UNOHTUMATTOMAT HOSTELLIKOKEMUKSET

Kun täti alkaa muistella seikkailujaan, joihin liittyvät hostellit, voitte arvata että mennään aika paljon ajassa taaksepäin. Olen tainnut viimeksi majoittua hostellissa villeinä reppureissaajavuosinani, öhm, joskus 2007, mutta nyt kun olen varannut kesäksi kuusi viikkoa Espanjassa josta jopa puolet saan kierrellä ihan yksin, on ehkä aika taas tutustua tähän budjettimajoittumisen muotoon. Olen yöpynyt kymmenissä hostelleissa ja tietenkin joukkoon on mahtunut traumaattisiakin kokemuksia – sängyssä rapuja ja torakoita, aamupalaksi homeista patonkia, yöllä rinkkaan oksentavat huonekaverit – mutta suurin osa muistoista on oikein lämpimiä. Varsinkin yksin matkatessa hostellit ovat oikea henkireikä, sieltä kun yleensä on tarvittaessa saanut seuraa syömään tai yöelämään. Jotkut hostelleissa syntyneistä ystävyyssuhteista ovat säilyneet Facebookissa näihin päiviin. Tässä neljä ikimuistoista hostellia matkan varrelta (jotka ovat vielä yhä olemassa, menkää ja kokekaa!)

EARTH LODGE, GUATEMALA

El Hatossa, pienen maya-kylän vieressä vuoristossa aivan ihanan Antiguan kaupungin läheisyydessä sijaitseva Earth Lodge oli Väli-Amerikan kiertueeni kohokohtia vuonna 2005. Tämä kanadalaisen pariskunnan pyörittämä hostelli keskellä ei-mitään oli silloin vielä hyvin pieni, muutamalla mökillä, varsin eksoottisella kivikasaan kyhätyllä saunalla ja parilla puumajalla varusteltu pakopaikka, jonne piti vaeltaa kapeaa kinttupolkua (ja sitä ennen matkustaa puolisen tuntia Antiguasta ”kanabussilla”, jossa oli parempi keskittyä rukoilemaan eikä kurkkia ikkunasta sortuvilla vuoristoteillä). Nykyään paikalla on luksuspuumajoja ja joogatilat, mutta sen taika näyttää yhä olevan upeat näkymät alas laaksoon ja vastapäisille tulivuorille. Mekin katselimme useina iltoina yön pimeydessä kuinka laavaa purkautui vastarannassa, enkä missään ole päässyt niin lähelle tähtiä kuin Earth Lodgessa.

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.29.10
Kaikki kuvat täältä

Koska olimme liikkeellä pienellä budjetilla, pestauduimme ystäviemme kanssa ”vapaaehtoisiksi” viikon ajaksi. ”Töihimme” kuului mm. avokadojen istuttamista (tiesittekö, että ympärille kannattaa laittaa valkosipulia kasvamaan, pitää tuholaiset poissa!), vuohien kaitsemista ja esitteiden värittämistä. Saimme majoittua ja syödä nimellistä maksua vastaan. Karut olot tuntuivat ihanilta. Tosin joku paikallisesta yhteisöstä oli murtautunut mökkiimme ja varastanut kaikki quetzalini. Tämän seurauksena päätimme pitää jatkossa mökkiä lukittuna kun siellä ei olisi ketään. Valitettavasti vain kerran lukitsin yhteismajoitusmökin tarkastamatta, oliko siellä ketään… Vasta kun noin viiden tunnin kuluttua aloimme ihmetellä, missä eräs yksin paikalle saapunut amerikkalainen vieras oli, tajusin vanginneeni hänet mökkiin päiväunillaan. Hän ei ollut kovin kiitollinen tästä kokemuksesta.

THE PINK PALACE, KREIKKA

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.35.54.png

Tämä bilehostelli Korfun saarella oli meidän ainoa interrailin Kreikan pysähdys kesällä 2003. Sopi kahdelle 17-vuotiaalle todella hyvin; saavuimme saarelle Italian Brindisistä halvimmalla mahdollisella lauttayhteydellä, ja satamasta paku haki meidät läpi kauniin mäntymetsän tuohon vaaleanpunaiseen paratiisiin, joka jonkun vähän vaativamman matkustajan standardeilla olisi varmasti ollut melkoinen läävä. Mutta meitä ei hikisen nihkeät lakanat ja pieni likaisuus haitannut, kun joka ilta oli toogabileet jossa päähän rikottiin lautasia ja juotiin kilpaa ouzoa ja päivisin paranneltiin krapulaa kristallinkirkkaan meren äärellä.

