COCO

Mikä shokki; Coco, Disneyn uusin animaatio, tulee ensi-iltaan Suomessa vasta perjantaina! Olen tietenkin kuvitellut, että kaikki ovat sen jo nähneet, sillä Espanjassa se on ehtinyt pyöriä elokuvateattereissa ja jo poistuakin ohjelmistosta. No, olette onnekkaita, sillä nyt voitte lukea erittäin ajankohtaisen mielipiteeni elokuvasta (ja muutamasta muusta asiasta) juuri sopivasti ennen kuin viette koko perheen elokuviin. Varoitus: teksti sisältänee paljastuksia ja spoilereita paitsi Cocosta, myös suunnilleen kaikista Disneyn elokuvista sitten Dumbon.

Coco-Movie-2017-Pixar-Box-Office-Predictions-Week_t560

Cocon juoni lyhyesti: pienessä meksikolaisessa kylässä asuva Miguel elää, kuten kulttuuriin kuuluu, tiiviisti useamman sukupolven kesken. Perheellä on menestyvä kenkäyritys ja yksi ehdoton periaate: ei musiikkia! Luonnollisesti Miguel rakastaa musiikkia ja erityisesti kitaransoittoa ja ihailee menneiden aikojen tähteä Ernesto de la Cruzia. Kapinoidessaan perhettään vastaan, yrittäessään osallistua kykykilpailuun Erneston hautakammiosta varastetun kitaran kanssa, joutuu Miguel seikkailulle tuonpuoleiseen Día de los Muertos-päivänä, jolloin vainajien odotetaan tulevan käynnille – herkuttelemaan haudoille tuoduilla ruoilla, katsomaan sukuaan. Miguel jää uppiniskaisuutensa takia jumiin kuolleiden valtakuntaan, jossa hän päätyy metsästämään paitsi kauan sitten perheensä hylännyttä isoisoisäänsä myös Ernesto de la Cruzia. Mukana on uskollinen koirakaveri, ja loppu on onnellinen. Vaikka nyt lähetän nöyrän pyynnön sinne Disneyn studioille: EI ENÄÄ YHTÄÄN ELOKUVAA JOSSA IHANA ISOÄITI KUOLEE. Kiitos.

d13b5c4ca9e8e763316c413df9300d88

Aikuisille elokuvan juoni on ennalta-arvattava, mutta lapset vaikuttivat oikein kiinnostuneilta. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä Disneyn muihin viime aikaisiin onnistumisiin kuten Moanaan ja takuulla itkettävään Inside/Outiin. Myös se Cars 3 oli paljon parempi kuin odotin trailerin perusteella. Tässä oli paluuta perinteisempään Disneyyn, sillä pahis oli ihan oikea pahis, ilkeä ja viekas, suoranainen murhaaja. Mutta vaikka tapahtumien ympäristö oli pääasiassa tuonpuoleinen, se ei ollut lainkaan ahdistava tai pelottava. Luurankoihin tottui nopeasti ja elokuvan visuaalisuus – värit, kuviot, upeat yksityiskohdat ja koristeellisuus – luovat sopivan epärealistisen tunnelman. Yleisön 3-,5- ja 7-vuotiaat vakuuttivat, ettei mitään erityisen pelottavaa elokuvassa ollut eikä se tullut esimerkiksi uniin perästä käsin.

