KUVAHAASTE: VUOSI 2018 KUVINA

Muuttolintu-blogista lähti liikkeelle haaste, johon aika moni (matka)bloggaaja on jo tarttunut. Liityn joukkoon. Edellisen kerran taisin käydä kuvin läpi kulunutta vuotta vuonna 2016, eli ehkä on aikakin vähän kaivella kuvakätköjä ja omaa napaa.

1.VUODEN SUOSIKKIKUVA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oikeasti tämä oli mahdoton valinta. Blogi (tietokoneestani puhumattakaan) on täynnä fantastisia otoksia. Mutta tämä helmikuiselta Englannin-matkalta otettu kuva kertoo hetkestä, jolloin sydän täyttyi äärimmilleen pelkästään raikkaassa ja aika viileässä auringinnousussa seistessä. Kuten olette ehkä huomanneet etenkin Instagramin puolella, olen auringonnousujen ja -laskujen suuri ystävä. Olimme matkustaneet koko edellisen päivän esikoisen kanssa, saapuneet majapaikkaamme Lontoon liepeille yöllä ja aamulla keskellä maaseutua pellot olivat sumun takana piilossa, metsäkauriita hyppi puskissa ja sekosin aamukasteen keskellä pahemmin kuin isäntäperheen koira.

2. ARJEN LUKSUSTA

Koen, että arkeni on monella tapaa luksusta aina: saan viettää paljon aikaa perheeni kanssa ja meillä on täällä Espanjassa hyvin harvoin kiire. Ja meillä on vapaus: vapaus valita missä asumme, minne menemme. Ja sitten on sellaista pientä arjen luksusta, joka tekee huonoistakin päivistä vähän parempia. Mulle ne ovat kahvilat ja ravintolat, joiden hintataso on sellainen, että voi mennä kakulle ja viinille vaikka joka päivä (vaikka se ei ehkä ravitsemuksellisesti ole suositeltavaa). Tässä kuvassa nautin päiväskumppaa Granadassa, eikä kukaan paheksu vaan kaikki ovat samaa mieltä: pieni luksus kuuluu arkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3. KESÄKUVA

Viimeiset kolme kesää meidän kesän yksi kohokohdista on ollut feria. Tarkoitus olisi olla täällä myös 2019 feriassa mukana, sillä se nyt on vain melusta, roskasta ja yleisestä kaaoksesta huolimatta kokemus. Tässä kuvassa kuopus on päässyt jättitrampoliinille valjaiden kanssa ja keikkuu nyt useamman metrin korkeudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

4. IHANA MAJAPAIKKA

kuvahaate-kivoin-majapaikka.jpg

Vuoden aikana tuli koluttua läpi useampi AirBnB, pari hotellia ja kavereiden nurkkia, josta löytyy tämän vuoden ihanin majapaikka. Palkinto menee siis Länsi-Suomeen, Emeritanakin tunnetulle akateemikolle, joka avoimin sydämin ja ovin majoitti meidän retkueen taannoisella Suomen visiitillä. Tunnelma, kaunis puutalokoti, mainiot asukkaat ja ihana vieraanvaraisuus tekivät tästä ehdottoman suosikin. Kiitos Turku!

5. HAUSKA MUISTO

Monet hauskoista muistoista ovat sellaisia, jotka eivät ehkä ihan tällaiseen koko perheen blogiin sovellu. Toisaalta ne usein edustavat pieruhuumoria parhaimmillaan. Yksi ihana muisto on kesältä, joka oli sinällään hieman haastava lasten pitkän loman, kuumien päivien ja tekemisenpuutteen vuoksi. Eräänä päivänä kävimme kuitenkin Gibraltarilla pyörimässä, ensin pizzalla ja sitten tuossa suihkulähteessä, jossa lapset kastelivat itsensä läpimäriksi ja saivat lopulta kävellä kotiin parin kilometrin matkan kalsareillaan. Tämä oli varmasti myös vastaantulijoiden mielestä hauska muisto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6. HERKULLINEN HETKI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärsin jälleen runsaudenpulasta, sillä tämä vuosi on ollut täynnä herkullisia hetkiä (kysykää vaikka reisiltäni). Silti ylitse kaikkien ihanien ruoka-annosten yltää tämä ateria Barcelonassa, jota muistelen ehkä vielä kuolinvuoteellanikin. Täydellisesti grillattu tonnikala ja ratatouille, joka nosti tämän usein vähän aliarvostetun lisukkeen maailmanluokkaan. Aloin juuri kuolata näppikselleni.

