MY WEEK

Sellaiset klassiset my week (tai jos sattuu elämään oikein jännittävää elämää niin my day!)-postaukset on aina tuntuneet musta sellaiselta vähän väkisin väännetyltä sisällöltä kun ei muuta kirjoitettavaa ole. No, nyt ei ole muuta kirjoitettavaa joten tässä tällainen my week-postaus. En ehkä suosittele lukemaan, mutta toisaalta jos nyt tänne asti tulit ja aloitit niin anna mennä loppuun asti.

MAANANTAI

Maanantai valkeni kansainvälisillä vesillä. Tai okei, itse asiassa oltiin jo varmaan Suomen aluevesillä ja jos ei Suomen niin sitten Ruotsin. M/S Romantic-faniristeily oli paluumatkalla, ja maanantain puolellakin bailattiin aamuviiteen asti, jatkot hyttikäytävässä. Eihän tällainen ikäihminen kestä kahden päivän biletystä, aamulla parin tunnin yöunilla oli aika rapsakka olo aamiaisbuffassa itse kullakin, kuten kuvista näkyy. Mutta samalla oli sellainen hihityttävä olo (okei, olin varmaan vielä vähän hiprakassa kun saavuttiin satamaan), ihan kuin olisi ollut sellaisessa superintensiivisessä aikuisten leirikoulussa, jonka ei olisi halunnut loppuvan. Toki oman terveyteni kannalta kaksi päivää oli tasan maksimi moiselle sekoilulle. Muiden valuttua omiin juniinsa ja busseihinsa ja viharatikoihinsa jäin pariksi tunniksi tekemään töitä terminaaliin, josta vielä raahauduin yrittäjyysaiheiseen haastatteluun. Horkasta huolimatta oli suorastaan luova krapula, ja oivalsin parituntisen haastattelun aikana että ihan oikeasti yrittäjyys on jotenkin tosi kivaa juuri nyt – varsinkin, kun ei tarvinnut lähteä laivalta suoraan sorvin ääreen. Via Tribunalin pizzan kautta pääsin vielä yhdeksi yöksi piiloon lapsilta, ja olinkin toki mitä viehättävintä seuraa kun vuoron perään nukahtelin kesken lauseen ja jos hetkeksi satuin tokenemaan sieltä hämärän rajamailta aloin heti ulvoa että ihan varmasti kuolen tähän kankkuseen.

TIISTAI

Oli yhä krapula, mutta neljän päivän lapsivapaan jälkeen oli niin ihana nähdä omat tyypit, joista yksi oli kipeänä kotona koiran kanssa kun muina tuhkimoina palasin kotiin just ennen kello kahtatoista. Päivällä, toki. Arkeen paluu olikin töitä ja Skype-palavereita, pyykkäämistä, sellaista metapakkaamista eli tuijotin kaikkia tavaroitani ja hoin itselleni että ei helvetti, viikon päästä on muutto, mihin mä tän kaiken roinan tungen.

KESKIVIIKKO

Pitkästä aikaa sellainen päivä että elämä jos ei hymyillyt niin vienosti vähän vinkkasi silmää, että hei, saatat selvitä – kunhan et enää ikinä juo uudestaan. Perusduunipäivä, joskin keskimmäisen lapsen saikkuilu tarjosi vähän ylimääräistä taustamelua työpuheluille. Keskiviikkoon kuului myös henkistä valmistautumista torstaihin, joka on yleensä meidän taloudessa se viikon raskain päivä tiukan aikataulun takia. Aloitin myös katsomaan Netflixistä Unbelievable-sarjaa, joka oli virhe, koska sarjaan jäi tietenkin koukkuun ja olenkin katsonut sitä sitten loppuviikon yöunien kustannuksella.

TORSTAI

Sain vihdoin työskennellä hetken ylhäisessä yksinäisyydessäni kun jokainen lapsukainen oli vihdoin kunnossa, ainakin nyt tämän muutaman päivän ajan. Hain keskimmäisen koulusta, ja suuntasimme heti kaupunkiin toimintaterapiaan. Toimintaterapian ajan olen yleensä treffaillut tuttuja Hakaniemen hipsterkahviloista mutta tällä kertaa olin tekevinäni töitä, mutta oikeasti otin selfieitä Leipätehtaan tiloissa:

P9265241.jpeg

Sen lisäksi luin lehdistä (eli siis netistä) Estonia-artikkeileita, joita olen jostain syystä suurkuluttanut koko viikon: en tiedä johtuiko se M/S Romantic-risteilyn jälkitärinöistä mutta ihmiskohtalot aiheuttivat isompaa ahdistusta kuin pitkään aikaan. Sitten roudasin kiireellä lapsen kotiin ja vaihdoin lennosta kuopukseen, jolla oli taidekerho puolen kilometrin päässä kotoa. Puolitoistatuntisen taidekerhon aikana juoksin (ihan kirjaimellisesti) koiran hoitoon Pasilaan ja ehdin ihmeen kaupalla takaisin muutamaa minuuttia ennen taiteilun päättymistä.