Itsehän olen jättänyt vuosituhannen alkupuolella sydämeni Väli-Amerikkaan, ja erityisesti juuri Guatemalaan ja Meksikoon. Tosin hävettää myöntää, että kun kaksikymppisenä olisi ollut tilaisuus nähdä Día de los Muertosin perinteet paikan päällä Oaxacan maakunnassa, en tiennyt koko päivästä mitään ja ihmettelin vain kaljapullo kädessä kynttilöiden ja asujen kanssa kulkevia paikallisia. Nyt nolottaa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä sivistää itseään. Tosin nykyisessä maailmantilassa aina mietin, millainen riski on lähteä käyttämään (lasten)elokuvan aineistona jonkun ”toisen kulttuurin” (tässäkin tapauksessa ohjaaja on amerikkalainen, valkoinen mies ilman latinotaustaa) historiaa. Tätä mietin jo Moanan kohdalla. Ja nytkin yritin googlata Disney cultural appropriation, tosin laitoin sen sittenkin vahingossa Google Mapsiin enkä päässyt kovin pitkälle. Mm. New York Times on käsitellyt juuri sitä, onko Coco OK.

images

Sekä minä että esikoinen pyyhimme elokuvan lopuksi silmäkulmia. Siinä on siis luvassa takuuvarmaa itketystä aikuisille, joskin Pixarin studioiden tapaan myös hirveästi huumoria. Ihan Inside/Outin kaltainen elämys Coco ei ollut, mutta toiminnallinen seikkailu josta ei puuttunut kiehtovia elementtejä. Kuoleman esittäminen normaalina ja jopa runollisena, sekä vaihtoehtoisen ”mitä kuoleman jälkeen tapahtuu”-skenaarion esittäminen oli tervetullutta myös meidän perheessä, jossa lapset aika usein keskustelevat siitä syntyvätkö uudestaan meritähtenä vai kameleonttina. Vaikka musiikilla oli tässä elokuvassa todella suuri merkitys, se ei jostain syystä uponnut ihan samalla tavalla kuin Moanan soundtrack. Silti hienoa ja pahensi vain Meksikon ikävää entisestään.

Käykää siis katsomassa Coco. Meillä se toimi myös nuorimmalla, joskin ne tunnepuolen asiat iskivät parhaiten esikoiselle. Koko yleisö kuitenkin jaksoi hyvin alusta loppuun eikä kielimuuri häirinnyt kauheasti – toivon, että espanjankielisiä paloja on säästetty myös suomalaiseen versioon. Se, mistä olen ollut tasaisesti tosi iloinen nähdessäni näitä uusia Disney-elokuvia on niiden maailmankuva, jossa pojat ja tytöt voivat olla vain kavereita eikä mitään romansseja ole pakko änkeä, puhumattakaan siitä että sankaruus ei ole yksiulotteista tai vain toiselle sukupuolelle sallittua. Tämä hankitaan ehdottomasti DVD:nä kun se ilmestyy.

images-1

TUNNUSTAN!

Nyt täytyy tehdä pari tunnustusta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan ainakin, että eilen pari lasia tinto de veranoa ja puolentoista tunnin videopuhelu ystävän kanssa saattoi olla viikon kohokohta. Ei nyt ihan yhtä täydellistä kuin maailmanparantaminen samassa tilassa, mutta aika hyvä, sanoisinko.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan muuten olleeni väärässä – en yleensä ole, tai en ainakaan tunnusta sitä. Ränttäsin jo etukäteen Cars 3-elokuvasta varmana, että nyt on tehty uusiksi kaikki kakkososan virheet ja luvassa on jotain armotonta räimettä ja paniikinlietsontaa lapsissa. Mutta sehän olikin ihan hyvä! Ottaen huomioon, että kävimme katsomassa tämän ei täydellisen, mutta aika hyvän lastenelokuvan englanniksi, jolloin poikien mielenkiinto hieman kärsi kielimuurin takia, mä olin luultavasti perheestä se, joka oli eniten innoissaan. Pitkästä aikaa Cars-elokuva, jonka jokaista juonenkäännettä ja vuorosanaa ei tuntenut entuudestaan! Pahoittelen siis hätäistä arviotani pelkän teaserin perusteella: My bad!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan, että olen käynyt nyt kaksi kertaa lenkillä enkä selvinnyt vielä viiden kilometrin yhtäjaksoiseen juoksuun. Vuoden täydellisen juoksutauon jälkeen aloitin ehkä hieman myöhään (taas) tämän puolimaratonille valmistautumisen. Olemme nimittäin ystäväni kanssa menossa lokakuun lopussa Madridiin juoksemaan puolikkaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Torstaina paikallisella rannalla, juuri siltä jolla me mielellämme vietämme iltapäivämme, annettiin haivaroitus kahden haihavainnon perusteella. Tunnustan, että annoin itseni hieman panikoida, vaikka oikeasti olen hyvin tietoinen että mahdollisesti bongattu särmäpurjehai ei ole mikään Tappajahain veroinen peto vaan aika uimareille varsin harmiton seuralainen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan että ostolakosta huolimatta olen sekä vilkuillut NOSHin syysmallistoa että haikaillut Hennesin jokasyksyistä kuvastoa. Ei sillä, että se ostolakko nyt tähänkään asti olisi ollut mikään maailmanluokan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan vielä nyt senkin, että nämä kuvat ovat just sellainen klassinen lavastus blogiin mistä bloggaajia aina syytetään. Käytiin tutustumassa meidän kotitalon kattoterassiin ja en tiedä mitä ajattelin, kun otin nuo pojat mukaan. Kaksi korkeanpaikankammoista sai huutaa pää punaisena kun kolmikko koko ajan joko roikkui reunalla, kieri lokinkakassa (jota tuolla toden totta riitti), keinui pyykkinaruissa tai oli muuten vaan jotenkin kuolemanvaarassa koko ajan. Oltiin ajateltu ihailla auringonlasku katolta, mutta otettiin kymmenessä minuutissa kuvat ja lähdettiin takaisin kolmanteen kerrokseen leputtamaan hermoja.

ENSKARIMUIJA

Aijjai tätä jetset-elämää. Viime keskiviikkona juotiin hassunmakuisia vodkadrinkkejä (joku paikan päällä ollut, kerro mulle, mikä se hiton mauste oli?) ja eilen sitten keekoiltiin samoissa bileissä Jean-Paul Gaultierin kanssa. Lauantaina ajelin taksilla lasten kanssa Disney on Iceen ja takaisin. Aina sekunnin sadasosan on tuntunut tosi glamööriltä, kunnes olen huomannut että mulla on taskussa keskimmäisen hammasmuotti, mekossa räkää tai sitten tullut kiire lähteä kotiin, että ehtii matkalla käydä S-Marketissa hakemassa kalapuikkoja seuraavaksi päiväksi. Voisin tässä vielä jatkaa vitsailua, että tällaista se suositun perhebloggaajan arki on, mutta oikeasti kaikkiin kolmeen tapahtumaan liput ovat tulleet ystävältäni – kiitos sinne minne se kuuluu!

Viime viikolla käytiin siis katsomassa Fifty Shades Darker-elokuva. En ole lukenut vieläkään näitä modernin kaunokirjallisuuden klassikoita, ja kun kutsu tuli meidän ollessa vielä Espanjassa, pakotin Käytännön Miehen katsomaan ensimmäisen osan mun kanssa. Se aiheutti niin hirveää myötähäpeää, etten pystynyt kerralla katsomaan koko leffaa vaan se piti katsoa noin 20 minuutin osissa ja sen jälkeen katsoa jotain laatuohjelmaa päälle, esimerkiksi HBO:n uutta Taboota. Toisen osan kanssa oli paljon kivuttomampaa! En tiedä oliko tämä trilogian kakkososa parempi vai oliko leffaseura parempaa vai olinko vain antautunut Fifty Shadesille. Siis ihan kamalaa hömppäähän se oli, mutta jotenkin kauhean sympaattista (tiedän, ei ehkä eka mieleentuleva sana kuvaamaan kyseistä kirjasarjaa….). Siinä oli kaikki mahdolliset teinityttöjen kliseet. Ulkoa kova, sisältä pehmeä pelastajaa kaipaava komistus. Rikas poikamies, jolle ennen kaikki naiset ovat olleet vain esineitä mutta nyt hän on löytänyt Anastasian, joka on erilainen kuin kaikki muut. Rikkinäinen herkkis, joka kuitenkin on mustasukkainen macho ja lentää helikopteria. Kaikki se värinäpuolikin on aika silleen naisnäkökulmasta, ja mikäs siinä, ihan mahtavaa että välillä niin päin! Jotenkin kaikessa korniudessaan Fifty Shades Darker oli sellainen emansipoiva elokuva, jossa on muuten ihan todella hyvä soundtrack.

