SUNNUNTAIBRUNSSI: CAFÉ LASIPALATSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ole kovin usein tällä Suomi-lomalla huokaillut että no tää on just niin tyypillistä suomalaista, mutta myönnän sanoneeni sen tänään sunnuntaina kello 11 kun Kampin keskuksen yläkerran ravintolamaailma oli täysin autio. Tarjolla oli vain dumplingeja, mutta keho vaati kahvia ja aamiaisruokaa. Niinpä jätimme esimerkiksi Torrefazionen, joka ilmeisesti periaatteessa oli auki mutta ei kuitenkaan, väliin ja suuntasimme Narikkatorin toiselle puolelle klassiseen Café Lasipalatsiin, jonka sisäpihan ikkunoista oli kiva katsella kun ihmiset valloittivat kuun lopussa avattavan Amos Andersonin taidemuseon halkeilevia tiilivuoria.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päädyimme siis testaamaan Café Lasipalatsin brunssin hieman vahingossa. Mikä iloinen sattumus, että paikassa oli tarjota brunssia (sen lisäksi vitriinistä löytyi herkullisia, hieman tuoreemman ja innostavamman näköisiä aamiaisannoksia ostettavaksi) ja paikan päällä oli vieläpä tilaa. Mikään itsestäänselvyys ei ole Helsingissä kävellä suoraan sisään brunssille ilman varausta. Hintapolitiikka oli ihan okei: omat mässäilyni maksoivat 19,50 euroa ja lapsiseuralaisesta sai maksaa euron per ikävuosi. En tiedä kuinka pitkälle lapsihinnoittelua sovelletaan; tuskin aina sinne 19 ja puoleen ikävuoteen asti. Kehuttakoon tässä välissä myös erinomaista kahvia, joka pehmeää ja herkullista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten alkaakin tämänkertainen tylytys. Olen nyt oppinut, ettei Helsingissä lähes millään brunssilla kannata haaveilla tuorepuristetusta mehusta joten laadukas tölkkimehu oli ihan okei. Mutta sitten nämä ruoat. Ne hämmensivät. En tosiaankaan ole yleensä less is more-nainen mitä tulee brunssitarjoiluun, mutta nyt kattaus oli suoraan sanoen omituinen, eikä kovin aamiaishenkinen. Aloin miettiä, söimmekö kuluneen viikon lounastarjoilujen jämiä: chevre-tomaattiravioleja kylmänä, kukkakaalicurrya saksanpähkinöillä (ennen puoltapäivää!) ja öhm, nachoja ja cheddarkastiketta?? Mitään punaista lankaa ei ruokavalikoimalla tuntunut olevan. Valikoimassa kasvis- ja liharuokien suhde oli OK (näin lakto-ovo-näkökulmasta, vegaaneille ikävämpi juttu) ja ruoat maistuivat ihan hyvältä, mutta olisin kaivannut painotusta aamupalapuolelle: esimerkiksi jogurttia tomaattikeiton sijaan, kananmunaa muuallakin kuin shaksukassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jottei nyt mene ihan valittamiseksi niin todettakoon, että tahnat (hummus, tonnikalatahna ja muutama muu) olivat kiva lisä ja leipävalikoima oli maukas. Jälkiruokavaihtoehdot olivat oudot; brietä ja kuivakkaa brownieta sekä jäätelöä kastikkeineen – sitä emme päässeet kokeilemaan, sillä muilla ruokailijoilla kesti noin 20 minuuttia hakata puolidesiä umpijäistä jäätelöä lautaselleen ja minä en ala urheilemaan brunssilla. Ruokien esillepanossa olisi parantamisen varaa: nyt hedelmät (joista olisi ihan näön vuoksi voinut vaikka irrottaa tarrat) olivat tomaattikeiton kaverina (loogisempaa olisi ollut tarjota niiden kanssa vaikka sitä jogurttia), leivän päälle laitettavat tahnat ihan muualla kuin missä leivät olivat ja leipäpöydän luona taas orpoja krutonkeja ja siemeniä, jotka varmaan olivat tarkoitettu salaattien kaveriksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Café Lasipalatsin brunssi ei nyt ole mitenkään kaupungin huonoin, jos ei kyllä missään nimessä paraskaan. Omituisen kunnianhimoton ja sekava ollakseen moisen ravintolainstituution osa, mikä on sääli. Seuraavalla kerralla brunssin sijaan valitsen tiskistä smoothien ja tuorepuuroa tai täytettyä leipää, sillä nyt kattaus muistutti enemmän lounasbuffaa johon oli eksynyt pari croisanttia mukaan. Onneksi seura oli hyvää ja brunssin jälkeen pääsi itsekin Lasipalatsin pihalle laskemaan peppumäkeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ABSURDI AIR BnB KOKEMUS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Okei, nyt muutama viikko tämän reissun jälkeen on aika kullannut muistot eikä kesäkuun alussa tehty vähän omituinen AirBnB-visiitti tunnu enää niin ihmeelliseltä, ja tuo silloin mielessä pyörinyt otsikkokin tuntuu vähän liioittelulta… mutta kerrotaan nyt kuitenkin. Meitä oli siis kymmenhenkinen seurue, ja halusimme vuokrata talon ystäviemme ollessa käymässä Suomesta. Meillä oli muutama edellytys: uima-allas, piha, riittävästi makuuhuoneita kuudelle lapselle ja kahdelle pariskunnalle sekä läheisyys Málagan lentokentästä, jotta ystäväperhe ehtisi mukavasti aamulennolleen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen nyt oppinut, että näitä villa- ja talovuokrauksia Espanjassa kannattaa katsoa enemmin Booking.comin kuin lempisivustoni AirBnB:n kautta, mutta emme tienneet tätä vielä keväällä ja etsimmekin majapaikkaa juuri AirBnB:stä. Löysimme sitten sellaisen oikein lupaavan, jota mainostettiin ”ideaali isoille perheille”. Ja tartuimme siihen, vaikka näin jälkikäteen todettuna paikka olikin hieman ylihintainen, yli 200 euroa yöltä.

