VITSIT MIKÄ VUOSIKYMMEN

No niin. Olette tietenkin aivan kypsiä jo näihin muisteloihin, mutta tämä jääköön elämään internetiin vaikka vain omaksi ilokseni: uuden vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä voi katsoa vielä olan yli vähän taakse päin ja todeta, että huh huh. En usko (ja todellakin toivon että näin on) että elämääni tulee toista vuosikymmentä, jolloin tapahtuu niin paljon. On ollut, Minna Canthia lainatakseni, kaikkea muuta kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Sellainen olisi ihan tervetullutta hetkeksi. Ei siis vain paremmat, pidemmät yöunet vaan myös vähän seesteisempi elämänvaihe, jossa muutos ei ole jatkuva olotila. Ja siis 2010-luku oli mulle hyvä. Se antoi niin paljon, tiedän ja tunnen ja ihan naamastakin näen eläneeni, mutta 2020-luku olkoot sitten sellaista kypsän keski-ikäisen naisen puutarhanhoitoa ja äänikirjojen kuuntelua kiitos. Edes pari kuukautta.

kollaasi2010 (1).jpg

2010 ei alkanut hyvin. Olin puolivälissä raskaana, ja vuodenvaihteessa isäni joutui sairaalaan. Syöpä diagnosoitiin loppiaisen aikoihin, ja muutaman viikon kuluttua siitä hän kuoli. Se lyhyt ajanjakso, jolloin elimme tietoisena tuomiosta, ja muutama kuukausi kuoleman jälkeen ovat ehdottomasti olleet elämäni vaikein vaihe, jolle kilpailijaksi tuli eron ja Espanjasta poismuuton suru sitten vajaa 10 vuotta myöhemmin. Onneksi keväällä, toukokuisten yllätyshelteiden aikaan, syntyi esikoinen. Vauvakupla oli niin ihana. Olin onnellinen lattemamma, palasin opiskelemaan kun hän oli kuukauden ikäinen ja siitäkin huolimatta että refluksi ja maitoallergia pitivät meitä koko vuoden hereillä (myöhemmin valvottivat sitten toiset lapset ja syyt) jaksoin vaikka mitä. Oli niin omnipotentti olo että oksat pois. Kun vauva oli viisikuinen, matkustimme New Yorkiin kun isäni olisi täyttänyt 55.

Seuraava vuosi näytti jo vähän mallia siitä, mitä ruuhkavuodet voivat olla. Kävin töissä, opiskelin yliopistolla ja olin kyllä myös onnellinen kotiäiti – ja joskus juhannuksen tienoilla tein taas positiivisen raskaustestin.

kollaasi2011.jpg

Ihan rehellisesti noista ajoista ei ole mitenkään suuresti muistikuvia. Muistan, että esikoinen oli ihana, me treffailimme mammajengillä tiiviisti ja kävin silloisen ainokaisen kanssa muskarissa, vauvauinnissa, museoissa ja milloin missäkin. Mutta olin myös väsynyt, usein kiukkuinen koirille siitä että ne olivat olemassa ja piti aivan puolikuolleenakin lähteä lenkittämään niitä, riitelimme lasten isän kanssa kohtuullisen paljon – ehkä tämä oli sellainen eniten tavallisen arjen vuosi ikinä.

2012 helmikuussa syntyi keskimmäinen. Hetken aikaa, tai oikeastaan siitä asti, olen miettinyt että mitä hittoa oikein ajattelin. Kun nopean, hauskan ja voimaannuttavan synnytyksen jälkeen tuore isoveli tuli vuoden ja yhdeksän kuukauden vaatimattomassa iässä katsomaan pikkuveljeään tajusin, että myös esikoinen on oikeasti ihan vauva ja nyt niitä olisi kaksi – ja kaksi koiraa ja kaikkea muuta siihen päälle. Mutta jotenkin sitä jaksoi. Esikoinen aloitti päivähoidossa pari kertaa viikossa, mutta kävi siellä aika laiskasti. Itse palasin töihin kun keskimmäinen oli puolivuotias, opintojen kanssa oli aika vaikeaa mutta muutaman sivuainekokonaisuuden taisin silti saada kasaan – mullahan on opintopisteitä vaikka muille jakaa, mutta gradu puuttuu. 2012 oli onnellinen vuosi myös siksi, että ex-mies pääsi opiskelemaan uutta alaa, joka sittemmin on vienyt meitä ympäriinsä. Vuonna 2012 käytiin muutaman kerran ruotsinlaivalla, koulun takia Jyväskylässä ja sukulaisissa Varkaudessa ja vanhassa kotikaupungissani Tampereella mutta muuten viihdyimme Itä-Helsingissä.

kollaasi2012

kollaasi2013.jpg

Nyt kun katson näitä kuvia – eihän näihin mahdu kuin suuret muutokset, pienet hetket, juhlat, arki, se jää kaikki kertomatta koska ei riitä aika eikä tila enkä edes halua kirjoittaa rakkaimpia hetkiä auki – niin ei se 2013 nyt niin paha ollut. Kiireinen, kun oli koulua, töitä ja nuo kaksi isointa, jotka silloin olivat pieniä. Muistan, että 2013 tuntui, että saan taas itseni takaisin: kävin ahkerasti urheilemassa, vietin juhannuksenkin ystävien kanssa (no, juhannusaaton – juhannuspäivänä sitten tuli niin kova ikävä että lähdin lasten luo) ja taisin vähän bailata. Kunnes sitten pikkujoulujen jälkeen olin taas, erittäin toivotusti, raskaana.

kollaasi2014.jpg

2014 rymisi. Olin raskaana, juoksin Jyväskylässä luennoilla (juokseminen on tietenkin uskomatonta liioittelua liikkumisestani), kävin urheilemassa. Kesäkuussa menin poikien isän kanssa naimisiin, se oli oikea shotgun wedding kun olin melko viimeisilläni raskaana, oli maistraatti ja bestmanina ensirakkauteni. Ja heinäkuussa, hyvin kuuman kesän päätteeksi, syntyi kuopus. Ihana, pullea aurinkokuningas. Syli ja kädet olivat täynnä, palasin osa-aikatöihin pienimmän ollessa vain kolmekuinen, tein opintoja mutta muistelisin olleeni hyvin, hyvin onnellinen kun perhe oli juuri sen kokoinen kuin olin kauan haaveillut. Esikoinen ja keskimmäinen olivat välillä osa-aikaisessa päivähoidossa, mutta vaihtoivat lopulta vain kerhoon muutamaksi päiväksi viikossa, kun tarhaelämä oli stressaavaa.

Ja seuraava vuosi ei ollut yhtään hiljaisempi. Keväällä keskimmäisen pojan puhumattomuuteen löytyi selitys, ja alkoi pitkä, yhä tänäkin päivänä jatkuva matka kuntoutuksineen. Poikien isä valmistui keväällä ja sai työpaikan Skotlannista kesäkuussa. Hän muutti ulkomaille, ja jäin kotiin suorittamaan opintoja loppuun kolmen alle 6-vuotiaan lapsen kanssa. Äitini pelasti arjen, kun piti nukkua yövuoron jälkeen tai käydä koulua toisessa kaupungissa. 2015 syksyllä olimme muutaman viikon Skotlannissa, sitten syksyllä Portugalissa ja sen matkan seurauksena lasten isä sai työpaikan Etelä-Espanjasta, joka muutti monella tapaa meidän elämän suunnan. Loppuvuodesta irtisanouduin myös töistä yli 10 vuoden taksikeskusuran jälkeen ja otin tatuoinnin. 2015 sanoimme hyvästit myös viimeiselle mäyräkoirallemmekin, joka muutti ystäväni lemmikiksi – toinen mäyris oli muuttanut jo aiempana vuotena anoppilaan, kun lapsiperhearki kävi sen(kin) hermoille liikaa.

kollaasi2015

2016 elettiin kahden maan arkea. Alkuvuosi oli ihan hirveän raskas: mökkihöperöidyin Espanjassa, olin jumissa henkisesti ja fyysisesti, ja kun kolmen kuukauden Espanjanmatkan jälkeen palasimme Suomeen oli etäsuhteessa eläminen ihan hullun vaikeaa sekin. Vuoden 2015 loppupuolella perustin tämän blogin, ja olen iloinen että monet retket ja hetket ovat tallentuneet tänne, nekin, joita en nyt jälkikäteen niin välitä muistella.

kollaasi2016

Kesän vietimme Espanjassa, sinne lähdimme kun olin juossut puolimaratonin. Se oli täydellinen kesä. Syksyllä aloin puristaa itsestäni ulos kandia, olin kahtena päivänä viikossa Jyväskylässä aamun ensimmäisellä Onnibussilla ja takaisin viimeisellä. Esikoinen oli eskarissa, pienemmät kerhossa, mummi auttoi pitämään pallot ilmassa. Vuoden päätteeksi menetin hampaita ja lähdimme taas Espanjaan.

