HELMIKUUN HÖYRYT

Nyt räntätyttää. Tuntuu, että olen lähtenyt tähän toiseen kuukauteen vähän väärällä jalalla liikkeelle, koska niin moni asia ärsyttää. Blogin kirjoittamisen suuria iloja on se, että voin purkaa kaikki patoumani täällä julkisesti, ihan vaan valittamisen ilosta. Joten aloitan helmikuun nyt päästelemällä vähän höyryjä – seuraavalla kerralla jotain positiivisempaa sisältöä sitten.

  • Jo viime viikolla vitutti Zalandon valko/viherpesu. Kun valtava verkkokauppa, jonka koko toiminta perustuu suuriin volyymeihin ja valikoimaan, jonka kokoa ei oikein voi järjellisesti perustella, alkaa jeesustella muotimaailman kestämättömyydellä niin mun korvista alkaa nousta savu. Ja kun tämä tapahtuu tilaisuudella, jonne lennätetään vaikuttajia ulkomailta asti pohtimaan, miten kuluttajat voisivat käyttäytyä paremmin kaupoilla – ja sitten ihan ohimennen siinä samassa lanseerataan ”ekslusiivinen kestävän kehityksen mallisto”, jos nyt paikalle päivän ajaksi rahdatut vaikuttajat haluaisivat ihan ohimennen mainostaa sitäkin. Olen ostanut Zalandolta aivan sairaan (ihan oikeasti sairaan) monta kertaa, ja aina kun olen vilkaissutkin valikoimaa olen jäänyt kohdennetun mainonnan limboon moneksi päiväksi. Aggressiivinen myyntimentaliteetti ei oikein sovi sen viestin kanssa, että ”ihmisten pitäisi ostaa vähemmän ja vaatia enemmän tietoa tuotteiden alkuperästä”, kuten eräs Zalandon korruptioillalliselle osallistunut vaikuttaja tulkkasi yrityksen viestiä seuraajilleen. Minä ihmettelen sitä, eikö Zalandon kaltainen suuri toimija voisi jo itse omaa tarjontaansa koostaessaan kiinnittää huomiota merkkien vastuullisuuteen. Ja vähentää heräteostoksiin houkuttelevaa mainontaa. Ja muuttaa esimerkiksi palautuksia maksullisiksi vaikuttaakseen nyt alkuun edes siihen, millainen hiilijalanjälki ympäri Eurooppaa kiertävillä paketeilla on. Mutta jos valikoimassa on pelkästään yli 6000 erilaiset farkut naisille, joista halvimmat maksavat alle kympin, niin kaikenlainen kuluttajien syyllistys ja yhdellä vähän reilummalla mallistolla leveily tuntuvat aivan vitsiltä.
  • Ja lisää valitusta siitä, miten eettisemmät vaihtoehdot maksatetaan kuluttajalla. Kun tämä väsynyt äiti olisi halunnut uimakoulumatkalla cappuccinon Vuosaaren ostoskeskuksen CIAO Caffe-kahvilasta, oli periaatteellisista syistä pakko paastota: Kasvismaidoista veloitettiin 0,5 euron lisämaksu! Siis siitä, jos haluaa valita ympäristöystävällisemmän, eettisemmän, terveellisemmän ja monelle allergikolle jo ihan välttämättömän soija-, kaura- tai mantelimaidon pitää maksaa ylimääräistä. Mun mielestä ideaalia olisi, että lehmänmaito maksaisi ekstraa, mutta ainakaan ylimääräinen veloitus kasvismaidoista ei kuulosta oikeudenmukaiselta. No, asiakkaita voi valikoida myös tällä tavalla ja jatkossa ostan itse sumppini muualta.
  • Vielä yksi! Maanantai alkoi massiivisella facepalmilla, kun erehtyin lukemaan Helsingin Sanomien mielipidepalstaa, jossa tasaisin väliajoin julkaistaan provokatiivista paskaa – pardon my French. Tällä kertaa koulutettu psykoterapeutti ja kolmen pojan äitinä pätevöitynyt Heidi Valasti paheksui naisia, jotka kontrolloivat miehiä ja poikia kaikilla elämän osa-alueilla: kotona ja koulussa, varhaiskasvatuksessa ja parisuhteessa. En nyt lähde oikomaan väitteitä (joista osa, kuten sukupuoleen sidottujen oppimisstrategioiden teoriat on tieteellisellä tutkimuksella kumottu jo ajat sitten) enkä edes puutu siihen, että täällä on nyt taas yksi nainen, joka tietää paremmin mikä miehillä on hätänä. Minäkin kolmen pojan äitinä olen monella tapaa huolissani siitä, millaisia riskejä kuuluu siihen, että syntyy poikaoletettuna: jos ei muuten niistä tiedä, suosittelen katsomaan Ylen dokumenttisarjan Logged in, joka on ahdistava kuvaus nykypäivän syrjäytetyistä nuorista miehistä erilaisine, mutta kovin samanlaisine ongelmineen. Näissä dokumenteissa käsitellään niitä ihan oikeita miesten yhteiskunnassa kohtaamia ongelmia, joihin ei kuulu se, että vaimo päättää sohvatyynyjen värin.

Heti helpotti. Nyt on taas vähän päästelty, ja jatkan varmasti taas Instagramin puolella. Nyt syön vielä sesongin viimeisen runebergintortun ja sen jälkeen alan valmistautua laskiaispullakauteen, joten eihän tässä nyt asiat niin hullusti ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

KURKISTUS JOULUKALENTERIN LUUKUISTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Melkein puoli vuotta sitten kesäkuussa lähdettiin yhtenä aurinkoisena päivänä isojen poikien kanssa pyöräretkelle. Fillaroitiin aika lähelle kotia tv-studioille, joissa oli hieman eri tunnelma kuin ulkona kesään heräilevässä Helsingissä. Astuimme keskelle suureen halliin rakennettua joulumaailmaa, joka sunnuntaista alkaen näkyy televisiossa tämän vuoden YLE:n joulukalenterin muodossa – siis tervetuloa Tonttuakatemiaan!

Tällä kertaa olin kuullut muutaman sisäpiirihuhun tulevasta joulukalenterista jo etukäteen, sillä ohjaajana hääri ystäväni Jussi Lehtomäki (jonka kirjaa olen täällä hehkuttanut). Lapset vastasivat innoissaan ”kyllä” kutsuun tulla kurkkaamaan kulisseihin kesken kiireisimmän, yli 40 päivää kestäneen kuvaussession. Kontrasti ulkomaailmaan olikin melkoinen: teollisuushalliin oli luotu upea, yksityiskohtainen ulottuvuus joka näyttää vielä ihmeellisemmältä televisiossa. Taika tempaisi mukaan lapset jo pelkällä pikavisiitillä kuvauksiin, enkä malta odottaa että he pääsevät näkemään lopputuloksen televisiosta loppuviikosta alkaen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sain myös kunnian nähdä useamman jakson etukäteen ja olin ehkä vähän skeptinen: muistan kyllä omasta lapsuudestani muutamia joulukalentereita, Histamiinin ainakin, mutta viime vuosina television joulukalenterit eivät ole lyöneet meillä läpi ja ne ovat itsestänikin olleet nopealla vilkaisulla vähän… ankeita. En tarkoita, että kaikki lapsille suunnattu viihde pitää olla nopearytmistä sekoilua, mutta ilman leikkisyyttä jää joulukalenteri helposti vain aikuisten nostalgiatripiksi.

No nyt ei ole siitä huolta. Täysin puolueettomasti voin sanoa, että luvassa on hauskin joulukalenteri aikoihin. Miehityksestä löytyvät mm. hulvaton Jaana Saarinen, ihmisäidin roolissa erittäin samaistuttava Armi Toivanen, Mikko Penttilä (jota en itse tiennyt mutta lapsilla kyllä syttyi lamppu heti kun kuulivat nimen mainittavan), Minna Koskela ja Henna Tanskanen ja joukko muita sympaattisia ammattilaisia. Oma suosikkini on ehdottomasti Manoel Pinton tulkitsema Kaneli-tonttu, jonka voisin adoptoida meille kotitontuksi. Mahtavan positiivinen energia ja erinomainen ajoitus tilannekomiikan osalta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tonttuakatemiassa riittää draamaa monella rintamalla, enkä ala tehdä suuria juonipaljastuksia: sadunomaisen maailman lisäksi jouluun valmistaudutaan myös ihan tavallisessa ihmiskodissa. Itse arvostin sitä, että vaikka kohderyhmänä onkin ensisijaisesti lapset, on niin tarinankulkuun ja kerrontaan kuin tekniseenkin puoleen panostettu. Tiedän, ettei omia lapsia tällaiset asiat kiinnosta niin kauheasti mutta itse fiilistelin hyvää äänenlaatua, erinomaista kuvausta ja mukaansatempaavaa leikkausta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten sunnuntaina kannattaa virittäytyä tv-vastaanottomien ääreen. Myös Annuska kävi piipahtamassa studiolla – ja fiilisteli aika pitkälti samoja juttuja kuin minäkin, mitäs me kasarin lapset! Muistatteko muuten sen yhden joulukalenterin, jossa Miitta Sorvali sanoi lapsille että ”turpa rullalle ja rulla taskuun”, ja siitä tuli sen ajan mittakaavassa oikea kohu? No, minä muistan. Toivon samanlaisia muistijälkiä myös omille lapsilleni. Ihanaa opintomatkaa Tonttuakatemiaan kaikille joulufiiliksen ystäville.

