HERKUTTELUPÄIVÄ FOREVER

18199060_10154569197511463_2214396331880422643_n

Kuva Ilta-Sanomien Facbook-sivulta

Kuten kaikki tietenkin huomasivat, eilen oli virallinen Älä laihduta-päivä. Se ärsytti tänä vuonna yhtä paljon kuin vuosi sitten. Erityisesti otti päähän tuo Ilta-Sanomien nosto: Saa herkutella luvan kanssa. Onko laihdutuksen vastakohta herkuttelu – eikä vaikka pysyvästi terveelliset elämäntavat? Keneltä se lupa herkuttelulle pitäisi muina päivinä kysyä? Mikä armollinen kädenojennus kaikille ikuisille laihduttajille; tänään voit relata ja vetää herkkuöverit. Mutta sitten skarpataan ja aletaan taas laskea kaloreita.

Eilen juhlin – en tätä Älä laihduta-päivää vaan enemmänkin melkein 20-vuotiasta ystävyyttä elämäni tärkeiden ihmisten kanssa – ja herkuttelin ilman lupaa ja sitten kävin vaa’alla ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen. Lukema oli yhdeksän kiloa enemmän kuin kaksi vuotta sitten, mutta ei ahdistanut. Katsoin peiliin ja olin omasta mielestäni juuri niin kuuma kuin näillä yöunilla ja hampaattomalla hymyllä ja iho-ongelmilla voi olla. Sopiva.

Jostain syystä omaa ulkomuotoa tulee pyöriteltyä täällä blogissa tasaisin väliajoin. Parin vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaisia henkisesti suuria harppauksia itsensä hyväksymisessä (tai pöh missään hyväksymisessä – itsessään pitämisessä!) että haluaisin lohduttaa sitä jojo-laihduttavaa kaksikymppistä ruokaan vuoroin vihollisena ja vuoroin lohduttajana suhtautuvaa itseäni, että koittaa päivä jolloin ruoka on vain ruokaa, joskus suuri nautiskeluhetki ja toisinaan ihan vain polttoainetta päivään. Ei palkinto (vaikka kyllä se sitä joskus yhä on – rankan päivän jälkeen pari jaksoa lempisarjaa ja puolipurkkia Kolmen kaverin suolapähkinä-kinuskijäätelöä) eikä rangaistus. Ja vaikka kuulen lenkkipolun kutsun valon lisääntyessä kevätilloissa ja uusien (joskin viime vuonna ostettujen!) juoksukenkien odottaessa eteisessä, en ole stressannut urheilusuorituksista vaan odottanut, että jaksan lähteä.

Joko katsoitte Areenasta Muodonmuutoksia-dokumentin? Nostan hattua bikini fitness-kisaajien määrätietoisuudulle ja itsekurille, vaikka en oikeasti osaa kauhean korkealle lajia arvostakaan, ja samalla fiilistelin miten oma ajattelu ei pyöri enää oman ulkonäön ympärillä. Ehkä se on se Anu Silfverberginkin toteama vaihe, että kauneusihanteet eivät välttämättä enää osu itseen ja ”ikääntyessä” ulkonäköpaineet laskevat, tai sitten Espanjassa vietetty kesä jolloin en nähnyt uimarannalla yhtään arvostelevia katseita vain päinvastoin koko ihmisvartaloiden kirjon ylpeästi esillä – sellaista, jota näkee Suomessa vain uimahallin saunassa.

Onhan tämä kroppa tietenkin työmaa, koska haluan olla terve ja hyvinvoiva ja mielellään mahtua nykyisiin vaatteisiini. Mutta jumalauta en kaipaa Ulla Appelsinin edustamalta instanssilta synninpäästöä syömiselle enkä sille, etten ehdi, jaksa tai pysty laihduttamaan vuoden muina päivinä. Erityisen tekopyhältä tuntuu nachoilla ja donitseilla koristeltu lupaus, että tänään voit sitten ahmia koko vuoden edestä, lehdeltä, jossa jatkuvasti julkaistaan kuvia joissa ihmetellään julkkisten vartaloita ja ihan normaaleja ihmiskehon ilmiöitä: selluliittia, raskausarpia, lihomista, löystymistä tai laihtumista. Että mind your own business, Ilta-Sanomat.

PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA

Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.

Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.

No, miten sitten kävi.

On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.

Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.

En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.

YHDEN SUHTEEN PÄÄTÖS

Eilen teki mieli heittäytyä sentimentaaliseksi. Kävin (toistaiseksi) viimeisen kerran SATSissa zumbassa. Neljän vuoden ajan ahkerasti höylätty salikortti on nyt suljettu ja sen voi antaa lasten leikkeihin, ei olisi eka kerta kun kotileikissä äiti käy jumpassa ja jättää lapset lapsiparkkiin hoitoon. En kuitenkaan kaivertanut pukuhuoneen vakiokaappiin nimeäni, en vuodattanut vastaanotossa eron kyyneliä enkä tehnyt mitään muistoalttaria lenkkareilleni, mutta haikeaa se oli silti. Olen neljän vuoden ajan käynyt salilla keskimäärin kolme kertaa viikossa. Se on ollut rakas rutiini.

Jäsenyyden irtisanominen oli nyt yksi konkreettinen askel isompaan muuttoon valmistautumisessa. Ei se tietenkään ole se suurin syy, miksi oli aika lopettaa jumppailut, mutta varmasti isoin syy siihen, että tauon sijaan tulin vain lopettaneeksi. En keksi juuri mitään valittamista neljän vuoden ajalta: Suurin osa ohjaajista on tosi pro, salit joilla olen käynyt ovat olleet siistejä ja hyvin varusteltuja, lapsiparkeissa on aina ollut iloisia ja reippaita tyyppejä töissä – olkootkin, että Nipsun ikäkuukaudet 7-13 kukaan ei kestänyt sitä huutoitkua varttia pidempään, mutta eroahdistuskaan ei kestänyt ikuisesti ja viimeiseltä lapsiparkkikeikaltaan pojat piti raahata itkevinä pihalle.

Nyt vain loppui aika. Jos ja kun haluan joskus, eli jouluun mennessä, valmistua, on vähän kiristettävä tahtia ja se tarkoittaa useampaa päivää viikossa ympäri Suomea. Siihen päälle P:n puheterapiat, poikien harrastukset ja sitten sellaiset pikkujutut kuten nukkuminen ja oma sosiaalinen elämä, niin liikunnalle löytyi aikaa puoli tuntia siellä, toinen täällä. Nyt kyllä testataan itsekuria, koska pitäisi treenata kotona, käydä uimassa ja palata lenkkipoluille ilman sitä opiskelijabudjetille kohtuullisen korkean kuukausimaksun luomaa motivaatiota.

Vaikka pumpille, bodycombatille ja spinningille on aina paikka sydämessäni, myös neljä vuotta intensiivistä ryhmäliikkumista saavutti kulminaatiopisteensä. Muistan, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten pidin vierekkäin painojen nostelua ja oman hauiksen peilistä vilkuilua ihan kamalan naurettavana touhuna. Ja nyt huomasin ajattelevani samoin, kun keskiviikkona väänsin hampaat irvessä hauiskääntöjä. Fyysinen puoli kyllä sai treeniä entiseen tapaan, mutta mielenterveyshyödyt alkoivat jäädä vähäisimmiksi. Ne arkiset ajatukset tekemättömistä töistä ja vastaamatta jääneistä viesteistä alkoivat pyöriä mielessä silloinkin, kun olisi pitänyt keskittyä potkimaan mielikuvitusvihollista tai seisomaan soturiasennossa, joten nyt lähden etsimään zeniä uimahallista tai juoksulenkeiltä.

Vihasin kaikkea urheilua monta vuotta. Varhaisnuoruudessa liian rankaksi käynyt kilpauintiharrastus, sitten ne teinivuodet jonka aikana aloin pitää itseäni romuluisena, kömpelönä ja liian pulleana mihinkään muuhun lajiin kuin mahdollisesti sumopainiin, ja sitten olikin jo valtava kynnys lähteä mukaan ryhmäliikuntaan, kun ei tiennyt mikä on chasse-askel tai mikä hitto on ”vastaote tangosta”. Sitä kuvitteli, että ihmiset käyvät jumpissa ihan vaan kytätäkseen toisiaan ja nauraisivat itsensä tärviölle kun tällainen noviisi menee sinne sekoilemaan. Mitä kävi, kun sitten ekan kerran menin – tyylikkäästi myöhässä, arvottuani vielä ovella että käännynkö sittenkin takaisin ja häpeän vain tunnin saunassa – tunnille? Ei mitään. Tai no joo, tuli tosi kipeät lihakset, mutta sehän oli kauhean mukavaa. Ja siinä vaiheessa kun itse oppi koreografiat ulkoa ja tiesi millaisilla painoilla jaksaa penkkipunnertaa, ei tosiaan kiinnostanut millä tyylillä muut urheilee.

Ja sitten siitä urheilemisesta tuli osa omaa arkea. Tutustuin ihmisiin salilla, ja vaikka 90% salikäynneistä olikin puhtaasti hikoilua, niin siihen alkoi mahtua myös sosialisointia henkilökunnan ja muiden kävijöiden kanssa. Nyt sitten alan puurtamaan ylhäisessä yksinäisyydessäni Rocky-tyyliin. Uudet juoksulenkkarit on hankintalistalla ennen lakkoa, samoin joogamatto. Kunnianhimoisesti haaveilen siitä, että kävisin edes kerran viikossa uimassa tai vesijuoksemassa, ja jaksaisin heilutella kahvakuulaa kotona. Tai jos huomaan muuttuvani apaattiseksi sohvaperunaksi, voin varmaan käydä liittymässä salille uudestaan – ei olisi ensimmäinen kerta elämässäni, kun eron jälkeen palataan yhteen.

MINÄ MEDITOIN

P3063962.jpg

Viimeiset kymmenen vuotta eivät ole tehneet kovin hyvää aivoilleni. Vaikka toki tässä kuluneen vuosikymmenen aikana olen vaihtanut villin nuoruuden kolme kertaa viikossa tapahtuvan tissuttelun liki absolutismiin, olen kuitenkin saanut kolme lasta (aivan varmasti älykkyysosamäärää laskeva tekijä), nukkunut noin kuuden tunnin katkonaisia yöunia viimeiset kuusi vuotta sekä ajautunut niihin äläedessanositänimeä-vuosiin, jolloin kauppaan mennessä tarvitsee olla ostoslista pelkkää maitoakin varten, koska muuten pyörin hyllyjen välissä vielä seuraavana päivänäkin miettien, mitä oikeastaan tulin alunperin hakemaan.

P3063965.jpg

Sitten on tämä helvetin internet, joka ei ainakaan ole auttanut asiaa. Jos keskittymiskyky oli ennestäänkin kuin kultakalalla, niin nyt älypuhelin ja läppäri ovat vieneet lopullisesti kaiken pitkäjännitteisyyden. Kun perusluonne on utelias mutta kärsimätön, on ihan kamalaa että käsillä on jatkuvasti jotain uutta. Siinä missä se viimeisen viiden kilon laihduttaminen olisi kivaa, niin henkisesti suuremmasta kuormasta pääsisin eroon jos muuttuisin allergiseksi älypuhelimelle tai vierottautuisin siitä jotenkin muuten. Ja niinäkin hetkinä, kun akku on loppu, ei ole verkkoa, olen unohtanut puhelimen kotiin tai ihan tietoisesti yritän keskittyä netin ulkopuoliseen maailmaan, huomaan käyväni läpi loputonta to do-listaa päässäni, sovittelevan aikatauluja ja kuumeisesti miettiväni ainakin kuutta eri asiaa yhtä aikaa, pääsemättä tietenkään tällä taktiikalla eteen päin yhtään missään.

P3063964.jpg

Olen yrittänyt meditoida. Oikein siis yrittänyt, istunut lootusasennossa, puristanut silmiäni kiinni, hengittänyt niin syvään sisään ja ulos että on meinannut taju mennä ja kaikin mentaalisin voimin työntänyt pois kaikkia aivoihin tunkevia ajatuksia. Ei ole muuten sujunut kovin hyvin. Tiedän, että tämä vaatisi tosi paljon harjoittelua. Ei liene kovin hyvä selitys, että ei malta opetella meditoimaan? Ettei oikein jaksais vaan istua ja hengitellä, kun se on niin tylsää? Viime syksynä kyllä mummin kanssa kuunneltiin Oprahin ja Deepak Chopran (oikeasti paljon toimivampi konsepti kuin miltä kuulostaa) sellaista kahden viikon meditaatioharjoittelunharjoitusta, mutta Oprahin viisaista, joskin varsin itsestäänselvistä sanoista, ja Deepakin rauhoittavasta äänestä huolimatta aloin silti joko skannata seuraavan viikon kauppalistaa tai nukahdin. Nukkuminenhan on toki rentoutumista mitä suuremmassa määrin, mutta kyllä nämä samat kelat pyörivät unissakin.

P1242633.jpg

Olenkin tässä todennut, että jos haluan tyhjentää mieleni, en voi vain istua paikoillani. Meditaatio siinä klassisessa muodossa, jossa istutaan risti-istunnassa ja tietoisesti tyhjennetään pää – no, se ei vain onnistu. Vielä. Juuri nyt, tässä elämänvaiheessa, on ollut tärkeämpää saavuttaa se zen-tila helposti. Tämähän tietenkin sotii meditaatioideologiaa vastaan, mutta näillä mennään. Tunnen itseni sen verran hyvin, että unohtaakseni kaiken yleensä mielen päällä pyörivän tarvitsen fyysistä toimintaa. Oli se sitten joogaa, jumppaa tai uintia, niin istuskelua ja tiibetiläisen huilumusiikin kuuntelua se ei ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oma suosikkini on kävely. Jos saan liikkumiseen yhdistettyä luonnon (ja mielellään olosuhteet, jossa en voi tuijottaa puhelintani samalla) niin aletaan lähestyä kristalliluolia. Vaikka lenkille lähtiessä aivot olisivat ylikuumenneet ja ylipäänsä pois koneen äärestä lähteminen tuntuu vaikealta, koska on niin helvetisti kaikkea tehtävää, niin viimeistään puolen tunnin päästä olen siirtynyt luovempaan, rauhallisempaan ja määrätietoisempaan mielentilaan. Jos jotain ajattelen, ajattelen yhden ajatuksen kerralla loppuun enkä yritä käsitellä kymmentä asiaa. Parhaimmillaan en tietenkään ajattele vaan tuijotain maisemaa, hikoilen ja iloitsen siitä hetkestä, missä juuri silloin olen. Enkä kaipaa minnekään muualle.

P3064067.jpg

Nämä valokuvat ovat Gibraltarinvuorelta, joka on ehdottomasti yksi parhaita paikkoja päästä eroon levottomuudesta. Jyrkkää vuorenrinnettä noustessa täytyy keskittyä jaksamiseen, alas päin tullessa voi ihastella maisemia aina Afrikkaan asti, moikata apinoita, kuunnella heinäsirkkoja, lintuja ja lentokoneita, ja vain kävellä, koska muutakaan vaihtoehtoa alaspääsemiseksi ei ole. Vuorelle kiipeäminen on ehdottomasti ensimmäisiä asioita, mitä tahdon tehdä kun taas pääsemme etelään. Hankin vähän nolot ysärihenkiset nilkkapainotkin Tigeristä kahdella eurolla tätä tarkoitusta varten.

P3063991.jpg

Muita suosikkeja ovat mustikkametsä, lähiön kadut sateisena syysiltana ja vanha työmatka polkupyörällä auringonnousun aikaan. Lopetin nyt sitten salikorttini, koska tuntui etten ryhmäliikunnasta saanut enää samaa hyvänolon tunnetta ja kaipasin sen sijaan konkreettisesti metsään, raittiiseen ilmaan tuulettamaan mieltäni. Koko perhettä vaivaava koirakuume on omalla kohdallani erityisen korkea, koska koiran kanssa on joka päivä pakko lähteä pihalle ja vähän lähikauppaa pidemmälle. Olenkin harkinnut koiran lainaamista joltain naapurilta, että voisin hyvällä syyllä lähteä rämpimään Viikin pelloille tai kodin lähellä sijaitseville saarille. Ja ehkä, ehkä joskus kymmenen vuoden päästä olen tarpeeksi vanha ja viisas, vähän kärsivällisempi tai sitten niin väsynyt tähän virikkeiden määrään, että olen lopulta valmis opettelemaan meditoimaan paikoillani.

P1242635.jpg