2017, siinä vasta vuosi! Kun palasimme joululomalta Espanjasta, paiskin kasaan sen kandin ja sain suoritettua viimeiset, vuodesta 2009 asti roikotetut kurssit kuten tilastomatematiikan. Koko kevään kävin läpi omaisuuttamme, myin sitä ja valmistelin muuttoa Espanjaan. Itkin ja surin lähtöä vaikka olin samalla super innoissani, koska se tarkoitti päätöstä kahden vuoden etäsuhteelle ja perhe-elämää Espanjassa. Heti juhannuksen jälkeen hyvästelimme Suomen ja lähdimme. Espanjassa kaikki oli tuttua, mutta ei ollut silti aivan yksinkertaista alkaa elää, ei vain lomailla, siellä. Isot pojat aloittivat eskarin ja koulun tokaluokkalaisena, pienin oli päivisin pääasiassa mummin seurassa. Syksy menikin kaiken uuden opettelemiseen, niin mulla kuin lapsillakin. Nautin myös matkustamisesta vaihteeksi ilman lapsia: kävin Brightonissa ystävien luona, Madridissa ja buukkasin heti vuoden 2018 alkuun työmatkan Barcelonaan.

kollaasi2017.jpg

2018 matkustelin; kävin Barcelonassa, Lontoossa esikoisen kanssa, ystävät tulivat kylään ja sekoilimme vähän Granadassa. Ei ollut aina helppoa olla ulkopuolinen ja uusi jossain, mutta muistan miten kevättä kohti La Línea alkoi tuntua kodilta. Kodikkuutta lisäsi kun usean sijaishoitokoiran jälkeen meille tuli Tassu, ihan jäädäkseen. Meillä kävi vieraita, sukulaisia ja kavereita, ja todella pitkän kesäloman päätteeksi palasimme elokuuksi Suomeen. Matkan jälkeen kotona ei tuntunut enää hyvältä, ja moni asia – parisuhteessa, työtilanteessa, lasten jaksamisessa – tökki niin pahasti että marraskuussa ostin meille, tällä kertaa vain minulle ja pojille, paluuliput Suomeen. Kaiken keskellä myös kuopus meni espanjalaiseen eskariin, keskimmäinen aloitti ensimmäisen luokan ja esikoinen meni kolmannelle. En ole koskaan, ikinä, milloinkaan ollut niin surullinen ja ahdistunut ja onneton kuin tuon syksyn, jolloin piti luopua paljon enemmästä kuin reilu vuosi aiemmin kun muutimme Espanjaan. Itkin non-stop pari kuukautta, Mercadonan kassalla, koulun portilla, koiratarhalla, ja sitten me tulimme takaisin Suomeen.

kollaasi2018.jpg

Viime vuosi olikin mielenkiintoinen. Alkuun asuimme pienessä kaksiossa poikien kanssa, seisoin iltaisin lumisateessa itähelsinkiläisessä lähiössä ja mietin miten pieneltä maailma ja maisema tuntui sen jälkeen kun oli ennen katsellut kahta eri mannerta, kolmea eri maata iltakävelyillä. Auringonlaskutkaan eivät olleet ihan samanlaisia. Esikoinen sulahti Suomessa tokalle luokalle, keskimmäinen eskariin ja kuopus päiväkotiin – kaikki ovat olleet onnellisia. Muutimme ensin kivaan asuntoon, sitten kivempaan. Perustin yrityksen. Olin ”työmatkalla” Teneriffalla, kesän vietimme Espanjassa. Kyllähän te olette lukeneet, millainen meidän 2019 on ollut. Olen kiitollinen viime vuodesta, se oli pirun opettavainen ja toisaalta hyvin kiltti mulle. Ja koko viime vuosikymmen, kyllä se oli kaikkeudessaan mahtava. Ja olen aivan valmis uuteen.

kollaasi2019.jpg

UNOHTUMATTOMAT HOSTELLIKOKEMUKSET

Kun täti alkaa muistella seikkailujaan, joihin liittyvät hostellit, voitte arvata että mennään aika paljon ajassa taaksepäin. Olen tainnut viimeksi majoittua hostellissa villeinä reppureissaajavuosinani, öhm, joskus 2007, mutta nyt kun olen varannut kesäksi kuusi viikkoa Espanjassa josta jopa puolet saan kierrellä ihan yksin, on ehkä aika taas tutustua tähän budjettimajoittumisen muotoon. Olen yöpynyt kymmenissä hostelleissa ja tietenkin joukkoon on mahtunut traumaattisiakin kokemuksia – sängyssä rapuja ja torakoita, aamupalaksi homeista patonkia, yöllä rinkkaan oksentavat huonekaverit – mutta suurin osa muistoista on oikein lämpimiä. Varsinkin yksin matkatessa hostellit ovat oikea henkireikä, sieltä kun yleensä on tarvittaessa saanut seuraa syömään tai yöelämään. Jotkut hostelleissa syntyneistä ystävyyssuhteista ovat säilyneet Facebookissa näihin päiviin. Tässä neljä ikimuistoista hostellia matkan varrelta (jotka ovat vielä yhä olemassa, menkää ja kokekaa!)

EARTH LODGE, GUATEMALA

El Hatossa, pienen maya-kylän vieressä vuoristossa aivan ihanan Antiguan kaupungin läheisyydessä sijaitseva Earth Lodge oli Väli-Amerikan kiertueeni kohokohtia vuonna 2005. Tämä kanadalaisen pariskunnan pyörittämä hostelli keskellä ei-mitään oli silloin vielä hyvin pieni, muutamalla mökillä, varsin eksoottisella kivikasaan kyhätyllä saunalla ja parilla puumajalla varusteltu pakopaikka, jonne piti vaeltaa kapeaa kinttupolkua (ja sitä ennen matkustaa puolisen tuntia Antiguasta ”kanabussilla”, jossa oli parempi keskittyä rukoilemaan eikä kurkkia ikkunasta sortuvilla vuoristoteillä). Nykyään paikalla on luksuspuumajoja ja joogatilat, mutta sen taika näyttää yhä olevan upeat näkymät alas laaksoon ja vastapäisille tulivuorille. Mekin katselimme useina iltoina yön pimeydessä kuinka laavaa purkautui vastarannassa, enkä missään ole päässyt niin lähelle tähtiä kuin Earth Lodgessa.

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.29.10
Kaikki kuvat täältä

Koska olimme liikkeellä pienellä budjetilla, pestauduimme ystäviemme kanssa ”vapaaehtoisiksi” viikon ajaksi. ”Töihimme” kuului mm. avokadojen istuttamista (tiesittekö, että ympärille kannattaa laittaa valkosipulia kasvamaan, pitää tuholaiset poissa!), vuohien kaitsemista ja esitteiden värittämistä. Saimme majoittua ja syödä nimellistä maksua vastaan. Karut olot tuntuivat ihanilta. Tosin joku paikallisesta yhteisöstä oli murtautunut mökkiimme ja varastanut kaikki quetzalini. Tämän seurauksena päätimme pitää jatkossa mökkiä lukittuna kun siellä ei olisi ketään. Valitettavasti vain kerran lukitsin yhteismajoitusmökin tarkastamatta, oliko siellä ketään… Vasta kun noin viiden tunnin kuluttua aloimme ihmetellä, missä eräs yksin paikalle saapunut amerikkalainen vieras oli, tajusin vanginneeni hänet mökkiin päiväunillaan. Hän ei ollut kovin kiitollinen tästä kokemuksesta.

THE PINK PALACE, KREIKKA

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.35.54.png

Tämä bilehostelli Korfun saarella oli meidän ainoa interrailin Kreikan pysähdys kesällä 2003. Sopi kahdelle 17-vuotiaalle todella hyvin; saavuimme saarelle Italian Brindisistä halvimmalla mahdollisella lauttayhteydellä, ja satamasta paku haki meidät läpi kauniin mäntymetsän tuohon vaaleanpunaiseen paratiisiin, joka jonkun vähän vaativamman matkustajan standardeilla olisi varmasti ollut melkoinen läävä. Mutta meitä ei hikisen nihkeät lakanat ja pieni likaisuus haitannut, kun joka ilta oli toogabileet jossa päähän rikottiin lautasia ja juotiin kilpaa ouzoa ja päivisin paranneltiin krapulaa kristallinkirkkaan meren äärellä.