Erityisen hauskaa oli yhdellä monista hostellin järjestämistä retkistä, joista valitsimme Booze Cruisen (huoh, onneksi tämä vaihe tuli hoidettua pois systeemistä aika nuorena!). Nykyään hauskanpito ei ehkä tarkoita loputtomasti Bacardi Breezereitä merellä, mutta ajelut kumirenkailla ja juomapelit… no, silloin se hulvatonta. Tosin jälkikäteen ehkä hiukan hämmästelen sitä uusiseelantilaista pariskuntaa, joka oli saapunut paikalle häämatkalle!

PACIFIC TRADEWINDS, USA

San Franciscon Pacific Tradewinds hostelli on yksi harvoista hostelleista, jonne olen palannut useamman kerran. Vaihtarivuodelta syntynyt ystävyys kalifornialaisen Benin kanssa johti siihen, että yhteen aikaan tuntui että kävin kaiken aikaa hänen luonaan Yosemiten lähellä eräässä pienessä kaupungissa, josta sitten suuntasin yksin San Franciscoon ja majoituin Pacific Tradewindsissä. Pacific Tradewinds edusti ainakin silloin hostellien aatelia siisteyden ja järjestelmällisyyden puolesta, mutta se oli todella lämminhenkinen ja hauska paikka, jonne kerääntyi ympäri maailmaa eri-ikäistä väkeä.

Tuosta hostellista löytyi seuraa niin kaupungin parhaalle aamupalalle (Mama’s!) kuin seikkailemaan siltojen alle, sekä yöelämään, jonne hostellilta löytyneet uudet ystävät mua sitkeästi salakuljettivat muutamaa vuotta alaikäisenä amerikkalaiseen lainsäädäntöön nähden. Tämä hostelli on sellainen, jonne voisin hyvin kuvitella meneväni milloin vain, sillä viisikymppiset seikkailijat eivät olleet mikään harvinaisuus ja oikeassa joukossa ikä todella on vain numero.

THE WEARY TRAVELER, MEKSIKO

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.58.38.png

Karibianmeren rannalla sijaitsevassa Tulumissa oleva The Weary Traveler hostelli taas on niitä paikkoja, joihin en ehkä lähtisi  jos kaipaisin hyviä yöunia ja rauhallista hengailua. Kun me kiertelimme Väli-Amerikkaa melkein 15 vuotta sitten, oli Tulum vielä oikeasti melko hyvin piilotettu salaisuus parin tunnin päässä Cancúnista, mutta nykyään on muutkin tainneet löytää sen valkoisen hiekan ja epätodellisen turkoosin meren. The Weary Traveler hostelli Tulumin kylän keskustassa olikin paikka, josta vieraat vietiin aamulla rannalle ja haettiin illalla takaisin grillaamaan ja juomaan olutta patiolle.

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.59.04.png
Kuvat täältä

Meille tämän hostellikokemuksen suurin riemunaihe olivat luultavasti samaan dormiin majoitetut kaksi ruotsalaista kundia, joista toinen näytti a i v a n David Beckhamilta. Sain tämän komean kaksoisolennon, joka oli juuri murtanut jalkansa moottoripyöräonnettomuudessa, oman kerrossänkyni alapetiin. Löysin itseni muutamana iltana parin drinkin jälkeen tuijottelemassa haaveillen alapuolellani pakkolevossa ollutta Beckham-look a likea nukkumassa, joka sitten kerran heräsi kesken tämän kuumottavan tuijotukseni. Jostain syystä olimme kuitenkin vuosikymmenen verran Facebook-kavereita, ja sain todeta hänen olevan yhä uhkarohkea hurjapää silloin kun itse olin suurperheen äiti.

Onko jollain kokemuksia aikuisena hostellielämästä? Kestääkö pinna vai olenko jo liian vanha ja mukavuudenhaluinen moiseen sosialisointiin?

KUVAHAASTE: VUOSI 2018 KUVINA

Muuttolintu-blogista lähti liikkeelle haaste, johon aika moni (matka)bloggaaja on jo tarttunut. Liityn joukkoon. Edellisen kerran taisin käydä kuvin läpi kulunutta vuotta vuonna 2016, eli ehkä on aikakin vähän kaivella kuvakätköjä ja omaa napaa.