Talo itsessään oli hieno. Siellä oli kattoterassi ja iso piha. Se oli todella siisti, ja siellä oli jopa oma joogasali – talossa järjestetäänkin ilmeisesti usein pienen porukan joogakursseja. Ja ilmeisesti myös tantraa, reikihoitoja ja muuta sellaista, mikä menee vähän yli jopa oman höpsismifiilistelyni. Talo oli hyvin varusteltu ja alue rauhallinen – mitä nyt joku naapuri soitteli rumpuja yömyöhään katolla, mutta ei siitä sen enempää. Mutta ei se aivan sopinut lapsiperheille kuten luvattiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Talon vuokrannut ystävämme laitettiin heti kättelyssä allekirjoittamaan paperi, jossa vannottiin hiljaisuutta esimerkiksi kello 15-17 kun on ”siesta”. Emännällämme oli kuulemma hieman vaikeuksia naapurien kanssa, ja hän oli vannottanut että olemme niin hiljaa kuin mahdollista. Kuulostaa tosi rentouttavalta kuuden 2-8-vuotiaan lapsen kanssa… Uima-altaalle annettiin pitkä ohjeistus, joskin olimme viimeiseen päivään asti ainoat altaan käyttäjät ja viimeisenä päivänä sinne pelmahti 20 espanjalaislasta yhden olutta juovan ”valvojan” kanssa juhlimaan synttäreitä ja totesin, että olimme turhaan stressanneet altaan käytöstä. Meitä myös kiellettiin katsomasta takapihalla olevan aidan yli. Aita oli vyötärön korkeudelle aikuista, siinä oli penkki ja sen takana oli parkkipaikka, mikä sai kiellon tuntumaan entistä koomisemmalta. Sen lisäksi varoitettiin liikkumasta ”turhaan” asuinalueen yleisillä paikoilla kuten, öhm, pihatiellä ja välttämään ovista kulkemista…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosikkimme oli takapihalla ollut kulkukissalle tehty ”vessa”. Mitään varoituksia ei missään lukenut etukäteen huoneiden suitsukkeista ja vahvoista hajuista eikä siitä, että takapihalla asusti villikissa, jolle oli rakennettu oma ”hiekkalaatikko”. Olikin ratkiriemukasta yrittää jatkuvasti estää seurueen nuorimpia menemästä kylpemään kulkukissan toilettiin. Ja ymmärrän toki oikein hyvin AirBnB:n konseptin ja kunnioitamme mielellämme muita alueen asukkaita ja naapurisopua, mutta lomafiilikselle ei tee terää se, että käytännössä katsoen kaikki ilonpito kielletään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse emäntä, jota en koskaan tavannut, oli kyllä sympaattinen ja ymmärrän, että kiukkuisten naapurien kanssa ei varmaan ole aina helppo luovia. Etenkin Espanjassa lasten äänekkäät leikit omalla pihalla kieltävät säännöt tuntuvat erityiseltä nipotukselta. Ensi viikolle olemme vuokranneet taas talon uima-altaalla, koska vietämme koko perheen yhteisen lomaviikon ilman internetiä, velvollisuuksia tai muuta ikävää, ja tällä kertaa valitsimme paikan vuorilta, ylhäisestä yksinäisyydestä. Saammepahan rauhassa remuta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MAHA TÄYTEEN MADRIDISSA