Erityisen hauskaa oli yhdellä monista hostellin järjestämistä retkistä, joista valitsimme Booze Cruisen (huoh, onneksi tämä vaihe tuli hoidettua pois systeemistä aika nuorena!). Nykyään hauskanpito ei ehkä tarkoita loputtomasti Bacardi Breezereitä merellä, mutta ajelut kumirenkailla ja juomapelit… no, silloin se hulvatonta. Tosin jälkikäteen ehkä hiukan hämmästelen sitä uusiseelantilaista pariskuntaa, joka oli saapunut paikalle häämatkalle!

PACIFIC TRADEWINDS, USA

San Franciscon Pacific Tradewinds hostelli on yksi harvoista hostelleista, jonne olen palannut useamman kerran. Vaihtarivuodelta syntynyt ystävyys kalifornialaisen Benin kanssa johti siihen, että yhteen aikaan tuntui että kävin kaiken aikaa hänen luonaan Yosemiten lähellä eräässä pienessä kaupungissa, josta sitten suuntasin yksin San Franciscoon ja majoituin Pacific Tradewindsissä. Pacific Tradewinds edusti ainakin silloin hostellien aatelia siisteyden ja järjestelmällisyyden puolesta, mutta se oli todella lämminhenkinen ja hauska paikka, jonne kerääntyi ympäri maailmaa eri-ikäistä väkeä.

Tuosta hostellista löytyi seuraa niin kaupungin parhaalle aamupalalle (Mama’s!) kuin seikkailemaan siltojen alle, sekä yöelämään, jonne hostellilta löytyneet uudet ystävät mua sitkeästi salakuljettivat muutamaa vuotta alaikäisenä amerikkalaiseen lainsäädäntöön nähden. Tämä hostelli on sellainen, jonne voisin hyvin kuvitella meneväni milloin vain, sillä viisikymppiset seikkailijat eivät olleet mikään harvinaisuus ja oikeassa joukossa ikä todella on vain numero.

THE WEARY TRAVELER, MEKSIKO

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.58.38.png

Karibianmeren rannalla sijaitsevassa Tulumissa oleva The Weary Traveler hostelli taas on niitä paikkoja, joihin en ehkä lähtisi  jos kaipaisin hyviä yöunia ja rauhallista hengailua. Kun me kiertelimme Väli-Amerikkaa melkein 15 vuotta sitten, oli Tulum vielä oikeasti melko hyvin piilotettu salaisuus parin tunnin päässä Cancúnista, mutta nykyään on muutkin tainneet löytää sen valkoisen hiekan ja epätodellisen turkoosin meren. The Weary Traveler hostelli Tulumin kylän keskustassa olikin paikka, josta vieraat vietiin aamulla rannalle ja haettiin illalla takaisin grillaamaan ja juomaan olutta patiolle.

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.59.04.png
Kuvat täältä

Meille tämän hostellikokemuksen suurin riemunaihe olivat luultavasti samaan dormiin majoitetut kaksi ruotsalaista kundia, joista toinen näytti a i v a n David Beckhamilta. Sain tämän komean kaksoisolennon, joka oli juuri murtanut jalkansa moottoripyöräonnettomuudessa, oman kerrossänkyni alapetiin. Löysin itseni muutamana iltana parin drinkin jälkeen tuijottelemassa haaveillen alapuolellani pakkolevossa ollutta Beckham-look a likea nukkumassa, joka sitten kerran heräsi kesken tämän kuumottavan tuijotukseni. Jostain syystä olimme kuitenkin vuosikymmenen verran Facebook-kavereita, ja sain todeta hänen olevan yhä uhkarohkea hurjapää silloin kun itse olin suurperheen äiti.

Onko jollain kokemuksia aikuisena hostellielämästä? Kestääkö pinna vai olenko jo liian vanha ja mukavuudenhaluinen moiseen sosialisointiin?

KUVAHAASTE: VUOSI 2018 KUVINA

Muuttolintu-blogista lähti liikkeelle haaste, johon aika moni (matka)bloggaaja on jo tarttunut. Liityn joukkoon. Edellisen kerran taisin käydä kuvin läpi kulunutta vuotta vuonna 2016, eli ehkä on aikakin vähän kaivella kuvakätköjä ja omaa napaa.