7. SE EI-NIIN-HOHDOKAS MUISTO

Voin kertoa, että kun ns. shit hits the fan (lapsiperheessä joskus ihan kirjaimellisesti), en yleensä kaivaa kameraa esiin. Eilen tosin esimerkiksi ikuistui, kun kipeä lapsi oksensi päälleni… kesken Skype-palaverin. Vuoden kurjimmat hetket on ihan syystä jääneet tallentamatta ja mun puolesta ne saavatkin unohtua. Mutta ei tämäkään nyt koviin glamöröösiä ole:

kuvahaaste-ei-niin-hohdokas-hetki.jpg

8. RAKKAASSA SEURASSA

Olen saanut nauttia paljon hyvästä seurasta, mutta ei ole rakkaampaa kuin nämä kolme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

9. SUOSIKKIKUVA ITSESTÄ

Ai että, miljoonista upeista otoksista oli pakko valita tämä. Olemme saapuneet edellisenä yönä Suomeen, lapset leikkivät ystäviensä kanssa omakotitalon pihalla ja minä juon rauhassa kahvia ihanassa Keltaisessa talossa.

kuvahaaste-lempikuva-itsestä.jpg

10. UNOHTUMATON MAISEMA

Instagramfeediäni, omaa elämääni ja sydäntäni on tänä vuonna dominoinut tämä yksi maisema. Tulen toivottavasti näkemään sen tulevinakin vuosina vielä monta kertaa, edes unissani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MATKALLA ISÄN KANSSA

Täällä Espanjassa ei, eikä edes naapurin puolella Iso-Britanniassa, vietetä tänään isänpäivää, mutta en ole voinut välttyä huomaamasta että Suomessa kyllä juhlitaan tänään isiä. Niinpä käytän tilaisuuden hyväkseni; omat lapset ovat isänsä kanssa pelaamassa rugbya ja syömässä Mäkkärissä, ja saan blogata rauhassa. Omasta isästäni, jonka kuolemasta tulee kohta yhdeksän vuotta – luultavasti koko elämäni suurin suru, katkeransuloinen muisto jossa on paljon ikävää, ripaus katkeruutta kun isäni elämä päättyi aivan liian aikaisin, kiitollisuutta 24 yhteisestä vuodesta ja monista seikkailuista, ja surua, joka ajan kanssa on muovautunut sellaiseksi sumuverhoksi joka on yhteisten muistojen yllä, ei kuitenkaan niitä himmentäen vaan enemmänkin muistuttaen niiden vaalimisesta. Ja juuri siksi onkin hyvä hetki muistella sitä, mikä mahtava matkaseuralainen isäni olikaan, miten hyviä seikkailuita hän oli nuorena kokenut ja niiden myötä inspiroi muakin jo aika varhain pakkaamaan reppuni ja lähtemään rohkeasti kohti tuntematonta, ja kuinka hän myös otti mua mukaan omille reissuilleen ja opetti kunnioittamaan muita kulttuureita, erilaisia tapoja ja ymmärtämään historiaa.

Lapsuudenperheessäni matkustimme paljon yhdessä, olimme loistava kolmikko; kiersimme autolla Eurooppaa kun olin 5-vuotias, reissasimme Yhdysvalloissa ja kävimme kaupunkilomilla. Olen kiitollinen siitä, että näihin matkoihin oli mahdollisuus. Paitsi että oli rahaa, se vaati tietenkin sen että vanhempani halusivat viedä minua maailmalle. He matkustivat paljon myös kaksin, ja olen kummankin vanhempani kanssa tehnyt paljon matkoja kahden kesken. Aikuisenakin olen pitänyt heitä parhaana mahdollisena matkaseurana. Rakastamme kaikki kolme ruokaa ja hyviä ravintoloita. Äitini kanssa lorvimme museoissa, isäni taas halusi aina tutustua alueen menneisyyteen ja historiallisiin paikkoihin. Tutustumme mielellämme kaupunkeihin ensin kiertoajelulla, jolloin bussin kyydistä hahmotamme kulmat paremmin, ja sen jälkeen kilometrejä kaihtamatta kävelemme ympäriinsä, aamusta iltaan. Toivon, että omat lapseni haluavat matkustaa kanssani silloinkin, kun ovat aikuisia.

