTAAN AMERIKKA JA RIPAUS KANADAA

2007 keväällä, maksettuamme vihdoin Väli-Amerikan luottokorttivelat pois oli aika lähteä uudestaan samalla kokoonpanolla matkalle. Mukaan lähti ex tempore-hengessä myös yksi työkaverini, ja trion kolmannenkin jäsenen liittyminen matkaan varmistui vasta kun hän voitti raaputusarvasta rahat lentolippuun. Kaikki eivät tunteneet toisiaan ennestään, mutta silti oli hauskaa. Suuntasimme viikoksi New Yorkiin ja päätimme yhdistää matkaan myös vierailun Kanadaan, jossa yhteinen kaverimme oli vaihdossa Torontossa. Vaikka olin vasta hetki sitten täyttänyt 21, en jaksanut bailata yhtään vaan söimme – ja paljon söimmekin. Matkustimme yöbussilla Kanadaan (ja takaisin) ja se oli melkoinen elämys. Kevättalvella Niagaran putous oli melkoinen pettymys ja sitä ympäröivä kaupunki Twin Peaks-henkinen kummituskylä. Toronto oli positiivinen yllätys ja kaksi suurkaupunkia sopi yhteen reissuun oikein hyvin. Parhaiten on jäänyt mieleen pitkät illalliset, etenkin eräs herkullinen italialainen joka tuntui olevan tavan turisteilta piilotettu (me löysimme sen Not For Tourists Guide to New York City– kirjasta). Pitkät keskustelut, kävelyt, kanadalainen Alko josta pystyi tilaamaan viiniä kotiinkuljetuksella ja torontolaisen yliopiston kampuksella yllättävän hyödyllisiksi osoittautuneet espanjantaidot, kun piti puhua ulkopuoliset sisään college-bileisiin. (Ja jälleen kerran reissussa ilman digikameraa, kuvat siis Pixabayn.)

3. ETELÄ-AFRIKKA ISÄN KANSSA

Kapkaupunkin, Hyväntoivonniemen ja ylipäänsä uuden mantereen kokeminen oli mun isälleni iso haave, ja kun sitten se toteutui kevättalvella 2009 en olisi arvannut, että vuoden päästä isääni ei enää ole. Myytyäni elämäni ensimmäisen ja todennäköisesti myös viimeisen omistusasunnon sain sen verran voittoa, että pystyin viemään molemmat vanhempani matkoille ja isäni halusin viedä Etelä-Afrikkaan. Reilu viikon matka olikin täydellinen reissu: kiersimme Kapkaupunkia, kävimme Hyväntoivonniemellä ja katsomassa merellä hylkeitä sekä pingviinejä, vietimme päivän kiertäen Stellenboschin viinitiloja ja söimme hyvin. Vaikka meitä oli etukäteen peloteltu turvattomuudella, meillä ei ollut mitään ongelmia koko matkalla, vaikka luonnollisesti alueen järkyttävät erot toimeentulossa ja ihmisten välillä olivatkin shokki. Tämä matka oli kuitenkin juuri se, mitä haluan muistella kun ajattelen isääni enkä siitä puolen vuoden päästä alkanutta surullisesti päättynyttä sairastelua.

4. PERHEMATKA PORTUGALIIN

Kaikista upeista matkoista tämä vajaa kolmen viikon kierros Portugalissa on ehkä elämäni onnellisin loma. Olimme liikkeellä koko perheen voimin; minä, pojat ja mummi sekä myös Käytännön Mies liittyi viikoksi mukaan (ja kävi siinä välissä autolla työhaastattelussa Gibraltarilla, jonka seurauksena olemme täällä nyt!). Etelä-Portugali ja sen ihanat rannat, ihanat AirBnB-majoitukset ja perheen kanssa vietetty rauhallinen aika loppusyksyn auringossa hellivät mieltä. Matkaan saatiin mahtumaan vuorokauden miniloma luksushotellissa, pari päivää Lissabonissa ja tietenkin hyvää (ja myös huonoa) ruokaa. Jonkinlainen onnellisuusmaksimi taisi tulla koettua tällä matkalla.

5. PIKAVISIITTI BRIGHTONISSA

Joskus matkat tulevat juuri tarpeeseen. Sellainen matka oli viime syksyn neljän yön pakomatka ystävien nurkkiin Brightoniin. Uusi, juuri sopivan kokoinen matkakohde, ihanat paikallisoppaat ja toisaalta mahdollisuus myös viettää yksin kolme tuntia kirjakauppaa kierrellen. Paljon, paljon hyvää ruokaa, muutama lasi viiniä, vähän töitä ja yhtenäisiä yöunia aina aamuyhdeksään. Tällaisia reissuja toivon paljon lisää tulevaisuudessa!

Olen aina pitänyt itseäni ”yksinmatkustajana”, sillä viihdyn kovin hyvin omassa ylhäisessä seurassani ja nautin omaan tahtiin kulkemisesta. Kuitenkin näitä suosikkimuistoja katsoessa tulee mieleen, että parasta matkoilla on ollut oikea seura, hyvän ruoan syöminen hyvässä seurassa sekä sopiva määrä pieniä sattumuksia, joille voi jälkikäteen nauraa. Ehkä siis jatkossa suunnittelen enemmän seikkailuja ystävien ja perheen kanssa sen sijaan että lähtisin erakkona Yksinäisille Vuorille. Olkoot vuosi 2018 täynnä mahtavia matkamuistoja!

VUOSI VAIHDOSSA

Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

san-cristobal-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

koulupuku-vaihtarilla.jpg

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

monte-cristi-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

vaihtarina-lihoo.jpg

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.