1.VUODEN SUOSIKKIKUVA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oikeasti tämä oli mahdoton valinta. Blogi (tietokoneestani puhumattakaan) on täynnä fantastisia otoksia. Mutta tämä helmikuiselta Englannin-matkalta otettu kuva kertoo hetkestä, jolloin sydän täyttyi äärimmilleen pelkästään raikkaassa ja aika viileässä auringinnousussa seistessä. Kuten olette ehkä huomanneet etenkin Instagramin puolella, olen auringonnousujen ja -laskujen suuri ystävä. Olimme matkustaneet koko edellisen päivän esikoisen kanssa, saapuneet majapaikkaamme Lontoon liepeille yöllä ja aamulla keskellä maaseutua pellot olivat sumun takana piilossa, metsäkauriita hyppi puskissa ja sekosin aamukasteen keskellä pahemmin kuin isäntäperheen koira.

2. ARJEN LUKSUSTA

Koen, että arkeni on monella tapaa luksusta aina: saan viettää paljon aikaa perheeni kanssa ja meillä on täällä Espanjassa hyvin harvoin kiire. Ja meillä on vapaus: vapaus valita missä asumme, minne menemme. Ja sitten on sellaista pientä arjen luksusta, joka tekee huonoistakin päivistä vähän parempia. Mulle ne ovat kahvilat ja ravintolat, joiden hintataso on sellainen, että voi mennä kakulle ja viinille vaikka joka päivä (vaikka se ei ehkä ravitsemuksellisesti ole suositeltavaa). Tässä kuvassa nautin päiväskumppaa Granadassa, eikä kukaan paheksu vaan kaikki ovat samaa mieltä: pieni luksus kuuluu arkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3. KESÄKUVA

Viimeiset kolme kesää meidän kesän yksi kohokohdista on ollut feria. Tarkoitus olisi olla täällä myös 2019 feriassa mukana, sillä se nyt on vain melusta, roskasta ja yleisestä kaaoksesta huolimatta kokemus. Tässä kuvassa kuopus on päässyt jättitrampoliinille valjaiden kanssa ja keikkuu nyt useamman metrin korkeudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

4. IHANA MAJAPAIKKA

kuvahaate-kivoin-majapaikka.jpg

Vuoden aikana tuli koluttua läpi useampi AirBnB, pari hotellia ja kavereiden nurkkia, josta löytyy tämän vuoden ihanin majapaikka. Palkinto menee siis Länsi-Suomeen, Emeritanakin tunnetulle akateemikolle, joka avoimin sydämin ja ovin majoitti meidän retkueen taannoisella Suomen visiitillä. Tunnelma, kaunis puutalokoti, mainiot asukkaat ja ihana vieraanvaraisuus tekivät tästä ehdottoman suosikin. Kiitos Turku!

5. HAUSKA MUISTO

Monet hauskoista muistoista ovat sellaisia, jotka eivät ehkä ihan tällaiseen koko perheen blogiin sovellu. Toisaalta ne usein edustavat pieruhuumoria parhaimmillaan. Yksi ihana muisto on kesältä, joka oli sinällään hieman haastava lasten pitkän loman, kuumien päivien ja tekemisenpuutteen vuoksi. Eräänä päivänä kävimme kuitenkin Gibraltarilla pyörimässä, ensin pizzalla ja sitten tuossa suihkulähteessä, jossa lapset kastelivat itsensä läpimäriksi ja saivat lopulta kävellä kotiin parin kilometrin matkan kalsareillaan. Tämä oli varmasti myös vastaantulijoiden mielestä hauska muisto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6. HERKULLINEN HETKI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärsin jälleen runsaudenpulasta, sillä tämä vuosi on ollut täynnä herkullisia hetkiä (kysykää vaikka reisiltäni). Silti ylitse kaikkien ihanien ruoka-annosten yltää tämä ateria Barcelonassa, jota muistelen ehkä vielä kuolinvuoteellanikin. Täydellisesti grillattu tonnikala ja ratatouille, joka nosti tämän usein vähän aliarvostetun lisukkeen maailmanluokkaan. Aloin juuri kuolata näppikselleni.

7. SE EI-NIIN-HOHDOKAS MUISTO

Voin kertoa, että kun ns. shit hits the fan (lapsiperheessä joskus ihan kirjaimellisesti), en yleensä kaivaa kameraa esiin. Eilen tosin esimerkiksi ikuistui, kun kipeä lapsi oksensi päälleni… kesken Skype-palaverin. Vuoden kurjimmat hetket on ihan syystä jääneet tallentamatta ja mun puolesta ne saavatkin unohtua. Mutta ei tämäkään nyt koviin glamöröösiä ole:

kuvahaaste-ei-niin-hohdokas-hetki.jpg

8. RAKKAASSA SEURASSA

Olen saanut nauttia paljon hyvästä seurasta, mutta ei ole rakkaampaa kuin nämä kolme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