Disney on Ice- Frozen oli myös hyvä,vaikka itse pidin parin vuoden takaisesta esityksestä enemmän. Esikoisen sairastuttua päädyin menemään esitykseen 2- ja 4-vuotiaiden kanssa, mutta sehän meni hyvin! Ilmaisista lipuista huolimatta rahaa paloi kuitenkin yli 80 euroa krääsään, popcorniin ja matkoihin ja vähän kurkkua kuristi kun katseli niitä kojujen hintoja: miten vaikea on kieltää lapselta joku muisto (vaikka se unohtuisi heti seuraavana päivänä jonnekin sängyn alle) ja osallistumassa kulutuskarkeloihin, kun selvästi asusteet ja oheistuotteet olivat iso osa elämystä? Markkinointi toimi hyvin, sillä meidän pojat, jotka eivät juuri prinsessoista perusta, ruinasivat kaikenmaailman elsanukkeja ja Belle-barbeja siellä. Mutta kuten aina, hieno kokemus ja varmasti Frozen-faneille vielä potenssiin kymmenen.

Eilen oli sitten mun ja 2599 muun mahdollista nähdä Tom of Finland, joka on varmaan tämän vuoden odotetuin kotimainen ensi-ilta. Kokonaisuutena hyvä elokuva, vaikka alku lähti liikkeelle vähän tahmeasti. Pekka Strang Touko Laaksosena oli loistava, Ameriikan nahkahomot todella hauskoja hahmoja, monta hyvää sivuosaa. Vaikka pidän Jessica Grabowskya loistavana näyttelijänä (ja superkauniina!) niin nyt tökki tosi pahasti vahva aksentti. Elokuvassa oli paljon huumoria ja herkkiä hymyjä, toisaalta aihe itsessään oli välillä raskas, ahdistava ja surullinen. Pohjimmaisena tuli kuitenkin esiin se elokuvan ydinsanoma: rohkeus, rakkaus ja vapaus. Suosittelen katsomaan jo ihan kulttuurihistorian nimissä! (En muuten nähnyt Jean-Paulia, hittolainen.)

P2132380.jpg

MIKÄÄN EI KELPAA KRIITIKKOÄIDILLE

Mulla on nyt menossa joku mielensäpahoitusmarraskuu. Joka jutusta pitää valittaa! Arvatkaa, mikä ärsyttää nyt? Lastenelokuvat!

Meillä asuu kolme Cars-fania. Esikoinen näki Carsin ykkösosan ehkä vähän liiankin nuorena – taidettiin olla silloin jumissa kolme vuorokautta Lastenklinikalla, ja kun Utelias Vili, Kaapot ja kaikki muut kasvattavat ohjelmat oli katsottu, näytettiin lapselle ensimmäinen osa Salaman seikkailuja. Se oli myyty. Yksi esikoisen ensimmäisistä sanoista oli Mähkviin, eli McQueen. Meiltä löytyy Salamaa noin kymmenessä eri muodossa, ja pikkuveljet ovat perineet tämän intohimon. Mua tietenkin, ajokortittomana ja autoista mitään tietämättömänä, hieman huvittaa kuinka fiiliksissä voi tyypit olla piirretystä autosta, mutta toisaalta itse fanitin 5-vuotiaana Kikkaa ja Popedaa. Kai tämä on vähän parempi.