PERJANTAI

Heräsin päivään poikkeuksellisesti 34-vuotiaana. Mitään synttärispektaakkelia ei tarjoiltu, vaan söimme reippaan aamupalan ja lähdin isojen poikien mukaan koululle, jossa oli kahden tunnin ajan ”kodin ja koulun päivä”, eli me vanhemmat jupistiin seinänvierillä, itkettiin kahvin perään ja yritettiin salaa lukea työmeilejä ilman että opet huomaa. Sen jälkeen yritin tehdä kotona töitä, mutta oikeasti varailinkin lomia ensi keväälle. Roudasin lapset mummolaan yhdeksi yöksi ja lähdin itse palkitsemaan itseni vanhenemisesta Collage Clubin paperikukkatyöpajaan, jossa kolmen tunnin liimailun lopputuloksena oli yksi paperiruusu. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi olin tosi onnellinen! Tämän jälkeen lähdin kohti Antiokia Atabaria, jossa oli tarkoitus tavata ystäviä synttäri-illallisen merkeissä. Olin tehnyt pöytävarauksenkin, johon en  ollut saanut vastausta, mutta kun pääsimme paikalle oli ravintola pimeänä ja ovessa lappu. Siis tyhjä A4:n arkki, jossa ei ollut mitään tekstiä. Tämä tietty vähän nauratti: ilmeisesti termi ”lappu luukulle” oli otettu varsin sanantarkasti, vaikka mukavaa tietty jos vähän olisi kerrottu onko kyseessä konkurssi vai joku perus loma. Onneksi naapurikorttelin meksikolaisesta Pueblosta löytyi tila. Sain monta mojitoa, ihania lahjoja ja nähdä elämäni tärkeitä ihmisiä. Ja palattuani vikalla metrolla kotiin sen sijaan että olisin levännyt, katsoin Netflixiä.

LAUANTAI

Piti pakata, mutta oikeasti purinkin laatikoita jotka on olleet avaamatta vuodesta 2017 (ja ne on siis kulkeneet 8000 kilometriä ympäri Eurooppaa). Teki mieli vain kiljua, että miksi olen säästänyt kaiken maailman lippulappusia, olihan se Varkauden vesitorni sellainen elämys että varmaan ilman pääsylippuakin muistaisin sen loppuelämäni. Sitten lähdin hakemaan lapset hoidosta ja kotimatkalla todettiin, että pakko hakea kirjastokortti keskimmäiselle, koska maanantaina kirjastobussi tulisi koululle, ja Oodissa todettiin että pakko  kai tässä on mennä ihan itse kirjastoonkin. En meinannut millään saada lapsia raahattua sieltä ulos, mutta jotain hyviä kiristyskeinoja kai keksin kun lopulta selvittiin kotiin ja loppupäivän kokkailin, pakkailin ja kirosin hamsteriluonnettani. Käytiin vieläpä kaveriperheen luona lettukesteillä, eli minä istuin ja valitin jotain oman elämäni suurta epäkohtaa samalla kun ystäväperheen äiti ruokki kuusi lasta.

P9285276.jpeg

SUNNUNTAI

Olin luvannut lapsille retken Itä-Pasilaan, en suinkaan upean ja ainutlaatuisen arkkitehtuurin takia vaan koska Piipoon legotapahtuma Messukeskuksessa. Maksoin 42 euroa meidän neljän hengen sisäänpääsystä ja hetkeä myöhemmin kolmisen kymppiä pullasta, kahvista ja kolmesta hodarista sekä mehusta ja olin ihan romuna alle tunnissa. Tapahtumahan oli tosi hauska, jos pitää legoista, sietämättömästä ihmispaljoudesta ja siitä, että kadottaa koko ajan näköyhteyden lapsiinsa. Melutaso oli sellainen, että korvissa soi vielä nyt illallakin, ja jopa mun omat mölyapinani alkoivat uupua siellä tuhansien ihmisten synnyttämään äänivyöryyn (lauantain kävijämäärä oli kuulemma 7000 enkä usko että sunnuntai ainakaan kovin kauas kakkoseksi jäi). Sen jälkeen olen syönyt, purkanut ja pakannut ja esitellyt asunnon sympaattisille nuorille kundeille, joilla selvästi taas yläkoulun ehkäisyvalistus alkoi muistua mieleen kun ne näkivät tämän meidän kolmioon sijoitetun legotapahtuman ja kaikki Ninjago-kalsarit ripoteltuna pitkin asuntoa. Sellainen viikko. Haluaisin ajatella että ens viikko ois jotenkin rauhallisempi mutta luvassa on nyt ainakin yks muutto ja pari leffareissua ja ruokapiiriä ja ehkä sit joku uusi sarja Netflixistä?