Kun se puolimaraton jäi väliin, pystyin keskittymään kaksi vuorokautta Madridissa lempiharrastukseeni: syömiseen ja juomiseen! Luvassa on aika monta postausta tuosta ihanasta kaupungista, ja aloitetaan tietenkin tärkeimmällä eli ruoalla. Koska eihän matkustamisesta tule mitään tyhjällä vatsalla. Lähdinkin liikkeelle taktisesti paastoamalla koko päivän ennen lähtöä, jotta varmasti saisin nauttia koko vatsalaukun vetokyvyn verran paikallisesta ruokatarjonnasta.

Ensimmäisenä iltana kun raahauduin nälkäisenä juna-asemalta AirBnB-asumukseemme ohitimme tämän pienen italialaisen – ja menimme sisään sen suloisen tunnelman houkuttelemina. Ja tietysti koska oli nälkä. Loistava valinta! Reina Sofia-museon läheisyydessä sijaitseva Oliveto oli täydellinen paikka nauttia rauhallinen illallinen! Pieni ja rauhallinen, mahtavia viinejä, ystävällinen, mutkaton ja asiantunteva palvelu. Kasvissyöjälle oli useampi vaihtoehto: itse söin sekä pinaatti-ricottaravioleja että perinteisen parmiggiano-munakoisovuoan, seuralainen todella herkullista kurpitsaraviolia salvialla. Jälkiruoaksi syötiin erinomaiset (muttei mitenkään spektaakkelimaiset) mojito pannacotta sekä sitruunamarenkileivos. Lähtiessä nauratti – ei pelkästään loistava ruoka vaan erittäin kohtuullinen loppulasku. Lämmin suositus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lauantaina päädyttiin lounaalle Gymage-nimiseen ”terveyskompleksiin”, jota AirBnB-isäntämme suositteli. Hän piti ehdottoman tärkeänä kokea ainakin yhden Madridin monista kattobaareista ja nimesi Gymagen yhdeksi kokemisen arvoiseksi. Ihan ostoskatujen kulmilla sijaitseva Gymage on tosiaan paitsi kattoterassi ja lounge, uima-allas ja ravintola niin myös crossfitsali, solarium… Ja noh, asiakaskunta oli hyvin tiedostavaa, mitä tulee ainakin omaan ulkonäköön. Ruoka – hummus, tonnikala tataki, raviolit (taas) – olivat ihan maittavia, mutta huomattavan ylihintaisia, etenkin kun otti huomioon keskinkertaisen palvelun ja sen, ettei ruokailualueella päässyt nauttimaan näkymistä lainkaan. Joten jos nyt haluaa kokea Madridin kattoterassitarjonnan, varmasti löytyy vähän inspiroivempiakin paikkoja!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Illalla suuntasimme jälleen muiden vahvasta suosituksesta San Miguelin kauppahalliin, joka on siis enemmänkin monen pienen ravintolan yhdistelmä. Oikein vaikuttava, kaunis ja näkemisen arvoinen, mutta ruokapuoli jäi varsinkin vegetaristille ohueksi. Drinkit olivat hyviä ja niiden kanssa oli kiva kulkea pitkin käytäviä, mutta ryysis ja ylihintaiset suupalat eivät tehneet kulinaristiin vaikutusta. Suosittelen kuitenkin piipahtamaan ja kokemaan!