1.VUODEN SUOSIKKIKUVA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oikeasti tämä oli mahdoton valinta. Blogi (tietokoneestani puhumattakaan) on täynnä fantastisia otoksia. Mutta tämä helmikuiselta Englannin-matkalta otettu kuva kertoo hetkestä, jolloin sydän täyttyi äärimmilleen pelkästään raikkaassa ja aika viileässä auringinnousussa seistessä. Kuten olette ehkä huomanneet etenkin Instagramin puolella, olen auringonnousujen ja -laskujen suuri ystävä. Olimme matkustaneet koko edellisen päivän esikoisen kanssa, saapuneet majapaikkaamme Lontoon liepeille yöllä ja aamulla keskellä maaseutua pellot olivat sumun takana piilossa, metsäkauriita hyppi puskissa ja sekosin aamukasteen keskellä pahemmin kuin isäntäperheen koira.

2. ARJEN LUKSUSTA

Koen, että arkeni on monella tapaa luksusta aina: saan viettää paljon aikaa perheeni kanssa ja meillä on täällä Espanjassa hyvin harvoin kiire. Ja meillä on vapaus: vapaus valita missä asumme, minne menemme. Ja sitten on sellaista pientä arjen luksusta, joka tekee huonoistakin päivistä vähän parempia. Mulle ne ovat kahvilat ja ravintolat, joiden hintataso on sellainen, että voi mennä kakulle ja viinille vaikka joka päivä (vaikka se ei ehkä ravitsemuksellisesti ole suositeltavaa). Tässä kuvassa nautin päiväskumppaa Granadassa, eikä kukaan paheksu vaan kaikki ovat samaa mieltä: pieni luksus kuuluu arkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3. KESÄKUVA

Viimeiset kolme kesää meidän kesän yksi kohokohdista on ollut feria. Tarkoitus olisi olla täällä myös 2019 feriassa mukana, sillä se nyt on vain melusta, roskasta ja yleisestä kaaoksesta huolimatta kokemus. Tässä kuvassa kuopus on päässyt jättitrampoliinille valjaiden kanssa ja keikkuu nyt useamman metrin korkeudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

4. IHANA MAJAPAIKKA

kuvahaate-kivoin-majapaikka.jpg

Vuoden aikana tuli koluttua läpi useampi AirBnB, pari hotellia ja kavereiden nurkkia, josta löytyy tämän vuoden ihanin majapaikka. Palkinto menee siis Länsi-Suomeen, Emeritanakin tunnetulle akateemikolle, joka avoimin sydämin ja ovin majoitti meidän retkueen taannoisella Suomen visiitillä. Tunnelma, kaunis puutalokoti, mainiot asukkaat ja ihana vieraanvaraisuus tekivät tästä ehdottoman suosikin. Kiitos Turku!

5. HAUSKA MUISTO

Monet hauskoista muistoista ovat sellaisia, jotka eivät ehkä ihan tällaiseen koko perheen blogiin sovellu. Toisaalta ne usein edustavat pieruhuumoria parhaimmillaan. Yksi ihana muisto on kesältä, joka oli sinällään hieman haastava lasten pitkän loman, kuumien päivien ja tekemisenpuutteen vuoksi. Eräänä päivänä kävimme kuitenkin Gibraltarilla pyörimässä, ensin pizzalla ja sitten tuossa suihkulähteessä, jossa lapset kastelivat itsensä läpimäriksi ja saivat lopulta kävellä kotiin parin kilometrin matkan kalsareillaan. Tämä oli varmasti myös vastaantulijoiden mielestä hauska muisto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6. HERKULLINEN HETKI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärsin jälleen runsaudenpulasta, sillä tämä vuosi on ollut täynnä herkullisia hetkiä (kysykää vaikka reisiltäni). Silti ylitse kaikkien ihanien ruoka-annosten yltää tämä ateria Barcelonassa, jota muistelen ehkä vielä kuolinvuoteellanikin. Täydellisesti grillattu tonnikala ja ratatouille, joka nosti tämän usein vähän aliarvostetun lisukkeen maailmanluokkaan. Aloin juuri kuolata näppikselleni.