BONUSPERHE

Tarkoitus oli blogata ihan muista aiheista, mutta koska elän juuri monen ihmisen pahinta painajaista (MacBookkini on täysin kuollut ja siellä on kaikki valokuvat ym.) niin päädyin kirjoittelemaan vähän tällaisesta keski-ikäisemmästä teemasta. Sopii hyvin, sillä täytän ensi viikolla komeat 33 vuotta ja mikäs sen paremmin kuvaa tätä elämänvaihetta kuin se, että koko viikon olen ollut liekeissä ruotsalaisesta parisuhdedraamasta!

Päädyin katsomaan Bonusperhettä (Bonusfamiljen) kun etsin Netflixistä jotain katsottavaa tiskauksen taustalle. Jäinkin heti koukkuun, ja päädyin ahmimaan molemmat ilmestyneet tuotantokaudet alle viikossa – tämä on aina vähän noloa, nämä sarjojen suurkulutus. Sitä edellisellä viikolla tiskaamaan motivoi Good Girls, joka tuntuu nyt ruotsalaiseen hillittyyn perhedraamaan verrattuna tosi ylilyövältä ja kornin amerikkalaiselta. Bonusperhe on tarjonnut sopivassa suhteessa sympatiaa ja tirkistelyä.

Koska kokemusta uusperheistä ei ole – eikä tule tämän perusteella, koska tämä sarja ei varsinaisesti ole mikään ylistyslaulu uusperheellisyydelle – on paha sanoa kuinka realistinen Bonusperhe on. Mutta se on viihdyttävä ja herättää akuutin tarpeen halata kaikkia hahmoja. Hahmot ovat yhtä aikaa ärsyttäviä ja ihania. Suosikkihahmot (Martinin äiti Bigge sekä Katja) ovat toisinaan raivostuttavia, siinä missä inhokkihahmoja (koulukuraattori Filip sekä yksi Bonusperheen keskeisistä hahmoista, uusperheen äiti Lisa) on mahdoton inhota ihan sydämestään. He ovat niin inhimillisiä! Heidän puolestaan välillä hävettää, välillä innostuu.

Parasta sarjassa on ollut kieli! Tämän sanoo vannoutunut ruotsiangstaaja. Jos olisin katsonut Bonusperhettä ennen virkamiesruotsin kurssia, ei mulla olisi ollut hätäpäivää. Nyt olen katsonut tätä niin intensiivisesti, että näen uneni ruotsiksi ja täysin vailla itsekritiikkiä aloin jäätelöbaarissa jutella tanskalaiselle perheelle. Uskon, että puhun siis nykyään myös sujuvaa skandinaaviskaa, niin tunteella olen elänyt Bonusperheessä mukana. Bonusperheen molemmat kauden löytyvät myös Areenasta – mä katselin omani englanninkielisillä teksteillä Espanjan Netflixistä, ja olen iloisesti yllättynyt miten hyvin sitä ymmärsi silloinkin kun oli vain kuulon varassa. Mutta miksi, miksi sitä on vain kaksi kautta? Harkitsen vakavasti, että seuraavaksi kokeilisin Solsidania!

Screen Shot 2018-09-23 at 18.02.27

NÄIN KULUTAN AIKAA

Mitä tällainen yksinäinen äiti-ihminen tekee iltaisin, kun ne lapset ovat vihdoin nukahtaneet? En todellakaan ole nyt näine vinkkeineni mikään televisiotarjonnan pioneeri, mutta haluan jakaa kanssanne omat lyhyet ja pinnalliset analyysini siitä, miten monen vuoden suvantovaiheen olen taas elvyttänyt suhteeni televisioon. Elin käytännössä katsoen yli 10 vuotta ilman telkkaria. Joskus saatoin käydä äidin luona katsomassa American Idolsia, kavereilla kuokkimassa Top Chefin ja Huippumalli Haussa-ohjelman ensimmäisten (niiden hyvien, ennen kuin kyllästyin Tyra Banksin ainaiseen tekoitkuun, kun mallikokeet avautuivat ankeasta lapsuudestaan) tuotantokausien aikaan, mutta elin monta vuotta tyytyväisenä ihan ilman koko kapistusta.

