BONUSPERHE

Tarkoitus oli blogata ihan muista aiheista, mutta koska elän juuri monen ihmisen pahinta painajaista (MacBookkini on täysin kuollut ja siellä on kaikki valokuvat ym.) niin päädyin kirjoittelemaan vähän tällaisesta keski-ikäisemmästä teemasta. Sopii hyvin, sillä täytän ensi viikolla komeat 33 vuotta ja mikäs sen paremmin kuvaa tätä elämänvaihetta kuin se, että koko viikon olen ollut liekeissä ruotsalaisesta parisuhdedraamasta!

Päädyin katsomaan Bonusperhettä (Bonusfamiljen) kun etsin Netflixistä jotain katsottavaa tiskauksen taustalle. Jäinkin heti koukkuun, ja päädyin ahmimaan molemmat ilmestyneet tuotantokaudet alle viikossa – tämä on aina vähän noloa, nämä sarjojen suurkulutus. Sitä edellisellä viikolla tiskaamaan motivoi Good Girls, joka tuntuu nyt ruotsalaiseen hillittyyn perhedraamaan verrattuna tosi ylilyövältä ja kornin amerikkalaiselta. Bonusperhe on tarjonnut sopivassa suhteessa sympatiaa ja tirkistelyä.

Koska kokemusta uusperheistä ei ole – eikä tule tämän perusteella, koska tämä sarja ei varsinaisesti ole mikään ylistyslaulu uusperheellisyydelle – on paha sanoa kuinka realistinen Bonusperhe on. Mutta se on viihdyttävä ja herättää akuutin tarpeen halata kaikkia hahmoja. Hahmot ovat yhtä aikaa ärsyttäviä ja ihania. Suosikkihahmot (Martinin äiti Bigge sekä Katja) ovat toisinaan raivostuttavia, siinä missä inhokkihahmoja (koulukuraattori Filip sekä yksi Bonusperheen keskeisistä hahmoista, uusperheen äiti Lisa) on mahdoton inhota ihan sydämestään. He ovat niin inhimillisiä! Heidän puolestaan välillä hävettää, välillä innostuu.

Parasta sarjassa on ollut kieli! Tämän sanoo vannoutunut ruotsiangstaaja. Jos olisin katsonut Bonusperhettä ennen virkamiesruotsin kurssia, ei mulla olisi ollut hätäpäivää. Nyt olen katsonut tätä niin intensiivisesti, että näen uneni ruotsiksi ja täysin vailla itsekritiikkiä aloin jäätelöbaarissa jutella tanskalaiselle perheelle. Uskon, että puhun siis nykyään myös sujuvaa skandinaaviskaa, niin tunteella olen elänyt Bonusperheessä mukana. Bonusperheen molemmat kauden löytyvät myös Areenasta – mä katselin omani englanninkielisillä teksteillä Espanjan Netflixistä, ja olen iloisesti yllättynyt miten hyvin sitä ymmärsi silloinkin kun oli vain kuulon varassa. Mutta miksi, miksi sitä on vain kaksi kautta? Harkitsen vakavasti, että seuraavaksi kokeilisin Solsidania!

Screen Shot 2018-09-23 at 18.02.27

NÄIN KULUTAN AIKAA

Mitä tällainen yksinäinen äiti-ihminen tekee iltaisin, kun ne lapset ovat vihdoin nukahtaneet? En todellakaan ole nyt näine vinkkeineni mikään televisiotarjonnan pioneeri, mutta haluan jakaa kanssanne omat lyhyet ja pinnalliset analyysini siitä, miten monen vuoden suvantovaiheen olen taas elvyttänyt suhteeni televisioon. Elin käytännössä katsoen yli 10 vuotta ilman telkkaria. Joskus saatoin käydä äidin luona katsomassa American Idolsia, kavereilla kuokkimassa Top Chefin ja Huippumalli Haussa-ohjelman ensimmäisten (niiden hyvien, ennen kuin kyllästyin Tyra Banksin ainaiseen tekoitkuun, kun mallikokeet avautuivat ankeasta lapsuudestaan) tuotantokausien aikaan, mutta elin monta vuotta tyytyväisenä ihan ilman koko kapistusta.