Koska Mercado de San Miguel ei ollut nälkäisille ihmisille, etenkään sille joka oli valmistautumassa seuraavan aamun puolimaratoniin, paras paikka tankata, kiertelimme alueella ja päädyimme suht aggressiivisten sisäänheittäjien takia Maestro Villa-nimiseen paikkaan. Se oli selvästi turisteille tarkoitettu paikka, annokset hyvin perinteisiä espanjalaisia ruokia ilman mitään kunnianhimoa tai yritystä. Saimme mahan täyteen manchegoa ja pimientos padronia, mutta mitään tajunnanräjäyttävää paikka ei tarjoillut. Geneeristä turistimättöä siis, joka kruunatiin espanjalaisilla muusikoilla joille oli ryhmäpaineessa pakko jättää vähän kolikoita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sunnuntaina, ystäväni juostua huikean puolimaratonin ja mun tehtyä aamulla reippaan 10 km kävelylenkin maratonhuumassa, päädyimme lounaalle aivan majapaikkamme viereen. Olin ikkunan läpi nähnyt, että La Musa de Espronceda-ravintola on paikallisten suosiossa ja se on yleensä hyvä merkki. Okei, lautaset (jotka itsessään olivat tosi kauniit) olivat hieman rähjäiset ja tarjoilijat vähän hampuusin näköisiä, mutta se ruoka!

Pimientos padron, erilaisia leipiä ja yksi lempiruoistani, friteerattuja munakoisoja hunajalla – parhaiten valmistettuna mitä olen koskaan Espanjassa syönyt (ja uskokaa pois, olen syönyt tämän annoksen muutaman kerran). Todella edullista, hyvää ja hauskaa ruokaa. Ei varmastikaan mikään uniikki lumihiutale Madridin runsaassa ruokatarjonnassa, mutta jos olette Antón Martin-metroaseman lähellä niin tässä on erinomainen paikka syödä itsensä ähkyyn.

Juuri ennen lähtöä söimme La Mucca-ketjuravintolassa, koska en jaksanut enää yhtään annosta pimientoja. Sinänsä helppoa ja nopeaa, mutta ei tässä juuri kehuttavaa ollut. Että ei kannata nyt tällaisessa ruokaparatiisissa mennä La Muccaan. Paitsi jos on kiire yöbussiin eikä tiedä mitä ruokaa tekisi mieli.

KUOLLEENA SYNTYNEET IDEAT, OSA 274

taapero-skeittaa.jpg

Se alkaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun puolet lumesta on sulanut pois. Se ei haittaa, että siitä maan paljaasta pinta-alasta suurin osa on veden, hiekoitussepelin tai koirankakan peitossa. Taitaa olla jo perinne, että kevätpäiväntasaukseen mennessä parvekkeella talvehtineet polkupyörät huutavat lasten nimiä niin lujaa, ettei äitikään kestä enää yhtään koska voidaan mennä pyöräilee-vinkunaa. Onhan sitä jo pari kuukautta kuunneltukin.

Se, minkä kuitenkin aina vuodessa onnistuu unohtamaan, on miten perseestä se eka pyörälenkki on. Pardon my French. Jollen väärin muista, viime vuonna oli ihan yhtä jäätävää ja silti eilen luovutin: esikoinen oli poikkeuksellisesti aamupäivän kotona ja luonnollisesti kaikki tekeminen oli loppunut suunnilleen puoli kahdeksaan mennessä, joten sanoin ne taikasanat: okei, mennään pyöräilemään.

Siitä alkoi tietenkin armoton kiire. Yleensä niin vetelät lapset olivat sekunnissa suoriutuneet aamutoimistaan. Tietenkin olisin voinut etsiä ne kolmet välikausivaatteet ennen lupaustani, sillä toppavaatteissa urheilu ei tuntunut enää eilisaamuna hyvältä idealta. Kaikki välikausivaatteet, ohuet hanskat ja pipot ja lenkkarit olivat tietenkin jossain ylähyllyllä ja niitä oli sitten kaiveltava samalla kun kolme tyyppiä kitisi, että eikö voida jo mennä… Ja samaa tahtia kun löysin pareja hanskoille niin sain todeta, että suurin osa välikausivaatteista oli jäänyt pieniksi, etenkin esikoiselle. Kuten oli muuten sen pyöräkin.

Lopulta olin saanut puettua kaikki kolme säänmukaisiin vaatteisiin. Itsehän kaavin lähinnä ne vaatteet, mitkä oli käsillä, verkkarit oli päällimmäisinä pyykkikorissa joten päättelin, että ne olivat vielä ihan kelvolliset. Siinä vaiheessa kun päästiin ulos ja lapset olivat pukeutuneet kaikkeen parittomaan ja liian pieniin vaatteisiin sekä äiti näytti kodittomalta (puuttuvat hampaat lisäävät tätä vaikutelmaa kummasti), aloin pälyillä ympärilleni hieman vainoharhaisesti: kuka tekee ekan lastensuojeluilmoituksen?