7. SE EI-NIIN-HOHDOKAS MUISTO

Voin kertoa, että kun ns. shit hits the fan (lapsiperheessä joskus ihan kirjaimellisesti), en yleensä kaivaa kameraa esiin. Eilen tosin esimerkiksi ikuistui, kun kipeä lapsi oksensi päälleni… kesken Skype-palaverin. Vuoden kurjimmat hetket on ihan syystä jääneet tallentamatta ja mun puolesta ne saavatkin unohtua. Mutta ei tämäkään nyt koviin glamöröösiä ole:

kuvahaaste-ei-niin-hohdokas-hetki.jpg

8. RAKKAASSA SEURASSA

Olen saanut nauttia paljon hyvästä seurasta, mutta ei ole rakkaampaa kuin nämä kolme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

9. SUOSIKKIKUVA ITSESTÄ

Ai että, miljoonista upeista otoksista oli pakko valita tämä. Olemme saapuneet edellisenä yönä Suomeen, lapset leikkivät ystäviensä kanssa omakotitalon pihalla ja minä juon rauhassa kahvia ihanassa Keltaisessa talossa.

kuvahaaste-lempikuva-itsestä.jpg

10. UNOHTUMATON MAISEMA

Instagramfeediäni, omaa elämääni ja sydäntäni on tänä vuonna dominoinut tämä yksi maisema. Tulen toivottavasti näkemään sen tulevinakin vuosina vielä monta kertaa, edes unissani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MATKALLA ISÄN KANSSA

Täällä Espanjassa ei, eikä edes naapurin puolella Iso-Britanniassa, vietetä tänään isänpäivää, mutta en ole voinut välttyä huomaamasta että Suomessa kyllä juhlitaan tänään isiä. Niinpä käytän tilaisuuden hyväkseni; omat lapset ovat isänsä kanssa pelaamassa rugbya ja syömässä Mäkkärissä, ja saan blogata rauhassa. Omasta isästäni, jonka kuolemasta tulee kohta yhdeksän vuotta – luultavasti koko elämäni suurin suru, katkeransuloinen muisto jossa on paljon ikävää, ripaus katkeruutta kun isäni elämä päättyi aivan liian aikaisin, kiitollisuutta 24 yhteisestä vuodesta ja monista seikkailuista, ja surua, joka ajan kanssa on muovautunut sellaiseksi sumuverhoksi joka on yhteisten muistojen yllä, ei kuitenkaan niitä himmentäen vaan enemmänkin muistuttaen niiden vaalimisesta. Ja juuri siksi onkin hyvä hetki muistella sitä, mikä mahtava matkaseuralainen isäni olikaan, miten hyviä seikkailuita hän oli nuorena kokenut ja niiden myötä inspiroi muakin jo aika varhain pakkaamaan reppuni ja lähtemään rohkeasti kohti tuntematonta, ja kuinka hän myös otti mua mukaan omille reissuilleen ja opetti kunnioittamaan muita kulttuureita, erilaisia tapoja ja ymmärtämään historiaa.

Lapsuudenperheessäni matkustimme paljon yhdessä, olimme loistava kolmikko; kiersimme autolla Eurooppaa kun olin 5-vuotias, reissasimme Yhdysvalloissa ja kävimme kaupunkilomilla. Olen kiitollinen siitä, että näihin matkoihin oli mahdollisuus. Paitsi että oli rahaa, se vaati tietenkin sen että vanhempani halusivat viedä minua maailmalle. He matkustivat paljon myös kaksin, ja olen kummankin vanhempani kanssa tehnyt paljon matkoja kahden kesken. Aikuisenakin olen pitänyt heitä parhaana mahdollisena matkaseurana. Rakastamme kaikki kolme ruokaa ja hyviä ravintoloita. Äitini kanssa lorvimme museoissa, isäni taas halusi aina tutustua alueen menneisyyteen ja historiallisiin paikkoihin. Tutustumme mielellämme kaupunkeihin ensin kiertoajelulla, jolloin bussin kyydistä hahmotamme kulmat paremmin, ja sen jälkeen kilometrejä kaihtamatta kävelemme ympäriinsä, aamusta iltaan. Toivon, että omat lapseni haluavat matkustaa kanssani silloinkin, kun ovat aikuisia.

Matkustimme isäni kanssa paljon kaksin. Hänen työnsä vaativat usein vähän reissaamista, ja monesti hän valitsi minut matkaseurakseen. Yhtään kehumatta itseäni liikaa, olen ollut jo nuorena varsin itsenäinen matkakumppani, joka on jäänyt tyytyväisenä hotellihuoneeseen kylpemään ja syömään herkkuja kirjan kanssa jos isälläni oli työmeno. Olen kyllä kulkenut niissä menoissakin mukana, yleensä vain nauttien aikuisseurasta ja jännittävistä keskusteluista, jotka eivät kyllä yleensä ole aivan sopineet korvilleni… Ainoana lapsena olin vähän pikkuvanha, ja toisaalta 90-luvulla näiden asioiden kanssa ei oltu ihan niin just. Nykyään luultavasti festareille, aikuisten illanviettoihin tai ruokaravintolaan iltamyöhäisellä raahattuja lapsia paheksuttaisiin (eikä syyttä), mutta itse muistan nämä ajat vain hauskoina, jännittävinä ja kiehtovina. En muista koskaan sanoneeni ”ei” reissukutsulle.

 

Kävimme isäni kanssa yhdessä ainakin Lontoossa, jossa isäni luovutti jossain vaiheessa vaatekaupoilla mukana kiertelemisessä ja siirtyi itse lukemaan sanomalehtiä pubiin. Kiersimme British Museumia kunnes aika loppui kesken, ja kävimme kaikissa hänen lempiravintoloissaan. Yhtenä iltana isäni lähti tapaamaan ystäviään toiseen kaupunkiin, ja minä pyörin yksin Lontoossa shoppailen, syöden ja tietenkin nauttien hotellihuoneen kylpyammeesta. Kävimme myös ruotsinlaivalla kun olin nuorempi, joskin en millään muista mitä muuta teimme kun söimme pitkällä kaavalla à la cartessa ja arvostelimme annoksiamme. Suomessa festareiden lisäksi lensimme kerran Kittilään yhdeksi yöksi johonkin asiakastapahtumaan; näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen epäekologista ja vähän nousukasmaista mutta siitä jäi monta sisäpiirinvitsiä meille. Totesimme myös, että suuntaamme matkamme jatkossakin etelään, sillä kaksi kaupunkilaista tärisi liian kevyessä talvivarustuksessa tuntureilla ja kirosi kaunista pakkaspäivää etsien vain lähintä after ski’tä.

Viimeiseksi yhteiseksi ulkomaanmatkaksemme jäi reilu viikon mittainen matka Etelä-Afrikkaan. Se oli isäni pitkäaikainen haave, ja olen ikuisesti kiitollinen että sain olla sitä toteuttamassa, alle vuosi ennen hänen kuolemaansa. Se oli onnellinen matka, jolloin emme vielä tienneet mitään syövästä tai siitä luopumisentuskasta, mitä olisi edessä. Kävimme erilaisilla retkillä, puhuimme läpi elämää ja söimme. Voi miten me söimmekään. Yksi parhaista aterioista oli todellinen yllätys, niin kuin usein käy, Waterfront-turistialueella ostoskeskuksessa. Olimme palanneet joltain retkeltä ja päätyneet etsimään ruokapaikkaa, hyvin nälkäisinä ja hyvin kiukkuisina. Kun kaksi vaakaa yrittää valita ravintolaa, saattaa se arpominen ajaa hulluksi. Lopulta päädyimme, äkäisinä ja nälkäisinä, lähimpään aukiolevaan paikkaan, jossa tilasimme pöydän täyteen erilaisia herkkuja – osa paikallisia, osa välimerellisiä. Lopulta olimme niin täynnä, ettemme voineet kuin nauraa sille mikä iloinen yllätys ravintola oli vaikka se näytti vain ostoskeskuksen vähän paremmalta paikalta, ja kuinka emme ehkä eläissämme ole olleet niin ähkyssä. Muita hyviä ruokamuistoja siltä matkalta oli mm. Mama Africa sekä Col’Cacchio, sekä lukuisia pieniä paikkoja joiden nimiä en enää muista lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Isäni kuolemassa on surettanut etenkin sen, mitä kaikkea jäi kokematta. Miten ironista, että hän haaveili aina siitä että pääsisi Gibraltarille! Nyt kun täällä Gibraltarin kupeessa on, en aivan tiedä miksi hän siitä kukaan unelmoisi, mutta hän piti paikoista joihin liittyi jonkun loppu ja uuden alku; esimerkiksi Hyväntoivonniemi Afrikan lounaiskärjessä, ja varmasti Gibraltarilla häntä kiinnosti kahden mantereen kohtaaminen. Hän rakasti Istanbulia, eikä varmasti vähiten juuri siksi, että myös siellä kaksi maanosaa tapasivat toisensa. Meiltä jäi kokematta Istanbul yhdessä, ja monen monta muuta paikkaa. Vieläkin monissa paikoissa huomaan ajattelevani, että tämä pitäisi näyttää isälle, tai kylläpä mun isä pitäisi tästä. Tai kun tulee kommelluksia, mietin, miten hän nauraisi rehevästi tällekin tarinalle. Ehkä hän nauraakin jossain, mistä sitä tietää.