Matkustimme isäni kanssa paljon kaksin. Hänen työnsä vaativat usein vähän reissaamista, ja monesti hän valitsi minut matkaseurakseen. Yhtään kehumatta itseäni liikaa, olen ollut jo nuorena varsin itsenäinen matkakumppani, joka on jäänyt tyytyväisenä hotellihuoneeseen kylpemään ja syömään herkkuja kirjan kanssa jos isälläni oli työmeno. Olen kyllä kulkenut niissä menoissakin mukana, yleensä vain nauttien aikuisseurasta ja jännittävistä keskusteluista, jotka eivät kyllä yleensä ole aivan sopineet korvilleni… Ainoana lapsena olin vähän pikkuvanha, ja toisaalta 90-luvulla näiden asioiden kanssa ei oltu ihan niin just. Nykyään luultavasti festareille, aikuisten illanviettoihin tai ruokaravintolaan iltamyöhäisellä raahattuja lapsia paheksuttaisiin (eikä syyttä), mutta itse muistan nämä ajat vain hauskoina, jännittävinä ja kiehtovina. En muista koskaan sanoneeni ”ei” reissukutsulle.

 

Kävimme isäni kanssa yhdessä ainakin Lontoossa, jossa isäni luovutti jossain vaiheessa vaatekaupoilla mukana kiertelemisessä ja siirtyi itse lukemaan sanomalehtiä pubiin. Kiersimme British Museumia kunnes aika loppui kesken, ja kävimme kaikissa hänen lempiravintoloissaan. Yhtenä iltana isäni lähti tapaamaan ystäviään toiseen kaupunkiin, ja minä pyörin yksin Lontoossa shoppailen, syöden ja tietenkin nauttien hotellihuoneen kylpyammeesta. Kävimme myös ruotsinlaivalla kun olin nuorempi, joskin en millään muista mitä muuta teimme kun söimme pitkällä kaavalla à la cartessa ja arvostelimme annoksiamme. Suomessa festareiden lisäksi lensimme kerran Kittilään yhdeksi yöksi johonkin asiakastapahtumaan; näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen epäekologista ja vähän nousukasmaista mutta siitä jäi monta sisäpiirinvitsiä meille. Totesimme myös, että suuntaamme matkamme jatkossakin etelään, sillä kaksi kaupunkilaista tärisi liian kevyessä talvivarustuksessa tuntureilla ja kirosi kaunista pakkaspäivää etsien vain lähintä after ski’tä.

Viimeiseksi yhteiseksi ulkomaanmatkaksemme jäi reilu viikon mittainen matka Etelä-Afrikkaan. Se oli isäni pitkäaikainen haave, ja olen ikuisesti kiitollinen että sain olla sitä toteuttamassa, alle vuosi ennen hänen kuolemaansa. Se oli onnellinen matka, jolloin emme vielä tienneet mitään syövästä tai siitä luopumisentuskasta, mitä olisi edessä. Kävimme erilaisilla retkillä, puhuimme läpi elämää ja söimme. Voi miten me söimmekään. Yksi parhaista aterioista oli todellinen yllätys, niin kuin usein käy, Waterfront-turistialueella ostoskeskuksessa. Olimme palanneet joltain retkeltä ja päätyneet etsimään ruokapaikkaa, hyvin nälkäisinä ja hyvin kiukkuisina. Kun kaksi vaakaa yrittää valita ravintolaa, saattaa se arpominen ajaa hulluksi. Lopulta päädyimme, äkäisinä ja nälkäisinä, lähimpään aukiolevaan paikkaan, jossa tilasimme pöydän täyteen erilaisia herkkuja – osa paikallisia, osa välimerellisiä. Lopulta olimme niin täynnä, ettemme voineet kuin nauraa sille mikä iloinen yllätys ravintola oli vaikka se näytti vain ostoskeskuksen vähän paremmalta paikalta, ja kuinka emme ehkä eläissämme ole olleet niin ähkyssä. Muita hyviä ruokamuistoja siltä matkalta oli mm. Mama Africa sekä Col’Cacchio, sekä lukuisia pieniä paikkoja joiden nimiä en enää muista lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Isäni kuolemassa on surettanut etenkin sen, mitä kaikkea jäi kokematta. Miten ironista, että hän haaveili aina siitä että pääsisi Gibraltarille! Nyt kun täällä Gibraltarin kupeessa on, en aivan tiedä miksi hän siitä kukaan unelmoisi, mutta hän piti paikoista joihin liittyi jonkun loppu ja uuden alku; esimerkiksi Hyväntoivonniemi Afrikan lounaiskärjessä, ja varmasti Gibraltarilla häntä kiinnosti kahden mantereen kohtaaminen. Hän rakasti Istanbulia, eikä varmasti vähiten juuri siksi, että myös siellä kaksi maanosaa tapasivat toisensa. Meiltä jäi kokematta Istanbul yhdessä, ja monen monta muuta paikkaa. Vieläkin monissa paikoissa huomaan ajattelevani, että tämä pitäisi näyttää isälle, tai kylläpä mun isä pitäisi tästä. Tai kun tulee kommelluksia, mietin, miten hän nauraisi rehevästi tällekin tarinalle. Ehkä hän nauraakin jossain, mistä sitä tietää.

