MITÄS LÄSKIT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen vietettiin Älä laihduta!-päivää. Päivän ideahan on periaatteessa mitä mahtavin – kyseenalaistaa ulkonäköihanteita, painostandardeja ja ikuisen laihduttamisen paradigmaa. Ja saada ihmiset hyväksymään itsensä ja toisensa sellaisina kuin ovat, oikeastaan rakastamaan itseään ja omaa kehoaan. No, minä laihdutin eilen. Tai no en laihduttanut vaan söin aamupalaksi teehen kastettuja Bastogne-keksejä kuten joka aamu, kokkasin vieraille ja söin kuormasta ja illalla kodin hiljennyttyä join siideriä ja söin karkkia. Mutta en kyllä ollut tyytyväinen omaan painooni, enkä ollut siis ainakaan kovin hyvä anti-laihduttaja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen tällä hetkellä lievästi ylipainoinen, jos bmi:tä on uskominen. Ja vaikken uskoisi painoindeksiä, uskon kyllä vaakaa. Ja valokuvia. Ja kaikkia niitä housuja, jotka eivät mahdu jalkaani. Pituudessa on se etu, että kun on muutenkin melkoinen amatsooni niin ne liikakilot saa piilotettua aika hyvin, mutta kyse on muustakin kuin muhkuroista ja grammoista. Maaliskuussa painoin 14 kiloa enemmän kuin viime heinäkuussa, ja nyt olen saanut kolme kiloa kiristettyä pois. En kuitenkaan vieläkään jaksa juosta yhtä pitkiä lenkkejä kuin ennen, en nostaa yhtä paljon painoja kuin viime kesänä enkä taivu vanhoihin tuttuihin asanoihin – kyse ei ole edes kiloista vaan ennen kaikkea kunnosta.

P5057960.jpg

Äitinä mulla olisi kai universaali velvollisuus julistaa itsensä hyväksymisen sanomaa, mutta en pysty. En tietenkään päivittele turpeaa olemustani lapsille, joiden mielestä pieni pehmeys on vain plussaa, mutta en voi vakavissani väittää olevani täysin tyytyväinen tilanteeseen. Olen jojolaihduttajien kruunaamaton kuningatar, laihduttanut elämässäni oman elopainoni (sen isoimman lukeman) verran painoa useammassa erässä, ja aika usein kerännyt sen jossain vaiheessa takaisin. Raskauksien aikaisia massakausia en edes laske, koska imetys on toiminut sellaisena rasvaimuna että paino on palannut lähtölukemiin parissa kuukaudessa. Mutta nyt kävi klassisesti: Viime kesänä olin elämäni tikissä, juoksin ja pyöräilin kesän aikana yli tuhat kilometriä, hikoilin ja hyrräsin endorfiinihöyryissä, ja sitten lähti mies, lopetin imetyksen, oli hiton rankka syksy ja kaiken kruunasi kolme kuukautta oliviiöljyyn dipattua patonkia, viiniä, porkkanakakkua ja lohtusuklaata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä rakastan yhä vartaloani. Se on hoitanut raskausajat, synnytykset ja yli kolme vuotta imetystä kuin unelma. Se jaksaa vaikka on univajetta, alhainen hemoglobiini ja jatkuva kiire. Ja jos nyt kävisi niin, että tämä elintaso näkyisi jatkossakin vyötäröllä, so be it. Mutta olisi kiva mahtua niihin vanhoihin farkkuihin, koska uusia en aio enää ostaa – ainakaan isommassa koossa kuin ne kaapissa odottavat. Ja olisi kiva jaksaa juosta ilman että polvet paukkuvat. Puolimaraton olisi ensi kuussa, mutta koska lenkkeily on jäänyt viime aikoina ihan vain ajatuksen asteelle, voi olla että olen vain kannustusjoukoissa. En tavoittele mitään epärealistista fitnesspimukroppaa, mutta sitä, mitä olin viime kesänä. Voimakas, funktionaalinen ja omaan silmään oikein miellyttävä.

P5057936.jpg

En aio enää paastota, koska tulin vain kiukkuiseksi ahmatiksi. Enkä lakkoilla, koska en jaksa ajatella elämää sortumisen ja suorittamisen kautta. Keväällä ruokavalio on luonnostaan ollut terveellinen, kun aamiaiskeksejä lukuunottamatta olen syönyt lähinnä parsaa. Tämä on kuitenkin oma versioni Älä laihduta-päivästä. Haluan taas tykätä täysillä omasta vartalostani, ja aion tehdä sen eteen jotain. Ja jumankekka lupaan, etten kesällä syö koti-ikävissäni kahta uunituoretta patonkia yhdeltä istumalta, oliviiöljyssä ja merisuolassa uitettuna. Mutta ehkä puolikkaan kuitenkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA