SURULLISENKUULUISA LA LÍNEA

Vanha kotikaupunkini sai oman televisiosarjan.

Tämä Netflixin omaa tuotantoa oleva neliosainen minisarja ”La Línea – Kaupungi lain rajalla” on yhtä aikaa sekä nostalginen että hieman huvittava. En ensin ajatellut katsoa sitä ollenkaan, koska on ikävöin jo valmiiksi paljon, mutta uteliaisuus voitti.

Olin kyllä seurannut joitain keskusteluja sosiaalisessa mediassa, joissa paikalliset (siis ne linealaiset) muutama vuosi sitten puhuivat kuvausryhmästä, ja alueelle jäänyt ex-mieskin tiesi kertoa että tekeillä on ”Narcos-sarjan hengessä Euroopan versio”. Pidin tosi paljon Narcosin kahdesta ensimmäisestä kaudesta (en mitenkään vähiten näyttelijä Pedro Pascalin vuoksi…) mutta osasin aavistella, että La Línean ”monipuolisuudesta” huolimatta ihan saman tason draamaa tuskin olisi luvassa.

Olihan meidänkin arki aika tylsää, siitäkin huolimatta että todistin lähes joka päivä tupakan salakuljetusta ja satuin kerran rannalla keskelle narcolanchan (pikavene, jolla huumeita tuodaan Gibraltarinsalmen yli) purkuoperaatiota, joka päättyi poliisin rynnäkköön. Ja viattomana, sinisilmäisenä suomalaisena en tajunnut ollenkaan mistä oli kyse vaikka huumeryhmä heilui ympärillä kiväärit ojossa ja naamioituneet huumekauppiaat kaasuttivat ympäriinsä mönkijöillään. Myös paikallinen huumepomo vangittiin muutaman kymmenen metrin päässä kodistamme ja huumekauppaa käytiin avoimesti vastapäisessä taloyhtiössä, mutta silti.

Siksi Netflixin sarja vähän naurattaakin, vaikka aihe on vakava.

Työttömyydestä, köyhyydestä ja kurjasta maineestaan huolimatta kaupunki on käytännössä varsin rauhallinen. Meillä autoon murtauduttiin kerran, mutta muuten sain kulkea rauhassa, myös pimeällä ja niillä paikoilla, joilla aamuyön tunteina Marokon puolelta tuotu lasti ja paikalliset levittäjät kohtasivat. Tietenkään ihan aina ei kannattanut kulkea kamera ojossa eikä kurkkia kadulle avatuista ovista, mutta enemmän pelkään Itä-Helsingissä kuin pahamaineisessa La Líneassa.

En yritä vähätellä huumeongelmaa (tai oikeastaan ongelma on huumekauppa, sekä muu laiton toiminta sen ympärillä – mitään massiivista huumeidenkäyttöön liittyvää ongelmaa ei alueella käsittääkseni ole) tai puolustella pimeitä bisneksiä. Eivät ne kuitenkaan näy jokapäiväisessä arjessa, jossa lapsia viedään ja haetaan koulusta tai mennään päivän päätteeksi plazalle kahville. Toki kaupungin yleisilme on rähjäinen eikä se houkuttele turisteja, mutta pieni, vanhanaikainen keskusta on sympaattinen ja eläväinen.

Itsekin vilahdan sarjassa. Nimenomaan vilahdan: mun otsan voi tunnistaa vain, jos on tuijotellut sitä päivittäin peilistä. Netflixin kuvausryhmä oli ikuistamassa samaa jouluista tanssiesitystä, zambombaa, kuin minäkin. Olen siis päässyt Netflixiin, joskaan edes oma äitini ei erottanut mua paikallisten dance momsien seasta.

Valitettavasti tv-sarja on aika ponneton. Kun ei siellä oikeasti niin paljon tapahdu. En usko, että sitä jaksaa katsoa muut kuin ne, joilla on jokin side La Líneaan. Itsekin bongailin tuttuja naamoja, esimerkiksi sarjassa kaupungin pormestari Juan Franco oli meille jokapäiväinen moikkaustuttu, asuimmehan suoraan kaupungintalon vieressä. Itselleni oli kuriositeetti katsoa, kuinka öisin hasista ja kokaiinia tuotiin laatikkotolkulla samalle rannalle, missä olin vain muutamia tunteja aiemmin ulkoiluttanut koiraa. Muita tuskin kiinnostaa.

Jos kuitenkin Campo de Gibraltarin alue kiinnostaa, on Ylellä Avarassa luonnossa jakso, jossa lempiapinani eli Gibraltarinvuoren magotit saavat runsaasti huomiota. Apinoiden touhuissa on yleensäkin paljon enemmän järkeä kuin huumekauppiaiden.

Tämä Atunaran vaarallinen ranta vilahtelee Netflixissä runsaasti

TELEVISIOSSA TÄNÄÄN

Alkuvuodesta on ollut aikaa. Olen sairastellut taas koko vuoden kiintiön täyteen, ja kun olen lopettanut nettishoppailun ja pistänyt kaikki treffitouhutkin vähäksi aikaa tauolle niin yhtäkkiä olen ehtinyt vaikka mitä, esimerkiksi katsoa televisiota. Tai no siis läppäriä, telkkari meillä avataan vain lauantai-iltaisin kun lapseni kiduttavat mua 1,5 tunnin ajan Putouksella, mutta ajattelin kertoa mihin kaikkeen olen elämääni tuhlannut viimeisten kuukausien aikana. Ehkä sieltä löytyy joku uusi suosikki teillekin.

YLE AREENA:

YKSITTÄISTAPAUS

11 lyhytelokuvaa, jotka osuvat ja upottavat. Kaikissa oli mukana huumoria, mutta päällimmäiseksi jäi ahdistus siksi, että hitto, tätähän elämä ihan oikeasti on. Vähän lohtua sinänsä masentavaan maailmankuvaukseen toi Tyttöbileet-lyhärin isähahmo (jota esitti Antti Pääkkönen) joka on omassa epäcooliudessaan liikuttava liittolainen hämmentyneille teinitytöille.

VERTA, HIKEÄ JA T-PAITOJA

Ihan uunituore (juuri sopivasti tämän viikon sairasteluja varten ilmestynyt) kotimainen tuotanto, jossa neljä muotiorientoitunutta matkaa Myanmariin pikamuodin alkulähteille. Osa tunnetaan myös somevaikuttajina, itsehän olen sen verran kalkkis että tunnistin vain Sandra Hagelstamin, jonka vaatekaappi oli ihan rehellisesti sanoen vähän järkyttävä. Mun puolesta vaateteollisuuden lähes koko tuotantoprosessiin aina puuvillapelloilta hikipajalle olisi voinut laittaa työskentelemään ketkä tahansa tavikset: jälleen kerran oli tärkeää nähdä missä ja millaisissa oloissa vaatteita valmistetaan, ja myös se kuinka vähän siitä maksetaan. Tämän jälkeen ei huvita enää ostaa seitsemän euron paitoja.

FLEABAG

Fleabagin ensimmäinen kausi ehti valitettavasti jo poistua Areenasta, joskin mun mielestä se ei ollut yhtä hyvä kuin tämä kakkonen. Katson tätä sarjaa, vaikka siinä onkin elementtejä jotka ärsyttävät (jostain syystä erityisesti neljännen seinän rikkominen), koska siinä on viehättävä henkilögalleria (erityisesti Olivia Colemanin esittämä taiteellinen ”äitipuoli”), marsu, sekoilua vailla moralisointia ja ruotsalaisia esittämässä suomalaisia.

Screenshot at Mar 07 18-34-42.png

NETFLIX

WHEN THEY SEE US

Neliosainen minisarja, joka kertoo vuoden 1989 brutaalista puistoraiskauksesta New Yorkissa, ja siitä seuranneesta viiden rodullistetun alaikäisen pojan väärästä vankilatuomiosta. Draaman kannalta ensimmäiset kaksi jaksoa olivat jossain määrin sekavia ja raskaita seurata (niin kuin varmaan tilanne on ollut tosielämässäkin), mutta loppua kohden epäoikeudenmukaisuuden tunne alkoi puristaa jo todella pahasti.

Screenshot at Mar 07 18-32-43.png

SEX EDUCATION

Ihanat, älykkäät teinit, ja vieläkin ihanampi Gillian Anderson. Jos teininä oleminen ei ole tarpeeksi vaikeaa muuten, niin viimeistään silloin kun oma äiti on seksuaaliterapeutti – ja tulee vielä omaan kouluun tekemään duuniaan. Sympaattisia roolihahmoja ja -suorituksia, ja itse olisin katsonut tämän vain sen takia miten upea viisikymppinen Gillian Anderson on.

HBO

CHERNOBYL

Katsoin tämän JOULUNA ja se oli virhe se. Perustuu tositapahtumiin, kuten toivottavasti tiedättekin, mutta voi hyvänen aika miten voi ahdistaa. Ei millään muotoa mikään hyvän mielen sarja, mutta vaikuttava, huolella rakennettu kokonaisuus joka seurasi pitkään painostavana tunteena ja ääni- ja värimaailmana, joka ei jättänyt rauhaan.

THE ACT

Toinen tositapahtumiin perustuva sarja, jonka kantava voima ovat huikeat roolisuoritukset – jos ei muista perusta niin vähintään Patricia Arquetten ja Chloë Sevignyn takia kannattaa katsoa. Jälleen kerran ei voi kuin ihmetellä millaisessa maailmassa voi Münchausen by Proxy-syndroomasta kärsivä äiti systemaattisesti kiusata lastaan tällä tavalla, jäämättä kiinni viranomaisille. Aiheesta löytyy myös dokumentti, Mommy Dead and Dearest, samasta suoratoistopalvelusta, ja se kannattaa katsoa ennen tai jälkeen sarjan.

SHARP OBJECTS

Sharp Objects ei ollut aivan suosikkejani tältä listalta, mutta sekin oli omassa synkkyydessään kiehtova. Paljon mieleenpainuvia roolisuorituksia, mutta ehkä juuri edellisen sarjasuosituksen takia tämän sarjan sairas äiti-tytärsuhde alkoi vähän uuvuttaa. Kannattaa kuitenkin katsoa ihan viimeisille minuuteille asti.

McMILLIONS

Ah, jälleen kerran paluu vuoteen 1989 ja tositapahtumien pariin – jälleen kerran rikoksia, mutta vähän hilpeämpi meininki kuin rotusyrjintää harjoittavan oikeuslaitoksen osalta. McDonald’sin Monopoli-kampanjan kusetukseen liittyvä tutkinta ja kaikki siihen liittyvät oudot pikku nyanssit esitetään viihteellisen, jatkokautta petaavan kuuden jakson ajan, joiden tähtenä on ehdottomasti FBI:n Doug Mathews.

SUCCESSION

Tää lienee nyt koko listan lemppari tältä kuluneelta kolmelta kuukaudelta. Ei perustu edes tositapahtumiin mutta henkilögalleria on hykerryttävän epämiellyttävä, ja toisaalta jokaisesta hahmosta alkaa jollain kierolla tavalla pitää sarjan edetessä. Mediamaailmaan sijoittuva perhedraama, jossa perhe on vähän kyseenalainen käsite. Paljon hienoa näyttelijäntyötä, yksi suosikeistani on ehdottomasti Kieran ”Kevinin pikkuveli” Culkin.

Älkää kuitenkaan missään nimessä suositelko mulle sarjoja, koska välillä pitäisi tehdä töitä ja nukkuakin!

HELMIKUUN HÖYRYT

Nyt räntätyttää. Tuntuu, että olen lähtenyt tähän toiseen kuukauteen vähän väärällä jalalla liikkeelle, koska niin moni asia ärsyttää. Blogin kirjoittamisen suuria iloja on se, että voin purkaa kaikki patoumani täällä julkisesti, ihan vaan valittamisen ilosta. Joten aloitan helmikuun nyt päästelemällä vähän höyryjä – seuraavalla kerralla jotain positiivisempaa sisältöä sitten.

  • Jo viime viikolla vitutti Zalandon valko/viherpesu. Kun valtava verkkokauppa, jonka koko toiminta perustuu suuriin volyymeihin ja valikoimaan, jonka kokoa ei oikein voi järjellisesti perustella, alkaa jeesustella muotimaailman kestämättömyydellä niin mun korvista alkaa nousta savu. Ja kun tämä tapahtuu tilaisuudella, jonne lennätetään vaikuttajia ulkomailta asti pohtimaan, miten kuluttajat voisivat käyttäytyä paremmin kaupoilla – ja sitten ihan ohimennen siinä samassa lanseerataan ”ekslusiivinen kestävän kehityksen mallisto”, jos nyt paikalle päivän ajaksi rahdatut vaikuttajat haluaisivat ihan ohimennen mainostaa sitäkin. Olen ostanut Zalandolta aivan sairaan (ihan oikeasti sairaan) monta kertaa, ja aina kun olen vilkaissutkin valikoimaa olen jäänyt kohdennetun mainonnan limboon moneksi päiväksi. Aggressiivinen myyntimentaliteetti ei oikein sovi sen viestin kanssa, että ”ihmisten pitäisi ostaa vähemmän ja vaatia enemmän tietoa tuotteiden alkuperästä”, kuten eräs Zalandon korruptioillalliselle osallistunut vaikuttaja tulkkasi yrityksen viestiä seuraajilleen. Minä ihmettelen sitä, eikö Zalandon kaltainen suuri toimija voisi jo itse omaa tarjontaansa koostaessaan kiinnittää huomiota merkkien vastuullisuuteen. Ja vähentää heräteostoksiin houkuttelevaa mainontaa. Ja muuttaa esimerkiksi palautuksia maksullisiksi vaikuttaakseen nyt alkuun edes siihen, millainen hiilijalanjälki ympäri Eurooppaa kiertävillä paketeilla on. Mutta jos valikoimassa on pelkästään yli 6000 erilaiset farkut naisille, joista halvimmat maksavat alle kympin, niin kaikenlainen kuluttajien syyllistys ja yhdellä vähän reilummalla mallistolla leveily tuntuvat aivan vitsiltä.
  • Ja lisää valitusta siitä, miten eettisemmät vaihtoehdot maksatetaan kuluttajalla. Kun tämä väsynyt äiti olisi halunnut uimakoulumatkalla cappuccinon Vuosaaren ostoskeskuksen CIAO Caffe-kahvilasta, oli periaatteellisista syistä pakko paastota: Kasvismaidoista veloitettiin 0,5 euron lisämaksu! Siis siitä, jos haluaa valita ympäristöystävällisemmän, eettisemmän, terveellisemmän ja monelle allergikolle jo ihan välttämättömän soija-, kaura- tai mantelimaidon pitää maksaa ylimääräistä. Mun mielestä ideaalia olisi, että lehmänmaito maksaisi ekstraa, mutta ainakaan ylimääräinen veloitus kasvismaidoista ei kuulosta oikeudenmukaiselta. No, asiakkaita voi valikoida myös tällä tavalla ja jatkossa ostan itse sumppini muualta.
  • Vielä yksi! Maanantai alkoi massiivisella facepalmilla, kun erehtyin lukemaan Helsingin Sanomien mielipidepalstaa, jossa tasaisin väliajoin julkaistaan provokatiivista paskaa – pardon my French. Tällä kertaa koulutettu psykoterapeutti ja kolmen pojan äitinä pätevöitynyt Heidi Valasti paheksui naisia, jotka kontrolloivat miehiä ja poikia kaikilla elämän osa-alueilla: kotona ja koulussa, varhaiskasvatuksessa ja parisuhteessa. En nyt lähde oikomaan väitteitä (joista osa, kuten sukupuoleen sidottujen oppimisstrategioiden teoriat on tieteellisellä tutkimuksella kumottu jo ajat sitten) enkä edes puutu siihen, että täällä on nyt taas yksi nainen, joka tietää paremmin mikä miehillä on hätänä. Minäkin kolmen pojan äitinä olen monella tapaa huolissani siitä, millaisia riskejä kuuluu siihen, että syntyy poikaoletettuna: jos ei muuten niistä tiedä, suosittelen katsomaan Ylen dokumenttisarjan Logged in, joka on ahdistava kuvaus nykypäivän syrjäytetyistä nuorista miehistä erilaisine, mutta kovin samanlaisine ongelmineen. Näissä dokumenteissa käsitellään niitä ihan oikeita miesten yhteiskunnassa kohtaamia ongelmia, joihin ei kuulu se, että vaimo päättää sohvatyynyjen värin.

Heti helpotti. Nyt on taas vähän päästelty, ja jatkan varmasti taas Instagramin puolella. Nyt syön vielä sesongin viimeisen runebergintortun ja sen jälkeen alan valmistautua laskiaispullakauteen, joten eihän tässä nyt asiat niin hullusti ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

KURKISTUS JOULUKALENTERIN LUUKUISTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Melkein puoli vuotta sitten kesäkuussa lähdettiin yhtenä aurinkoisena päivänä isojen poikien kanssa pyöräretkelle. Fillaroitiin aika lähelle kotia tv-studioille, joissa oli hieman eri tunnelma kuin ulkona kesään heräilevässä Helsingissä. Astuimme keskelle suureen halliin rakennettua joulumaailmaa, joka sunnuntaista alkaen näkyy televisiossa tämän vuoden YLE:n joulukalenterin muodossa – siis tervetuloa Tonttuakatemiaan!

Tällä kertaa olin kuullut muutaman sisäpiirihuhun tulevasta joulukalenterista jo etukäteen, sillä ohjaajana hääri ystäväni Jussi Lehtomäki (jonka kirjaa olen täällä hehkuttanut). Lapset vastasivat innoissaan ”kyllä” kutsuun tulla kurkkaamaan kulisseihin kesken kiireisimmän, yli 40 päivää kestäneen kuvaussession. Kontrasti ulkomaailmaan olikin melkoinen: teollisuushalliin oli luotu upea, yksityiskohtainen ulottuvuus joka näyttää vielä ihmeellisemmältä televisiossa. Taika tempaisi mukaan lapset jo pelkällä pikavisiitillä kuvauksiin, enkä malta odottaa että he pääsevät näkemään lopputuloksen televisiosta loppuviikosta alkaen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sain myös kunnian nähdä useamman jakson etukäteen ja olin ehkä vähän skeptinen: muistan kyllä omasta lapsuudestani muutamia joulukalentereita, Histamiinin ainakin, mutta viime vuosina television joulukalenterit eivät ole lyöneet meillä läpi ja ne ovat itsestänikin olleet nopealla vilkaisulla vähän… ankeita. En tarkoita, että kaikki lapsille suunnattu viihde pitää olla nopearytmistä sekoilua, mutta ilman leikkisyyttä jää joulukalenteri helposti vain aikuisten nostalgiatripiksi.

No nyt ei ole siitä huolta. Täysin puolueettomasti voin sanoa, että luvassa on hauskin joulukalenteri aikoihin. Miehityksestä löytyvät mm. hulvaton Jaana Saarinen, ihmisäidin roolissa erittäin samaistuttava Armi Toivanen, Mikko Penttilä (jota en itse tiennyt mutta lapsilla kyllä syttyi lamppu heti kun kuulivat nimen mainittavan), Minna Koskela ja Henna Tanskanen ja joukko muita sympaattisia ammattilaisia. Oma suosikkini on ehdottomasti Manoel Pinton tulkitsema Kaneli-tonttu, jonka voisin adoptoida meille kotitontuksi. Mahtavan positiivinen energia ja erinomainen ajoitus tilannekomiikan osalta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tonttuakatemiassa riittää draamaa monella rintamalla, enkä ala tehdä suuria juonipaljastuksia: sadunomaisen maailman lisäksi jouluun valmistaudutaan myös ihan tavallisessa ihmiskodissa. Itse arvostin sitä, että vaikka kohderyhmänä onkin ensisijaisesti lapset, on niin tarinankulkuun ja kerrontaan kuin tekniseenkin puoleen panostettu. Tiedän, ettei omia lapsia tällaiset asiat kiinnosta niin kauheasti mutta itse fiilistelin hyvää äänenlaatua, erinomaista kuvausta ja mukaansatempaavaa leikkausta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten sunnuntaina kannattaa virittäytyä tv-vastaanottomien ääreen. Myös Annuska kävi piipahtamassa studiolla – ja fiilisteli aika pitkälti samoja juttuja kuin minäkin, mitäs me kasarin lapset! Muistatteko muuten sen yhden joulukalenterin, jossa Miitta Sorvali sanoi lapsille että ”turpa rullalle ja rulla taskuun”, ja siitä tuli sen ajan mittakaavassa oikea kohu? No, minä muistan. Toivon samanlaisia muistijälkiä myös omille lapsilleni. Ihanaa opintomatkaa Tonttuakatemiaan kaikille joulufiiliksen ystäville.