9. SUOSIKKIKUVA ITSESTÄ

Ai että, miljoonista upeista otoksista oli pakko valita tämä. Olemme saapuneet edellisenä yönä Suomeen, lapset leikkivät ystäviensä kanssa omakotitalon pihalla ja minä juon rauhassa kahvia ihanassa Keltaisessa talossa.

kuvahaaste-lempikuva-itsestä.jpg

10. UNOHTUMATON MAISEMA

Instagramfeediäni, omaa elämääni ja sydäntäni on tänä vuonna dominoinut tämä yksi maisema. Tulen toivottavasti näkemään sen tulevinakin vuosina vielä monta kertaa, edes unissani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MATKALLA ISÄN KANSSA

Täällä Espanjassa ei, eikä edes naapurin puolella Iso-Britanniassa, vietetä tänään isänpäivää, mutta en ole voinut välttyä huomaamasta että Suomessa kyllä juhlitaan tänään isiä. Niinpä käytän tilaisuuden hyväkseni; omat lapset ovat isänsä kanssa pelaamassa rugbya ja syömässä Mäkkärissä, ja saan blogata rauhassa. Omasta isästäni, jonka kuolemasta tulee kohta yhdeksän vuotta – luultavasti koko elämäni suurin suru, katkeransuloinen muisto jossa on paljon ikävää, ripaus katkeruutta kun isäni elämä päättyi aivan liian aikaisin, kiitollisuutta 24 yhteisestä vuodesta ja monista seikkailuista, ja surua, joka ajan kanssa on muovautunut sellaiseksi sumuverhoksi joka on yhteisten muistojen yllä, ei kuitenkaan niitä himmentäen vaan enemmänkin muistuttaen niiden vaalimisesta. Ja juuri siksi onkin hyvä hetki muistella sitä, mikä mahtava matkaseuralainen isäni olikaan, miten hyviä seikkailuita hän oli nuorena kokenut ja niiden myötä inspiroi muakin jo aika varhain pakkaamaan reppuni ja lähtemään rohkeasti kohti tuntematonta, ja kuinka hän myös otti mua mukaan omille reissuilleen ja opetti kunnioittamaan muita kulttuureita, erilaisia tapoja ja ymmärtämään historiaa.

Lapsuudenperheessäni matkustimme paljon yhdessä, olimme loistava kolmikko; kiersimme autolla Eurooppaa kun olin 5-vuotias, reissasimme Yhdysvalloissa ja kävimme kaupunkilomilla. Olen kiitollinen siitä, että näihin matkoihin oli mahdollisuus. Paitsi että oli rahaa, se vaati tietenkin sen että vanhempani halusivat viedä minua maailmalle. He matkustivat paljon myös kaksin, ja olen kummankin vanhempani kanssa tehnyt paljon matkoja kahden kesken. Aikuisenakin olen pitänyt heitä parhaana mahdollisena matkaseurana. Rakastamme kaikki kolme ruokaa ja hyviä ravintoloita. Äitini kanssa lorvimme museoissa, isäni taas halusi aina tutustua alueen menneisyyteen ja historiallisiin paikkoihin. Tutustumme mielellämme kaupunkeihin ensin kiertoajelulla, jolloin bussin kyydistä hahmotamme kulmat paremmin, ja sen jälkeen kilometrejä kaihtamatta kävelemme ympäriinsä, aamusta iltaan. Toivon, että omat lapseni haluavat matkustaa kanssani silloinkin, kun ovat aikuisia.

Matkustimme isäni kanssa paljon kaksin. Hänen työnsä vaativat usein vähän reissaamista, ja monesti hän valitsi minut matkaseurakseen. Yhtään kehumatta itseäni liikaa, olen ollut jo nuorena varsin itsenäinen matkakumppani, joka on jäänyt tyytyväisenä hotellihuoneeseen kylpemään ja syömään herkkuja kirjan kanssa jos isälläni oli työmeno. Olen kyllä kulkenut niissä menoissakin mukana, yleensä vain nauttien aikuisseurasta ja jännittävistä keskusteluista, jotka eivät kyllä yleensä ole aivan sopineet korvilleni… Ainoana lapsena olin vähän pikkuvanha, ja toisaalta 90-luvulla näiden asioiden kanssa ei oltu ihan niin just. Nykyään luultavasti festareille, aikuisten illanviettoihin tai ruokaravintolaan iltamyöhäisellä raahattuja lapsia paheksuttaisiin (eikä syyttä), mutta itse muistan nämä ajat vain hauskoina, jännittävinä ja kiehtovina. En muista koskaan sanoneeni ”ei” reissukutsulle.