SAAPUMISIA

Jos joku tunnekokemus on jäänyt vahvana mieleen, niin se kun saavuin ensimmäistä kertaa tropiikkiin. Olin 15-vuotias kun lähdin vaihto-oppilaaksi, siitä on tänään muuten tasan 17 vuotta ja yksi viikko. Lähdimme matkaan, me kuusi suomalaista vaihtaria, aamukuudelta ja olimme perillä Santo Domingon lentokentällä puolilta öin. Olimme sinällään onnekaita, että meidän kone taisi olla viimeinen tai toiseksi viimeinen jota odoteltiin – monet muut vaihtarit eri puolelta Eurooppaa ja Yhdysvaltoja olivat saapuneet jo päivällä ja joutuneet odottamaan kentällä sitä, että kaikki lukuvuoden 2001-2002 vaihtarit tulisivat perille.

Olimme tietenkin väsyneitä yli 20 tunnin matkasta, varsinkin ennen varsinaista määränpäätä tapahtunut välilasku Martiniquella, mutta myös täynnä intoa ja uteliaisuutta. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen pitkä ero omasta perheestä ja itsenäistyminen, ja tietenkin odotimme hiekkarantoja, rommia ja palmujen huminaa. Paidat liimautuivat ihoon jo ennen kuin pääsimme hakemaan matkalaukkuja ja se lämpö oli jotain, mihin eivät suomalaisteinit olleet tottuneet. Olin aiemmin kyllä käynyt syyskuussa Miamissa ja New Yorkissa, jossa oli myös kuuman kosteaa, mutta ei aivan tällaista. Meidät, noin 60 vaihto-oppilasta, pakattiin busseihin pilkkopimeällä parkkipaikalla, ja ajettiin lähes kahden tunnin päähän pääkaupungista.

Pimeässä saavuimme epämääräiselle leirille keskelle maaseutua. Koko porukan käytössä oli muutama ulkohuussi, ja meidät majoitettiin pieniin palmumajoihin, joissa oli hiekkalattia ja riippumatot sänkyinä. Sokkoina yritimme löytää matkalaukuista hammasharjoja ja päästä melkoisen uupuneina nukkumaan, ja piilotella pakokauhua kaikkien lehtikaton rajassa liihottelevien ötököiden keskellä. Heinäsirkat sirittivät, kuulimme lähellä virtaavan joen ja nukahdimme siitäkin huolimatta, että niin ylä- kuin alapuolellamme vilisti erinäisiä hyönteisiä.

Aamulla heräsimme kuudelta kukkojen kiekumiseen ja suoraan palmumajojen ulkopuolella laiduntavien aasien ääntelyyn. Alkeelliset olosuhteet alkoivat naurattaa: meitä ei tosiaan toivotettu tervetulleeksi missään all inclusive-hotellissa, päin vastoin. Saimme peseytyä pitkän matkan jälkeen jääkylmässä joessa ja syödä sitä samaa ruokaa, mitä söisimme koko loppuvuoden: riisiä ja papuja. Luulen, että me suomalaiset suhtauduimme asiaan suhteellisen pragmaattisesti, olemmehan tottuneet yleensä mökkioloihin jo pieninä. En kuitenkaan ikinä unohda sitä koko kroppaa ravisuttanutta shokkia, kun yhtäkkiä ympärillä oli kuumaa, kosteaa, hikistä, helteistä – jotain sellaista, mitä elämäni aiempina kesinä en ollut koskaan kokenut.

Eilen illalla sain taas vahvan muistutuksen siitä, miltä se lämmin lehmänhönkäys tuntuu. Se iskee vastaan heti lentokoneesta ulos astuttaessa, toivottaa tervetulleeksi paikkaan, jossa tekisi mieli heittää välillä vaatteet pois. On luultavasti juuri sen vaihto-oppilasvuoden syytä ja ansiota, että tunnen oloni Espanjassa niin kotoisaksi. Trooppinen ilmasto, kaduilla soiva bachata, luonnon ja liikenteen äänet, grillatun lihan, poltettujen roskien tuoksu… Siksi tuntui taas kuin olisin tullut kotiin, vaikka koti jäi myös taakse.