594253

Ensin oli liian kiire käydä niinsanotusti radalla, sitten kun löytyi Käytännön Mies katsoimme joskus leffoja, mutta suhteemme alkuvuosina piilottelin mieltymystäni heikkolahjaisiin reality-ohjelmiin ja sen jälkeen meillä olikin yhtäkkiä kolme lasta ja kotona pyöri vain Pikku Kakkonen. Sitten elämääni tuli hieman aikaa ja suoratoistopalveluita, ja nykyään huomaan käyttäväni taas vähän turhankin paljon aikaa draamalla nollaamalla. Mutta kun nykyään tehdään niin hyviä tv-sarjoja! Jos yritän katsoa vanhoja suosikkisarjoja, niin kuin Teho-Osastoa tai Merlose Placea niin itkettää – miten ne olivat niin hyviä 90-luvulla? Ruusun Aika, Irtiottoja, eih, kotimaisetkaan eivät ole kestäneet aikaa. Mutta nyt on niin monta hyvää syytä olla lukematta englannin kielioppia, tekemättä mediakurssin kotitehtäviä tai vaikka nukkumatta. Kun sanon että Netflix ja Chill, niin todellakin katson pyjamassa Netflixiä, syön jäätelöä suoraan purkista ja chillaan.

Mitä mä sitten katson? (Hmm, tää ei kyllä oikeasti kiinnosta ketään, mutta kerronpahan kuitenkin. Rakkautta ja Rimakauhua uusi tuotantokausi on nimittäin niin surkea, että lopetin katsomisen kahden jakson jälkeen.)

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.08

HBO:n uusi draamakomedia Big Little Lies, jossa on ihana Reese Witherspoon ja kamala Nicole Kidman. Siinä ollaan just ekaluokkalaisten leijonaäitejä, joilla vaan sattuu olemaan törkeän upeat merenrantakodit Kaliforniassa ja jokin murhamysteeri, jossa ei vielä sarjan puolivälissäkään olla ihan perillä siitä kuka on kuollut. Ja sitten Girlsin kuudes ja viimeinen tuotantokausi, joka on ollut toistaiseksi myös huonoin. Ehkä olen sitten itsekin kasvanut jo siitä vaiheesta yli, mutta nyt lähinnä ärsyttää henkilöhahmojen huonojen puolien alleviivaaminen, kun tilaa olisi ollut oikeasti hyvälle kasvutarinalle. Onhan tässä vielä jaksoja jäljellä. Keväällä tulee ooh ja aah lisää House of Cardsia ja uusi kierros Orange is the New Blackia, joka oikeasti mun mielestä on aika köykänen – katson sitä silti.

Koska kaikki kehuivat Skamia, katsoin sen kännykästä samalla kun jonotin nukkuvan lapsen kanssa lastenklinikan päivystyksessä. Kaikki kolme kautta.  Sai tuntemaan suurta sympatiaa teinejä kohtaan ja iloitsemaan siitä, että noista ajoista on jo yhden teini-iän verran. Syksyllä on katsottu myös Taboota, joka oli hieno (en sano mitään Tom Hardysta kun se Käyttis lukee tämän kuitenkin), mutta jäi multa kesken. Katsoimme myös HBO:n The Night of-sarjan, joka oli okei+. Mä olen ollut aivan rakastunut Narcosiin, joka Pablo Escobarin kuolemasta huolimatta onneksi taitaa jatkua vielä. Ja kun Parks and Recreationsin kaikki tuotantokaudet oli katsottu läpi (osa kahdesti), piti pahempiin vieroitusoireisiin katsoa Aziz Ansarin Master of None. Ei huono. (Piti googlata tätä varten Aziz Ansarin nimen oikea kirjoitusasu, kaikki muut olivat ilmeisesti googlanneet hänen pituuttaan.)

Luulen, että tähän kaikkeen on vaikuttanut myös koko katselukulttuurin muutos. Muistan yhä ajat, jolloin sunnuntai oli pyhä teinisarjapäivä, kun putkeen tuli ainakin Beverly Hills, Popular, Dawson’s Creek ja Simpsonitkin. Jos ei silloin onnistunut valtaamaan sitä perheen ainoaa vastaanotinta, piti nauhoittaa. VHS-kasetille. Torstai-iltaisin koko perhe katsoi yhdessä Tehiksen tai Chicagon lääkärit ja perjantaisin Hauskat kotivideot, jotka juonsi ihanan lakoninen Markus Kajo. Vähän veikkaan, etten ole ainoa 80-luvun lapsi, jolle on jäänyt mieleen tällaisia televisiosidonnaisia sukupolvikokemuksia – saakohan omat lapset enää niitä? Tämähän on ihan tyylipuhdasta nostalgiaa, koska oikeasti nykyään en jaksaisi katsoa noita sarjoja hetkeäkään, mutta kun ne tulivat vain kerran viikossa ja jumalauta, yksi kerrallaan (kärsivällisyys ei enää riittäisi moiseen) niin siinä oli jotain harrasta. Nyt voidaan katsoa omia ohjelmia omilta läppäreiltämme vaikka kaikki kaudet putkeen. On tää nykyteknologia kamalaa.

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.33.png