 

Kävimme isäni kanssa yhdessä ainakin Lontoossa, jossa isäni luovutti jossain vaiheessa vaatekaupoilla mukana kiertelemisessä ja siirtyi itse lukemaan sanomalehtiä pubiin. Kiersimme British Museumia kunnes aika loppui kesken, ja kävimme kaikissa hänen lempiravintoloissaan. Yhtenä iltana isäni lähti tapaamaan ystäviään toiseen kaupunkiin, ja minä pyörin yksin Lontoossa shoppailen, syöden ja tietenkin nauttien hotellihuoneen kylpyammeesta. Kävimme myös ruotsinlaivalla kun olin nuorempi, joskin en millään muista mitä muuta teimme kun söimme pitkällä kaavalla à la cartessa ja arvostelimme annoksiamme. Suomessa festareiden lisäksi lensimme kerran Kittilään yhdeksi yöksi johonkin asiakastapahtumaan; näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen epäekologista ja vähän nousukasmaista mutta siitä jäi monta sisäpiirinvitsiä meille. Totesimme myös, että suuntaamme matkamme jatkossakin etelään, sillä kaksi kaupunkilaista tärisi liian kevyessä talvivarustuksessa tuntureilla ja kirosi kaunista pakkaspäivää etsien vain lähintä after ski’tä.

Viimeiseksi yhteiseksi ulkomaanmatkaksemme jäi reilu viikon mittainen matka Etelä-Afrikkaan. Se oli isäni pitkäaikainen haave, ja olen ikuisesti kiitollinen että sain olla sitä toteuttamassa, alle vuosi ennen hänen kuolemaansa. Se oli onnellinen matka, jolloin emme vielä tienneet mitään syövästä tai siitä luopumisentuskasta, mitä olisi edessä. Kävimme erilaisilla retkillä, puhuimme läpi elämää ja söimme. Voi miten me söimmekään. Yksi parhaista aterioista oli todellinen yllätys, niin kuin usein käy, Waterfront-turistialueella ostoskeskuksessa. Olimme palanneet joltain retkeltä ja päätyneet etsimään ruokapaikkaa, hyvin nälkäisinä ja hyvin kiukkuisina. Kun kaksi vaakaa yrittää valita ravintolaa, saattaa se arpominen ajaa hulluksi. Lopulta päädyimme, äkäisinä ja nälkäisinä, lähimpään aukiolevaan paikkaan, jossa tilasimme pöydän täyteen erilaisia herkkuja – osa paikallisia, osa välimerellisiä. Lopulta olimme niin täynnä, ettemme voineet kuin nauraa sille mikä iloinen yllätys ravintola oli vaikka se näytti vain ostoskeskuksen vähän paremmalta paikalta, ja kuinka emme ehkä eläissämme ole olleet niin ähkyssä. Muita hyviä ruokamuistoja siltä matkalta oli mm. Mama Africa sekä Col’Cacchio, sekä lukuisia pieniä paikkoja joiden nimiä en enää muista lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Isäni kuolemassa on surettanut etenkin sen, mitä kaikkea jäi kokematta. Miten ironista, että hän haaveili aina siitä että pääsisi Gibraltarille! Nyt kun täällä Gibraltarin kupeessa on, en aivan tiedä miksi hän siitä kukaan unelmoisi, mutta hän piti paikoista joihin liittyi jonkun loppu ja uuden alku; esimerkiksi Hyväntoivonniemi Afrikan lounaiskärjessä, ja varmasti Gibraltarilla häntä kiinnosti kahden mantereen kohtaaminen. Hän rakasti Istanbulia, eikä varmasti vähiten juuri siksi, että myös siellä kaksi maanosaa tapasivat toisensa. Meiltä jäi kokematta Istanbul yhdessä, ja monen monta muuta paikkaa. Vieläkin monissa paikoissa huomaan ajattelevani, että tämä pitäisi näyttää isälle, tai kylläpä mun isä pitäisi tästä. Tai kun tulee kommelluksia, mietin, miten hän nauraisi rehevästi tällekin tarinalle. Ehkä hän nauraakin jossain, mistä sitä tietää.