SAAPUMISIA

Jos joku tunnekokemus on jäänyt vahvana mieleen, niin se kun saavuin ensimmäistä kertaa tropiikkiin. Olin 15-vuotias kun lähdin vaihto-oppilaaksi, siitä on tänään muuten tasan 17 vuotta ja yksi viikko. Lähdimme matkaan, me kuusi suomalaista vaihtaria, aamukuudelta ja olimme perillä Santo Domingon lentokentällä puolilta öin. Olimme sinällään onnekaita, että meidän kone taisi olla viimeinen tai toiseksi viimeinen jota odoteltiin – monet muut vaihtarit eri puolelta Eurooppaa ja Yhdysvaltoja olivat saapuneet jo päivällä ja joutuneet odottamaan kentällä sitä, että kaikki lukuvuoden 2001-2002 vaihtarit tulisivat perille.

Olimme tietenkin väsyneitä yli 20 tunnin matkasta, varsinkin ennen varsinaista määränpäätä tapahtunut välilasku Martiniquella, mutta myös täynnä intoa ja uteliaisuutta. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen pitkä ero omasta perheestä ja itsenäistyminen, ja tietenkin odotimme hiekkarantoja, rommia ja palmujen huminaa. Paidat liimautuivat ihoon jo ennen kuin pääsimme hakemaan matkalaukkuja ja se lämpö oli jotain, mihin eivät suomalaisteinit olleet tottuneet. Olin aiemmin kyllä käynyt syyskuussa Miamissa ja New Yorkissa, jossa oli myös kuuman kosteaa, mutta ei aivan tällaista. Meidät, noin 60 vaihto-oppilasta, pakattiin busseihin pilkkopimeällä parkkipaikalla, ja ajettiin lähes kahden tunnin päähän pääkaupungista.

Pimeässä saavuimme epämääräiselle leirille keskelle maaseutua. Koko porukan käytössä oli muutama ulkohuussi, ja meidät majoitettiin pieniin palmumajoihin, joissa oli hiekkalattia ja riippumatot sänkyinä. Sokkoina yritimme löytää matkalaukuista hammasharjoja ja päästä melkoisen uupuneina nukkumaan, ja piilotella pakokauhua kaikkien lehtikaton rajassa liihottelevien ötököiden keskellä. Heinäsirkat sirittivät, kuulimme lähellä virtaavan joen ja nukahdimme siitäkin huolimatta, että niin ylä- kuin alapuolellamme vilisti erinäisiä hyönteisiä.

Aamulla heräsimme kuudelta kukkojen kiekumiseen ja suoraan palmumajojen ulkopuolella laiduntavien aasien ääntelyyn. Alkeelliset olosuhteet alkoivat naurattaa: meitä ei tosiaan toivotettu tervetulleeksi missään all inclusive-hotellissa, päin vastoin. Saimme peseytyä pitkän matkan jälkeen jääkylmässä joessa ja syödä sitä samaa ruokaa, mitä söisimme koko loppuvuoden: riisiä ja papuja. Luulen, että me suomalaiset suhtauduimme asiaan suhteellisen pragmaattisesti, olemmehan tottuneet yleensä mökkioloihin jo pieninä. En kuitenkaan ikinä unohda sitä koko kroppaa ravisuttanutta shokkia, kun yhtäkkiä ympärillä oli kuumaa, kosteaa, hikistä, helteistä – jotain sellaista, mitä elämäni aiempina kesinä en ollut koskaan kokenut.

Eilen illalla sain taas vahvan muistutuksen siitä, miltä se lämmin lehmänhönkäys tuntuu. Se iskee vastaan heti lentokoneesta ulos astuttaessa, toivottaa tervetulleeksi paikkaan, jossa tekisi mieli heittää välillä vaatteet pois. On luultavasti juuri sen vaihto-oppilasvuoden syytä ja ansiota, että tunnen oloni Espanjassa niin kotoisaksi. Trooppinen ilmasto, kaduilla soiva bachata, luonnon ja liikenteen äänet, grillatun lihan, poltettujen roskien tuoksu… Siksi tuntui taas kuin olisin tullut kotiin, vaikka koti jäi myös taakse.

#OLISINPATIENNYT

Näyttökuva 2018-06-01 kello 19.57.17

Onko mikään yhtä ihanaa kuin jälkiviisaus? Luin Lähiömutsin postauksen siitä, mitä hän haluaisi sanoa itselleen parin vuosikymmenen takaa, 13-vuotiaalle Hannelle. Nyökyttelin niin paljon, ja kun luin mitä monet muut Maaret Kallion käynnistämään kampanjaan olivat kirjoittaneet teini-ikäiselle itselleen niin samoja asioitahan me kaikki olisimme halunneet kertoa itsellemme murrosiän myrskyissä. Annuska puhui myös viisaita, ja siitäkin tunnistin itseni – siis silloin nuorena ja suloisen sekaisin, toisaalta myös nyt kaikista niistä kasvukivuista selvinneenä, mutta kuitenkin omasta mielestäni vielä aika raakileena.

En tiedä, kuinka paljon oikeastaan olisin tahtonut tietää nykypäivästä silloin 20 vuotta sitten. Että olisiko se helpottanut sitä ensirakkauden odotusta, että sitä ensimmäistä, ihan oikeaa poikaystävää sai odottaa vielä oikeasti kymmenen vuotta, mutta että sen saman kanssa ollaan edelleen. Tai että mitä se pikkulapsia hieman vierastava ainoa lapsi olisi tehnyt jos olisi tietänyt, että vaikka joskus ehkä toisin uhosikin niin on kyllä sittemmin saanut omia lapsia vähän enemmänkin kuin ajatteli. Ehkä on ihan hyvä etten tiennyt että oikeasti elämä jatkuu vielä kolmekymppisenäkin, sillä elin nälkäisen nuoruuden ja seikkailen senkin edestä, kun pelkäsin että aikuisena pitää asettua. Tahtoisin totta kai lohduttaa itseäni kaikkien ulkopuolisuuden tunteiden ja epävarmuuden kanssa eläessäni, että ei niistä ehkä pääse edes aikuisena eroon, mutta nekin tunteet oppii hyväksymään ja kääntämään joskus jopa voitoksi. Luulen, että 20 vuoden päästä Milla katselee vuoden 2018 Millaa hyvin samanlaisten ymmärtäväisten lasien läpi, pohtien mitä kaikkea en vielä silloin 32-vuotiaanakaan tiennyt.

Se, mitä olisin kyllä halunnut kertoa itselleni siinä yläasteiässä, että ole kiltti. Oma epävarmuus ja terävä kieli ei todellakaan ollut mikään hellämielinen yhdistelmä niille, joista en syystä tai toisesta pitänyt – ja ne syytkin on olleet kyllä kovin heppoisia. Haluaisin sanoa seiskaluokkalaiselle itselleni, että kiva on cool. Että kannattaa pitää kiinni kovasti niistä ystävistä, jotka ylistävät outouttasi eikä yrittää turhaan päästä osaksi jotain, mikä aikuisena näyttäytyy lähinnä pinnalliselta ja hölmöltä ja pikkumaiselta. Olisipa se yhtenä keskeisenä luonteenpiirteenäni pitämäni oikeudenmukaisuus näkynyt välillä koulussa, kun rooleja on jaettu julmasti enkä ole pitänyt omia tai muiden puolia silloin kuin olisi pitänyt. Vaikka olen tehnyt kaikenlaista tyhmää tässä elämäni aikana, se ei valitettavasti päättynyt teinivuosiinkaan, niin eniten on kaduttanut toisten ihmisten huono kohtelu. Ei sillä, että olisin itse tullut aika kohdelluksi niin reilusti, mutta vahinkoa ei tarvitse laitaa kiertämään.

Haluaisin sanoa, että ”olisinpa tiennyt” oman arvoni, oman itseni ja omat toiveeni vähän paremmin ilman, että kaikenlaista piti kokea kantapään kautta. Mutta en tiedä, olisinko tässä viisastelemassa jos en välillä olisi tehnyt virhearviointeja ja vääriä valintoja. Niitä en kadu, ne ovat olleet osa tätä kasvuprosessia, joka on mielestäni aivan huikean kiehtova juttu. Kuinka oivaltaminen ei lopu siihen, että oppii kävelemään tai lukemaan tai derivoimaan – ”jotkut” meistä oivaltavat vaikka eivät osaa derivoidakaan. Tämän päivän nuorille kyllä toivon paljon kunnioitusta sekä itseään että toisiaan kohtaan, sillä tässä maailmassa kaivataan kiltteyttä ja kauneutta, sellaista sisältä päin tulevaa.