Esikoisen pyörän säädöt olivat puolen vuoden takaa, ja 6-vuotias saattaa kasvaa tuossa ajassa melkoisesti. Paitsi että välikausihousut ylettyivät enää polviin, oli polkeminen vähän haastavaa. Esikoisen pyörä onkin periytymässä keskimmäiselle, joka taas halusi ehdottomasti skeitata, vaikka ei ole sitä koskaan tehnyt. Jostain syystä hänellä on vahva mielikuva itsestään Itä-Helsingin Tony Hawkina, ja sitä ei äidin hellävarainen jos nyt kulta vain pyöräiltäis horjuttanut. Kuopuksella on polkupyörä työntöaisoineen ja apypyörineen, mutta sekin oli jäänyt talvilevon aikana niin pieneksi, että hän pystyi vain jarruttamaan. Ja voi pojat, hän kyllä jarruttikin.

Muutenkin olisin voinut tarkastaa pyörien kunnon ennen lähtöä. Kyllähän ne tyhjätkin renkaat pyörivät, mutta kaikki kiristelivät hampaitaan vääntyneiden tankojen ja vääränkorkuisten satuloiden kanssa. Kypärätilanteenkin olisi voinut tsekata vähän aiemmin, sillä jokaisen pää oli joko kasvanut ja kutistunut ja kohmeisin sormin niiden solkien säätäminen ei juuri naurata. Pääsimme kuitenkin perille huikean 200 metrin matkan paikalliseen skeittipuistoon, joka olikin kurainen ja märkä. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, koska kuopus oli ohjannut itsensä hävittäjälentäjien kadehtimalla osumatarkkuudella kaikkiin mahdollisiin matkalla olleisiin koirankakkoihin ja varmuuden vuoksi vielä heittäytynyt pyörän selästä niiden päälle. Myös kaksi isompaa olivat ottaneet tuntumaa maastoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kun tajuat, ettei kellään ole enää vakuutusta

Siinä sitten oltiin.  Lapset riehuivat rampilla, vaihtelivat välineitä, kaatuilivat ja törmäilivät. Paikalle ilmestyi vielä yksi Ompun kaveri, mutta neljä menee siinä missä kolmekin. Erityisesti keskimmäistä kiukutti, kun omat visiot upeista ollieista eivät toteutuneetkaan ja hän vietti aika paljon aikaa mököttäen. Kuopusta otti päähän, kun hän ei pystynyt polkemaan enkä mä jaksanut työntää häntä ympäri skeittiparkkia – varsinkin kun hän niin tomerasti jarrutti joka kerta kun lähti liikkeelle.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: yleensä kyllä nautin lasten kanssa touhuilusta ja erityisesti näistä ulkoilma-aktiviteeteista. Mutta kun uloslähtö edellyttää puolimaratonin verran pukemista ja lopputuloksena on kolme eri syistä kiukuttelevaa lasta skeittipuistossa ja ainoa varma asia on se, että mutsi kantaa kotiin uhmaikäisen, polkupyörän ja skeittilaudan ja samalla pitää jarisarasvuomaista tsemppipuhetta motivaatiopulasta kärsivälle 5-vuotiaalle, niin… Noh, ite lähdin, jaksaa jaksaa. Aina välillä sitä ymmärtää, miksi äitinä on niin helppo heittäytyä marttyyriksi.

Kun lapset olivat kierineet tarpeeksi koirankakassa ja itsesäälissä, lähdimme kotiin. Ilmoitin kaikille, ketkä suostuivat kuuntelemaan, että seuraavan kerran lapset pyöräilevät kesäkuussa. Kotona laitoin koneellisen ulkovaatteita pyörimään ja aloin etsimään uusia välikausihousuja hujopille. Eihän se varmaan enää puolen vuoden päästä tunnu niin pahalta, tämä vuoden ensimmäinen ”pyöräretki”. Onneksi oli arkinen aamupäivä ja lähitaloissa ei ehkä kovin moni asukas kuullut, kun mä epätoivoisesti rukoilin kuopusta ohjaamaan suoraan ja lohduttelin keskimmäistä, että ei kukaan onnistu ekalla kerralla. Missään. Eikä kukaan opi kerrasta, esimerkiksi sitä että huolla ne pyörät ja lajittele ne vaatteet ja ajattele nyt kaksi kertaa, ennen kuin lupaat lapsille eeppisiä pyöräretkiä.

kiukkuinen-lapsi.jpg
Viikon luontoääni: turhautuneen 5-vuotiaan kiukkuraivo

alastulo.jpg