MITÄ JÄLJELLE JÄÄ

P5103149.jpg

Kun muuttoon on enää, öhm, en edes uskalla laskea viikkoja, on ollut pakko aloittaa kodin konmarittaminen kovalla kädellä. Kun jokaisen tavaran pitäminen maksaa, jätettiin se sitten Suomeen varastoon tai kuljetettiin mukanamme Espanjaan, joutuu paitsi käyttö- myös tunnearvoa laskemaan tarkkaan. Tämä prosessi oikeastaan alkoi jo yli seitsemän vuotta sitten, kun isäni kuoli. Kun kävin hänen maallista omaisuuttaan (joka koostui lähinnä vuodesta 1984 asti säästetyistä kuiteista ja kirjanpidosta, levyistä ja kirjoista joista vain vannoutunut, saman musiikkimaun omaava ihminen innostuisi sekä isänpäiväkorteista ja allekirjoittaneen piirustuksista yli 20 vuoden ajalta) läpi isäni veljen ja kihlatun kanssa tulin siihen tulokseen, että kaiken surutyön keskellä haluan joskus tulevaisuudessa säästää lapseni samalta savotalta. Olkoot se viimeinen palvelukseni jälkipolville rajan takaa.

Koska olemme kuitenkin asuneet koko ajan samassa asunnossa, ei tähän asti tullut vielä oikeaa tarvetta tehdä 31 vuoden tilinpäätöstä ja käydä läpi omia laatikoita. Ja nyt siihen on sitten kuukausi aikaa ja joka nurkka on täynnä erilaisia kasoja – varastoon, kierrätykseen, Espanjaan, kirppikselle (olen myymässä Hietsussa 21.5., pliis tulkaa ostoksille!). Ja säilytettyäni tiettyjä isäni kaapeista kahmimia tavaroita, hänen lempi t-paitansa ja festaripassit ja joitain esineitä, olen vihdoin myös valmis luopumaan niistä. En pystynyt tekemään niille mitään seitsemään vuoteen, ehkä odotin, että faija tulisi hakemaan ne, mutta ei tullut. Paidoista on isän haju haihtunut ja sen kipeimmän ikävän tilalle tullut jo lempeä, joskus vähän katkera, mutta useimmiten kiitollinen kyky muistella hyviä aikoja, eikä siihen tarvitse niitä tavaroita. Tosin tunnustan: yhden paidan säästin. Vain yhden.

Sen sijaan lähes kaikki isäni valokuvat olen pitänyt. Kuten ehkä olette saattaneet blogistakin huomata, arvostan dokumentoitua elämää aika korkealle. Erityisesti nuo vanhat kuvat, osa melkein sadan vuoden takaa, ovat täynnä tunnelmaa: niitä ei ole napsittu niin kuin nykypäivänä. Ne saavat jäädä, miettikööt sitten pojat jonain päivänä mitä moisille muinaismuistoille tehdään. Yksi mielenkiintoinen, jo menneisyyteen jäänyt (ainakin meidän perheessä) tapa on myös hautajaisten kuvaaminen. Vaikka yleensä heilun kameran kanssa suunnilleen missä tahansa tilaisuudessa, en osaisi kuvitella itseäni haudan äärelle räpsimään. Mutta nekin kuvat säästän, vaikka suurimmasta osasta en edes tiedä kuka vainaja on.

Haalittuani tavaraa 30 vuotta voin kertoa, että se ei tosiaan tunnu kaiken sen rahan ja vaivan arvoiselta. Eihän sitä tietenkään 15 vuotta sitten osattu ennustaa, että internet muuttaisi lehtien, kirjojen ja musiikkitallenteiden merkityksen täysin ja meidän valtavat levykokoelmat muuttuisivat aarteesta ongelmajätteeksi. Onneksi oma jalanjälkeni alkaa olla yhä enemmän digitaalinen, ja tämän jälkeen lapsille jää ehkä vain muutama laatikko huolella valittuja viestejä luettavaksi sen jälkeen, kun en ole enää tässä ulottuvuudessa heille nalkuttamassa. Hopealusikoiden ja koriste-esineiden sijaan aion, jatkossakin, sijoittaa rahat elämyksiin, kokemuksiin, matkoihin ja sellaisiin muistoihin, joita ei voi laittaa jääkaapin oveen kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA