IKUISESTI ULKOPUOLINEN

Jos kaikki Espanjassa vietetyt ajanjaksot lasketaan yhteen, olemme olleet täällä pian yhteensä 10 kuukautta. Universaalissa mittakaavassa varsin lyhyt aika, mutta esimerkiksi noin neljännes kuopuksen elämästä ja mielestäni sellainen ajanjakso, jonka aikana varmasti saa jo melko hyvän kuvan siitä, miten ympäristöönsä sopeutuu. Omalta kohdallani varsinkin kielitaito ja aiemmat kokemukset paitsi ulkomailla asumisesta myös tällaisesta ”latinalaisesta” elämänmenosta ovat auttaneet – olkootkin, ettei espanjalaisia ja eteläamerikkalaisia kannata kauheasti vertailla, varsinkaan heidän kuullen.

Yksi lempipuuhiani on jalkautua kaupungille, istua kahville (tai viinille, köh köh) ja katsella, kuinka paikalliset elävät. Siinä missä Suomessa saisi istua aika yksin ja näkisi vain hyvin pienen joukon ihmisiä, yleensä juoksemassa töihin tai kauppaan tai kiireellä kotiin, täällä elämä tuntuu keskittyvän nimenomaan julkisille paikoille. Olen ymmärtänyt, että tapaamiset sovitaan ennemmin ravintoloihin ja kahviloihin kuin kutsutaan vieraita koteihin, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Täällä ulkona syöminen on halpaa, hauskaa ja helppoa ja valitsen itsekin mieluummin rennon ravintolaillallisen (tosin noin neljä tuntia ennen kuin espanjalaiset edes harkitsevat syövänsä päivän pääaterian…). Sen lisäksi mikäli muissa espanjalaisissa asunnoissa on yhtä ankea pohja kuin meillä, on ihan ymmärrettävää ettei kukaan halua emännöidä juoksemalla pienen, eristetyn keittiön ja ruokailutilan väliä.

Rakastankin katsella näitä suuria seurueita kokoontumassa lounaalle, oluelle, huutamassa toistensa päälle, huitoen, polttamassa tupakkaa, pussailemassa lapsia poskille, nauraen aina iloisesti. Toreilla, aukioilla ja puistoissa hengailevat niin nuoret kuin mummojen ja pappojen muodostamat jengitkin, ja melutaso tuntuu tällaisesta metsäläisestä aina ihan käsittämättömältä. Samalla näitä sosiaalisia tilanteita seuratessani tunnen kovin vahvasti, että en itse tule ehkä koskaan pääsemään osaksi näitä perinteitä. En tietenkään odota sen tapahtuvan vuodessa, ei välttämättä edes vuosikymmenessä, veihän Suomessakin monta vuotta että omaan naapurustoon muodostui se rakkaiden ja luotettujen ihmisten verkosto. Mutta jos muuttaisin vaikka Turkuun tuntematta siellä ketään, pitäisin todennäköisempänä tutustua ja ystävystyä kantaturkulaisten kanssa kuin näen ystävyyden mahdollisuuden espanjalaisten kanssa.

En ole erityisen ahdistunut tästä ulkopuolisuuden tunteesta, koska jokapäiväiset ihmiskontaktit saavat kyllä itseni tuntemaan osaksi yhteisöä – vaikka roolini onkin sitten olla se pitkä skandinaavi, jolla on KOLME poikaa. Kiinakaupan myyjäperhe, leipomon rouvat, naapurit jotka tuntuvat aina olevan tulossa tai menossa. Ystävällisiä sanoja vaihdetaan, vilkutetaan, ja jatketaan matkaa. Vaikka pojat viihtyvät koulussa erinomaisesti, tuntuu sielläkin kielimuurin lisäksi erilaiset tavat ja tottumukset tekevän lähemmästä tutustumisesta vaikeaa. Seitsemänvuotiaat eivät sovi oma-aloitteisesti tapaamisia, koska koulun jälkeen he lähtevät vanhempien tai isovanhempien matkaan tekemään läksyjä. Puistossa pojat saattavat saada paikallisista seuraa riehumiseen, mutta hermostuvat välillä itse siihen etteivät täkäläiset noudata sääntöjä, odota vuoroaan ja palauta leluja samalla tavalla kuin tunnolliset suomalaistoverit. Esikoiselta katoaa koulussa tavaroita (mitä varmasti tapahtuu Suomessakin) ja erityisesti poikien heikko tietämys jalkapallosta on osoittautunut haasteeksi, ja me huomaamme kannustavamme heitä olemaan kovaäänisempiä ja rohkeampia ja unohtamaan suomalaisen kursailun.

Vaikka olen aina halunnut mieltää itseni kansainväliseksi kosmopoliitiksi, joka kukoistaa juuri seikkailuillaan vailla suomalaisen perusluonteen raskasta taakkaa, huomaan olevani oman kulttuurini vanki. Surkea sosiaalinen elämäni johtuu vähintään yhtä paljon omasta saamattomuudestani, kun en oikein keksi tapaa osallistua esimerkiksi tokaluokkalaisten äitien Whatsapp-keskusteluihin. En kyllä edes ymmärrä niistä puolia, sillä paikalliset kirjoittavat espanjaa sellaisella slangilla että se koostuu lähinnä epämääräisesti sijoitetuista konsonanteista. Tällä hetkellä käsittääkseni keskustellaan siitä, millaisen hääpuvun jonkun äiti on ostanut. Kaipaan yhteistä maaperää, sitä, että voisin vouhkata politiikasta, kasvatuksesta, yhteisistä tutuista, maailman tilasta. Niin paljon kuin tahtoisinkin olla osa aamuyölle asti ravintolassa tapaksia ja gin toniceja nauttivia perhekuntien kokoontumisia, eniten ilahtuisin luultavasti siitä, että pääsisin lukupiiriin, mökkiviikonlopulle saunomaan, kävelylle ystävän kanssa tai leikkitreffeille sohvan nurkkaan nauttimaan sellaisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee kahden tyytyväisen äidin välillä kun lapset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja jättäneet vanhempansa rauhaan.

Ja kaiken keskellä tiedän, ettei se sosiaalinen elämä vain ilmestynyt itselleni Suomessakaan vaan vaati tutustumista, työtä, pettymyksiä ja väärinymmärryksiä, ystävyyden aaltoliikettä ja useita iloisia sattumia. Yhtä hyvin voin huomenna tavata täällä leikkipuistossa sielunkumppanin, tai sitten elää sen korkeintaan muutaman vuoden ajanjakson, jonka La Línealle annamme, tutustumatta yhtään kenenkään sen syvällisemmin. Olenkin viime aikoina enemmän kuin epätoivoisesti yrittänyt luoda yhteyttä ihmisten välillä keskittynyt nauttimaan siitä, että saan tarkkailla toista kulttuuria sen keskellä, elää tällaisena salasuomalaisena espanjalaista arkea ja olla ehkä ikuisesti ulkopuolinen, mutta silti ihan tyytyväinen tilanteeseen.