MINÄ SUOJELIN SINUA KAIKELTA

Olen ollut äiti kohta kuusi vuotta. Kuuden vuoden aikana muutama ystävä on tunnustanut, ettei ennen ole pitänyt minua kovin äidillisenä, ja se on varmasti ihan totta. Ainoana lapsena en ole tottunut hoivaamaan nuorempia sisaria, en ole ollut mitenkään erityisen innoissani muiden vauvoista ja muutenkin olen ollut ja olen välillä vieläkin itsenäinen ja itsekäs, omaa tilaa runsaasti kaipaava erakko. Mutta äitiys on tuntunut alusta asti luonnollisesta ja pientä horjumista lukuunottamatta jollain hassulla tavalla helpolta. Vaikka omat lapset ovat syntyessään  näyttäneet kosmonautilta, Yodalta ja eläkeläiseltä, he ovat heti tuntuneet omilta, maailman rakkaimmilta ja sellaisilta, joiden puolesta voisin kuolla.

Tai noh, esikoisen kanssa se voisin kuolla tämän lapsen puolesta-tunne kesti hieman kauemmin herätä. Muistan miettineeni aluksi, rakastanko tätä uutta ja tuntematonta ihmistä niin paljon kuin olen äidinrakkauden ymmärtänyt tarkoittavan, koska rehellisesti sanoen alkuun vauva oli vain aika ihana. Mutta muistan myös sen hetken kun seisoin lämpimässä suihkussa puolivuotias esikoinen sylissäni ja se tunne täytti sydämen, että ei ole mitään, mitä en tämän pojan vuoksi tekisi. Ei mitään. Kahden pienemmän lapsen kohdalla se suojelunhalu ja primitiivinen, pakahduttava rakkaus syttyivät heti, sillä tiesin mistä he olivat lupaus.

Vaikka välillä olen ollut vähän liiankin korvaamaton lapsille, tai ainakin synkimpinä riittämättömyyden hetkinä se on siltä tuntunut, on ollut myös varsin imartelevaa olla ratkaisu lapsen kaikkiin ongelmiin. Olen puhaltanut, lohduttanut, hämännyt, lahjonut, puhunut, selittänyt ja halannut pahan mielen pois miljoona kertaa. Kuopus heräilee vielä pari kertaa yössä ja rauhoittuu vain sillä, että saa pitää mua kädestä. Olen miettinyt, mistä hän oikein tunnistaa puoliunessa että se olen minä; tuoksusta, sydämen sykkeestä, ihosta vai ihan vaan jollain lapsenvaistolla. Mutta pelkkä läsnäolo riittää rauhoittamaan lapsen ja niin rasittavaa kuin yöheräily onkin, on se myös jotenkin liikuttavaa.

Jokin on kuitenkin muuttunut. Olen ollut aina tuskaisen tietoinen siitä, etten voi suojella lasta idiooteilta liikenteessä, ilmastonmuutokselta, koulukiusaajilta tai pyörällä kaatumiselta, mutta olen tehnyt parhaani että heillä olisi huoleton ja onnellinen lapsuus. Mutta esikoisella on murheita. Hän ymmärtää jo enemmän, liikaa uskoakseen pelkästään äitinsä lupauksia siitä, että mitään pahaa ei koskaan tapahdu. Hänellä on, jos nyt ei salaisuuksia niin ajatuksia, joista ei ensimmäiseksi haluakaan kertoa äidilleen, jos kellekään. Ne tuskin ovat mitään vakavaa tai sellaista, mitä ei retki rannalle ja kesän ensimmäinen jäätelö saisi unohtumaan, mutta on alakulon hetkiä joita en pysty puhaltamaan pois.

Ja on ihanaa, että lapsesta kasvaa suurisydäminen seikkailija, jolla on oma tahto ja oma tie, mutta on kamalaa, että äidin ei-niin-hento käsi ei pysty enää suojelemaan edes siltä vähältä kuin ennen. Ensi vuoden saan vielä saattaa ja hakea eskarilaista, mutta sen jälkeen hän jo vaatii saada kulkea yksin koulutiellä. Kavereiden kanssa. Kiipeillä kallioille ja valloittaa lumikasat ja tämä kaikki on fantastista, koska eihän kukaan halua lapsia hoivatakseen heitä kuin vastasyntynyttä koko elämänsä ajan, mutta samalla se on IHAN HIRVEÄÄ. Riittämättömyyden tunne vaihtuu rajallisuuden ahdistukseen kun huomaan, että en vain pysty enää vastaamaan kaikkiin lapsen kysymyksiin, selittämään jokaista vastoinkäymistä voitoksi tai puolustamaan häntä pahiksilta. Hän ei ole vielä omillaan, mutta taitaa aavistaa jo itsekin, että äiti ei ole ratkaisu aivan jokaiseen ongelmaan.