Ensi kesänä sitten koittaa odotettu ensi-ilta, kun Carsin kolmasosa tulee leffateattereihin. Kitisin jo kakkosen kohdalla, että siinä oli ihan turhaa väkivaltaa ja jännitystä. Totta kai pitää olla vähän actionia, mutta että kidutusta? Ihan selvää hengenvaaraa? Ihan järjetön määrä ammuskelua? Kuopus ei ole koko leffaa vielä nähnytkään, ja esikoinen on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen ja hifistelee nyt legojen ja chimojen ja ninjagoiden ja kaiken muun yli hilseen menevän kanssa, mutta kyllä minä silti mieleni pahoitin. Yleensä yritän välttää sellaista oi kultainen nuoruus-nostalgiaa, koska kyllä se on 80-luvullakin osattu, mutta ne vanhat Disney-leffat olivat jotenkin lempeämpiä. Tai onhan nekin käyneet tunteisiin, äitejä ja isiä on kuollut ja noidat vaanineet prinsessoja, mutta tämä kolmannen Carsin teaseri ei nyt ihan vakuuttanut.

maxresdefault

Vaikkei siinä 50 sekunnissa paljoa paljastettu, niin selväksi tulee että lasten rakastama Salama kolaroi pahemman kerran ja sen jälkeen mikään ei, mainoksen mukaan, ole entisellään. Okei, tässähän on tietysti aineksia tosi opettavaiseen elokuvaan. Ei saa ajaa ylinopeutta. Myös vammautuneena voi elää hyvää elämää. Tai sitten luvassa on taas räminää, draamaa ja tummia sävyjä. Ehkä kohderyhmänä on nyt ne täysi-ikäisyyttä vartoovat alkuperäisen Carsin fanit, ja ikärajaksi tulee taas se sama seitsemän joka jatko-osalla oli. Näinä maailmanaikoina sitä tekisi vain mieli näyttää lapsille My Little Ponya ja Halinalleja, ettei perusasiat pääse unohtumaan. Onneksi ne rakastavat Pipsa Possua, Hei Taavia ja Kikattavaa Kakkiaista.

Tämä sama ilmiö lastenelokuviin leviävistä aikuisten leffojen elementeistä ärsytti syksyllä, kun hartaasti odotettu Lemmikkien salainen elämä tuli teattereihin. Oltiin valehtelematta vuoden verran kelailtu traileria ja fiilistelty elokuvaa, olihan siinä samanlainen mäyräkoira joka meilläkin on asunut. Koko konsepti oli mun mielestä vallan mehukas: Siitähän saisi aikaiseksi vaikka mitä, kehitellä lemmikkieläimille nyt ihan omat kuvionsa päivän ajaksi! Ja sitten kun lopulta päästiin litran popcornämpäri sylissä Kinopalatsiin niin jumankekka, eihän siinä ollut kuin hetki sitä lemmikkien touhuilua. Loput olikin kostonhimoisen psykopaattipupun tappofantasiaa, ja koko penkkirivi tärisi kauhusta. Ketutti. Noin hyvä idea piti pilata takaa-ajoilla ja kuristajakäärmeillä.

Ettei menisi ihan valitukseksi, onhan niitä hyviäkin elokuvia ilmestynyt. Inside Out – Mielen sopukoissa oli ihana. Oli siinäkin pelottava alitajunta ja äiti nieleskeli kyyneleitä kaiken sen lapsuuden loppua symboloivan äärellä, mutta aihe oli tärkeä, toteutus omaperäinen ja lapsille jäi paljon puhuttavaa, vähemmän pelättävää. Meillä ylipäänsä yleisöä on viehättänyt aina huumori enemmän kuin jännitys, ja nyt sitten odotetaan Tatua ja Patua. Tämä kaikki voi olla vain merkki siitä, että allekirjoittanut vanhenee ja kukkahattutätivaihe alkaa olla pysyvästi päällä. Vai olenko ihan vainoharhainen?