MY WEEK

Sellaiset klassiset my week (tai jos sattuu elämään oikein jännittävää elämää niin my day!)-postaukset on aina tuntuneet musta sellaiselta vähän väkisin väännetyltä sisällöltä kun ei muuta kirjoitettavaa ole. No, nyt ei ole muuta kirjoitettavaa joten tässä tällainen my week-postaus. En ehkä suosittele lukemaan, mutta toisaalta jos nyt tänne asti tulit ja aloitit niin anna mennä loppuun asti.

MAANANTAI

Maanantai valkeni kansainvälisillä vesillä. Tai okei, itse asiassa oltiin jo varmaan Suomen aluevesillä ja jos ei Suomen niin sitten Ruotsin. M/S Romantic-faniristeily oli paluumatkalla, ja maanantain puolellakin bailattiin aamuviiteen asti, jatkot hyttikäytävässä. Eihän tällainen ikäihminen kestä kahden päivän biletystä, aamulla parin tunnin yöunilla oli aika rapsakka olo aamiaisbuffassa itse kullakin, kuten kuvista näkyy. Mutta samalla oli sellainen hihityttävä olo (okei, olin varmaan vielä vähän hiprakassa kun saavuttiin satamaan), ihan kuin olisi ollut sellaisessa superintensiivisessä aikuisten leirikoulussa, jonka ei olisi halunnut loppuvan. Toki oman terveyteni kannalta kaksi päivää oli tasan maksimi moiselle sekoilulle. Muiden valuttua omiin juniinsa ja busseihinsa ja viharatikoihinsa jäin pariksi tunniksi tekemään töitä terminaaliin, josta vielä raahauduin yrittäjyysaiheiseen haastatteluun. Horkasta huolimatta oli suorastaan luova krapula, ja oivalsin parituntisen haastattelun aikana että ihan oikeasti yrittäjyys on jotenkin tosi kivaa juuri nyt – varsinkin, kun ei tarvinnut lähteä laivalta suoraan sorvin ääreen. Via Tribunalin pizzan kautta pääsin vielä yhdeksi yöksi piiloon lapsilta, ja olinkin toki mitä viehättävintä seuraa kun vuoron perään nukahtelin kesken lauseen ja jos hetkeksi satuin tokenemaan sieltä hämärän rajamailta aloin heti ulvoa että ihan varmasti kuolen tähän kankkuseen.

TIISTAI

Oli yhä krapula, mutta neljän päivän lapsivapaan jälkeen oli niin ihana nähdä omat tyypit, joista yksi oli kipeänä kotona koiran kanssa kun muina tuhkimoina palasin kotiin just ennen kello kahtatoista. Päivällä, toki. Arkeen paluu olikin töitä ja Skype-palavereita, pyykkäämistä, sellaista metapakkaamista eli tuijotin kaikkia tavaroitani ja hoin itselleni että ei helvetti, viikon päästä on muutto, mihin mä tän kaiken roinan tungen.

KESKIVIIKKO

Pitkästä aikaa sellainen päivä että elämä jos ei hymyillyt niin vienosti vähän vinkkasi silmää, että hei, saatat selvitä – kunhan et enää ikinä juo uudestaan. Perusduunipäivä, joskin keskimmäisen lapsen saikkuilu tarjosi vähän ylimääräistä taustamelua työpuheluille. Keskiviikkoon kuului myös henkistä valmistautumista torstaihin, joka on yleensä meidän taloudessa se viikon raskain päivä tiukan aikataulun takia. Aloitin myös katsomaan Netflixistä Unbelievable-sarjaa, joka oli virhe, koska sarjaan jäi tietenkin koukkuun ja olenkin katsonut sitä sitten loppuviikon yöunien kustannuksella.

TORSTAI

Sain vihdoin työskennellä hetken ylhäisessä yksinäisyydessäni kun jokainen lapsukainen oli vihdoin kunnossa, ainakin nyt tämän muutaman päivän ajan. Hain keskimmäisen koulusta, ja suuntasimme heti kaupunkiin toimintaterapiaan. Toimintaterapian ajan olen yleensä treffaillut tuttuja Hakaniemen hipsterkahviloista mutta tällä kertaa olin tekevinäni töitä, mutta oikeasti otin selfieitä Leipätehtaan tiloissa:

P9265241.jpeg

Sen lisäksi luin lehdistä (eli siis netistä) Estonia-artikkeileita, joita olen jostain syystä suurkuluttanut koko viikon: en tiedä johtuiko se M/S Romantic-risteilyn jälkitärinöistä mutta ihmiskohtalot aiheuttivat isompaa ahdistusta kuin pitkään aikaan. Sitten roudasin kiireellä lapsen kotiin ja vaihdoin lennosta kuopukseen, jolla oli taidekerho puolen kilometrin päässä kotoa. Puolitoistatuntisen taidekerhon aikana juoksin (ihan kirjaimellisesti) koiran hoitoon Pasilaan ja ehdin ihmeen kaupalla takaisin muutamaa minuuttia ennen taiteilun päättymistä.

PERJANTAI

Heräsin päivään poikkeuksellisesti 34-vuotiaana. Mitään synttärispektaakkelia ei tarjoiltu, vaan söimme reippaan aamupalan ja lähdin isojen poikien mukaan koululle, jossa oli kahden tunnin ajan ”kodin ja koulun päivä”, eli me vanhemmat jupistiin seinänvierillä, itkettiin kahvin perään ja yritettiin salaa lukea työmeilejä ilman että opet huomaa. Sen jälkeen yritin tehdä kotona töitä, mutta oikeasti varailinkin lomia ensi keväälle. Roudasin lapset mummolaan yhdeksi yöksi ja lähdin itse palkitsemaan itseni vanhenemisesta Collage Clubin paperikukkatyöpajaan, jossa kolmen tunnin liimailun lopputuloksena oli yksi paperiruusu. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi olin tosi onnellinen! Tämän jälkeen lähdin kohti Antiokia Atabaria, jossa oli tarkoitus tavata ystäviä synttäri-illallisen merkeissä. Olin tehnyt pöytävarauksenkin, johon en  ollut saanut vastausta, mutta kun pääsimme paikalle oli ravintola pimeänä ja ovessa lappu. Siis tyhjä A4:n arkki, jossa ei ollut mitään tekstiä. Tämä tietty vähän nauratti: ilmeisesti termi ”lappu luukulle” oli otettu varsin sanantarkasti, vaikka mukavaa tietty jos vähän olisi kerrottu onko kyseessä konkurssi vai joku perus loma. Onneksi naapurikorttelin meksikolaisesta Pueblosta löytyi tila. Sain monta mojitoa, ihania lahjoja ja nähdä elämäni tärkeitä ihmisiä. Ja palattuani vikalla metrolla kotiin sen sijaan että olisin levännyt, katsoin Netflixiä.

LAUANTAI

Piti pakata, mutta oikeasti purinkin laatikoita jotka on olleet avaamatta vuodesta 2017 (ja ne on siis kulkeneet 8000 kilometriä ympäri Eurooppaa). Teki mieli vain kiljua, että miksi olen säästänyt kaiken maailman lippulappusia, olihan se Varkauden vesitorni sellainen elämys että varmaan ilman pääsylippuakin muistaisin sen loppuelämäni. Sitten lähdin hakemaan lapset hoidosta ja kotimatkalla todettiin, että pakko hakea kirjastokortti keskimmäiselle, koska maanantaina kirjastobussi tulisi koululle, ja Oodissa todettiin että pakko  kai tässä on mennä ihan itse kirjastoonkin. En meinannut millään saada lapsia raahattua sieltä ulos, mutta jotain hyviä kiristyskeinoja kai keksin kun lopulta selvittiin kotiin ja loppupäivän kokkailin, pakkailin ja kirosin hamsteriluonnettani. Käytiin vieläpä kaveriperheen luona lettukesteillä, eli minä istuin ja valitin jotain oman elämäni suurta epäkohtaa samalla kun ystäväperheen äiti ruokki kuusi lasta.

P9285276.jpeg

SUNNUNTAI

Olin luvannut lapsille retken Itä-Pasilaan, en suinkaan upean ja ainutlaatuisen arkkitehtuurin takia vaan koska Piipoon legotapahtuma Messukeskuksessa. Maksoin 42 euroa meidän neljän hengen sisäänpääsystä ja hetkeä myöhemmin kolmisen kymppiä pullasta, kahvista ja kolmesta hodarista sekä mehusta ja olin ihan romuna alle tunnissa. Tapahtumahan oli tosi hauska, jos pitää legoista, sietämättömästä ihmispaljoudesta ja siitä, että kadottaa koko ajan näköyhteyden lapsiinsa. Melutaso oli sellainen, että korvissa soi vielä nyt illallakin, ja jopa mun omat mölyapinani alkoivat uupua siellä tuhansien ihmisten synnyttämään äänivyöryyn (lauantain kävijämäärä oli kuulemma 7000 enkä usko että sunnuntai ainakaan kovin kauas kakkoseksi jäi). Sen jälkeen olen syönyt, purkanut ja pakannut ja esitellyt asunnon sympaattisille nuorille kundeille, joilla selvästi taas yläkoulun ehkäisyvalistus alkoi muistua mieleen kun ne näkivät tämän meidän kolmioon sijoitetun legotapahtuman ja kaikki Ninjago-kalsarit ripoteltuna pitkin asuntoa. Sellainen viikko. Haluaisin ajatella että ens viikko ois jotenkin rauhallisempi mutta luvassa on nyt ainakin yks muutto ja pari leffareissua ja ruokapiiriä ja ehkä sit joku uusi sarja Netflixistä?

BONUSPERHE

Tarkoitus oli blogata ihan muista aiheista, mutta koska elän juuri monen ihmisen pahinta painajaista (MacBookkini on täysin kuollut ja siellä on kaikki valokuvat ym.) niin päädyin kirjoittelemaan vähän tällaisesta keski-ikäisemmästä teemasta. Sopii hyvin, sillä täytän ensi viikolla komeat 33 vuotta ja mikäs sen paremmin kuvaa tätä elämänvaihetta kuin se, että koko viikon olen ollut liekeissä ruotsalaisesta parisuhdedraamasta!

Päädyin katsomaan Bonusperhettä (Bonusfamiljen) kun etsin Netflixistä jotain katsottavaa tiskauksen taustalle. Jäinkin heti koukkuun, ja päädyin ahmimaan molemmat ilmestyneet tuotantokaudet alle viikossa – tämä on aina vähän noloa, nämä sarjojen suurkulutus. Sitä edellisellä viikolla tiskaamaan motivoi Good Girls, joka tuntuu nyt ruotsalaiseen hillittyyn perhedraamaan verrattuna tosi ylilyövältä ja kornin amerikkalaiselta. Bonusperhe on tarjonnut sopivassa suhteessa sympatiaa ja tirkistelyä.

Koska kokemusta uusperheistä ei ole – eikä tule tämän perusteella, koska tämä sarja ei varsinaisesti ole mikään ylistyslaulu uusperheellisyydelle – on paha sanoa kuinka realistinen Bonusperhe on. Mutta se on viihdyttävä ja herättää akuutin tarpeen halata kaikkia hahmoja. Hahmot ovat yhtä aikaa ärsyttäviä ja ihania. Suosikkihahmot (Martinin äiti Bigge sekä Katja) ovat toisinaan raivostuttavia, siinä missä inhokkihahmoja (koulukuraattori Filip sekä yksi Bonusperheen keskeisistä hahmoista, uusperheen äiti Lisa) on mahdoton inhota ihan sydämestään. He ovat niin inhimillisiä! Heidän puolestaan välillä hävettää, välillä innostuu.

Parasta sarjassa on ollut kieli! Tämän sanoo vannoutunut ruotsiangstaaja. Jos olisin katsonut Bonusperhettä ennen virkamiesruotsin kurssia, ei mulla olisi ollut hätäpäivää. Nyt olen katsonut tätä niin intensiivisesti, että näen uneni ruotsiksi ja täysin vailla itsekritiikkiä aloin jäätelöbaarissa jutella tanskalaiselle perheelle. Uskon, että puhun siis nykyään myös sujuvaa skandinaaviskaa, niin tunteella olen elänyt Bonusperheessä mukana. Bonusperheen molemmat kauden löytyvät myös Areenasta – mä katselin omani englanninkielisillä teksteillä Espanjan Netflixistä, ja olen iloisesti yllättynyt miten hyvin sitä ymmärsi silloinkin kun oli vain kuulon varassa. Mutta miksi, miksi sitä on vain kaksi kautta? Harkitsen vakavasti, että seuraavaksi kokeilisin Solsidania!

Screen Shot 2018-09-23 at 18.02.27