594253

Ensin oli liian kiire käydä niinsanotusti radalla, sitten kun löytyi Käytännön Mies katsoimme joskus leffoja, mutta suhteemme alkuvuosina piilottelin mieltymystäni heikkolahjaisiin reality-ohjelmiin ja sen jälkeen meillä olikin yhtäkkiä kolme lasta ja kotona pyöri vain Pikku Kakkonen. Sitten elämääni tuli hieman aikaa ja suoratoistopalveluita, ja nykyään huomaan käyttäväni taas vähän turhankin paljon aikaa draamalla nollaamalla. Mutta kun nykyään tehdään niin hyviä tv-sarjoja! Jos yritän katsoa vanhoja suosikkisarjoja, niin kuin Teho-Osastoa tai Merlose Placea niin itkettää – miten ne olivat niin hyviä 90-luvulla? Ruusun Aika, Irtiottoja, eih, kotimaisetkaan eivät ole kestäneet aikaa. Mutta nyt on niin monta hyvää syytä olla lukematta englannin kielioppia, tekemättä mediakurssin kotitehtäviä tai vaikka nukkumatta. Kun sanon että Netflix ja Chill, niin todellakin katson pyjamassa Netflixiä, syön jäätelöä suoraan purkista ja chillaan.

Mitä mä sitten katson? (Hmm, tää ei kyllä oikeasti kiinnosta ketään, mutta kerronpahan kuitenkin. Rakkautta ja Rimakauhua uusi tuotantokausi on nimittäin niin surkea, että lopetin katsomisen kahden jakson jälkeen.)

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.08

HBO:n uusi draamakomedia Big Little Lies, jossa on ihana Reese Witherspoon ja kamala Nicole Kidman. Siinä ollaan just ekaluokkalaisten leijonaäitejä, joilla vaan sattuu olemaan törkeän upeat merenrantakodit Kaliforniassa ja jokin murhamysteeri, jossa ei vielä sarjan puolivälissäkään olla ihan perillä siitä kuka on kuollut. Ja sitten Girlsin kuudes ja viimeinen tuotantokausi, joka on ollut toistaiseksi myös huonoin. Ehkä olen sitten itsekin kasvanut jo siitä vaiheesta yli, mutta nyt lähinnä ärsyttää henkilöhahmojen huonojen puolien alleviivaaminen, kun tilaa olisi ollut oikeasti hyvälle kasvutarinalle. Onhan tässä vielä jaksoja jäljellä. Keväällä tulee ooh ja aah lisää House of Cardsia ja uusi kierros Orange is the New Blackia, joka oikeasti mun mielestä on aika köykänen – katson sitä silti.

Koska kaikki kehuivat Skamia, katsoin sen kännykästä samalla kun jonotin nukkuvan lapsen kanssa lastenklinikan päivystyksessä. Kaikki kolme kautta.  Sai tuntemaan suurta sympatiaa teinejä kohtaan ja iloitsemaan siitä, että noista ajoista on jo yhden teini-iän verran. Syksyllä on katsottu myös Taboota, joka oli hieno (en sano mitään Tom Hardysta kun se Käyttis lukee tämän kuitenkin), mutta jäi multa kesken. Katsoimme myös HBO:n The Night of-sarjan, joka oli okei+. Mä olen ollut aivan rakastunut Narcosiin, joka Pablo Escobarin kuolemasta huolimatta onneksi taitaa jatkua vielä. Ja kun Parks and Recreationsin kaikki tuotantokaudet oli katsottu läpi (osa kahdesti), piti pahempiin vieroitusoireisiin katsoa Aziz Ansarin Master of None. Ei huono. (Piti googlata tätä varten Aziz Ansarin nimen oikea kirjoitusasu, kaikki muut olivat ilmeisesti googlanneet hänen pituuttaan.)

Luulen, että tähän kaikkeen on vaikuttanut myös koko katselukulttuurin muutos. Muistan yhä ajat, jolloin sunnuntai oli pyhä teinisarjapäivä, kun putkeen tuli ainakin Beverly Hills, Popular, Dawson’s Creek ja Simpsonitkin. Jos ei silloin onnistunut valtaamaan sitä perheen ainoaa vastaanotinta, piti nauhoittaa. VHS-kasetille. Torstai-iltaisin koko perhe katsoi yhdessä Tehiksen tai Chicagon lääkärit ja perjantaisin Hauskat kotivideot, jotka juonsi ihanan lakoninen Markus Kajo. Vähän veikkaan, etten ole ainoa 80-luvun lapsi, jolle on jäänyt mieleen tällaisia televisiosidonnaisia sukupolvikokemuksia – saakohan omat lapset enää niitä? Tämähän on ihan tyylipuhdasta nostalgiaa, koska oikeasti nykyään en jaksaisi katsoa noita sarjoja hetkeäkään, mutta kun ne tulivat vain kerran viikossa ja jumalauta, yksi kerrallaan (kärsivällisyys ei enää riittäisi moiseen) niin siinä oli jotain harrasta. Nyt voidaan katsoa omia ohjelmia omilta läppäreiltämme vaikka kaikki kaudet putkeen. On tää nykyteknologia kamalaa.

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.33.png