SEURAPELI

Seurapeli__galleria6.jpg

Kävin perjantaina elokuvissa. Se oli ensimmäinen kerta aikuisten leffassa tänä vuonna (en ole ihan varma kävinkö katsomassa alkuvuodesta jotain laadukasta lastenelokuvaa, mutta epäilen, etten ole vieraillut elokuvissa kertaakaan tällä vuosituhannella!), ja ensimmäinen kerta kun kävin Kallion Riviera-leffateatterissa – siitä on sanottava, että se oli ihana ja ylitti odotukset. Tila oli varsinkin näin korona-aikaan ylellisen avara, nojatuolit upottivat täydellisesti ja omalle paikalle etukäteen tilatut herkut kruunasivat koko hemmottelun. En tiedä miten enää pystyn palaamaan Finnkinon penkeille!

Leffa oli ennakkonäytöksessä ollut kotimainen Seurapeli, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Jenni Toivoniemi. Teema oli tietenkin sellainen, että se resonoi jo pelkästään paperilla: jo vähän elämän myötä erkaantunut ystäväporukka kokoontuu yhdessä mökille viettämään Mitzin (Emmi Parviainen) 35-vuotissynttäreitä, toiveena elää uudestaan kymmenen vuoden takaisen legendaariset ”juhlat”. Yli 20 vuotta toisensa tunteneiden ystävysten lisäksi joukossa on yksi Hollywood-näyttelijäpoikaystävä ja syntymäpäiväsankarin exän nykyinen kumppani. Ja tietenkin sitten juodaan klassikkoastioista viinaa, puidaan menneisyyttä ja käydään läpi nykyisyyden kipupisteitä.

Kaksituntinen elokuva oli tietenkin tosi tuttu asetelmaltaan, noita mökkiviikonloppuja on itsekin tullut vietettyä ja monet keskustelut tuntuivat kiusallisen tutuilta – ne omat paatokset, joita sitten näköjään kaikki muutkin keski-ikäiset toistelevat laskuhumalassa, ja ne samat draamat ja pettymykset. Mitään mullistavaa ei tapahdu, jos ajatellaan sillä mittapuulla että kukaan ei kuole ja sunnuntaina kaikki ovat vielä puheväleissä, mutta Toivoniemi on tehnyt hyvän ajankuvan mun sukupolven sekoilusta ja kaveriporukasta, jossa ajelehditaan yhteen ja erikseen, joskus myös romanttisessa mielessä. Olen tietenkin ihan täydellistä kohderyhmää, mutta tämä kuvaa niin hyvin tätä omaa ikäpolvea että ehkä se jää eräänlaiseksi sukupolvikokemukseksi – vaikka mitään rajoja tai tabuja ei ole enää jäänyt meille rikottavaksi Käpy selän alla-tyyliin.

Erityisesti kiitosta ansaitsee Jarmo Kiurun kuvaus, joka tarjoaa mahdollisuuden seurata hetkiä sivusta ja keskittyä välillä epäolennaisuuksiin, siihen mitä tapahtuu keskipisteen ulkopuolella. Näyttelijät tekivät tasaisen hyvää työtä, omaksi suosikikseni nousi Paula Vesalan tulkitsema takakireä Ulla, joka sai toivomaan Vesalaa vielä useammin kameran eteen. Eniten elokuvateatterin yleisöä nauratti Eero Milonoffin Härde, joka kieltämättä hallitsi tilannekomedian ajoituksen perfecto, mutta en oikein pääse siitä yli että Milonoff esittää suunnilleen samaa hahmoa ainakin Ylen Modernit miehet-sarjassa, ja tuntuu ehkä lipuvan yhden luonneroolin osaajaksi, olkootkin että tekee sen oikein hyvin. Tavallaan tuli ikävä mökkiviikonloppuja ja sitä omaa nuoruuden ystäväporukkaa, toisaalta kahdessa tunnissa sai elettyä sen koko show’n Anton & Anton-ruokakasseineen ja vähän väkisinkin ylläpidettävine perinteineen. Se oli hyvä kaksituntinen se.

Seurapeli__galleria7

Kuvat: Nordisk Film

PULUBOIN JA PONIN LEFFA

Näyttökuva 2018-08-10 kello 22.29.49

Lapsien Suomi-loman toivelistalla ovat erittäin korkealla elokuvat. Paitsi tietenkin piirretyt suomeksi dubattuna ainaisen espanjan sijaan, myös suomalaiset lastenleffat. Ja miten ihanaa on, että niitä tuotetaan tasaiseen tahtiin ja yleensä vielä aika laadukkaana (joskin kovin samankaltaisina, samojen ohjaajien ja näyttelijöiden toimesta…). Ja koska esikoisen lempikirjoihin kuuluvat Veera Salmen Puluboit, oli Puluboin ja Ponin elokuva mentävä heti katsomaan.

Kävimme leffassa 6- ja 8-vuotiaiden kanssa, joista 8-vuotias on lukenut kirjat ja 6-vuotias kuunnellut osan. Tämä arvostelu on siitä ehkä hieman heikohko, että nukahdin kesken leffan noin kahdeksaksi minuutiksi kuten väsyneillä äideillä on tapana: vika ei ollut elokuvan vaan univelkojen, popcorneilla täytetyn mahan ja siedettävän äänenvoimakkuuden, mistä iso kiitos Finnkinolle.

Henkilökohtaisesti en fanittanut toteutusta: vaikka Puluboita esittävä Aapo Puusti eläytyykin pulun rooliin kunnioitettavasti, omaksuen etenkin pulumaisen kehonkielen, oli ihmis-Puluboi jotenkin… ihminen. Tämän kirjasarjan konseptia on ehkä hieman hankala siirtää valkokankaalle, mutta toisaalta Poniksi itsensä identifoiva pian ekaluokkalainen Mai onnistui nerokkaalla turpa-ratkaisulla (viittaan nyt asustuksessa olleeseen leikkiturpaan, joka oli osoitus nokkelasta puvustuksesta) tuomaan taianomaisuutta elokuvaan.

Jenni Lausin tulkitsema Poni olikin ainakin aikuisen näkökulmasta elokuvan parhainta antia. Hauska, omapäinen, veikeä tapaus. Näyttelijäntyö oli kaiken kaikkiaan tasaisen hyvää, ja vaikka juoni ei ollut mitenkään suunnattoman monimutkainen, se tuntui viihdyttävän meidän yleisöä oikein hyvin. Oli kuulemma hiukan jännäkin. Toisin kuin Disneyn elokuvissa, oli aikuisia viihdyttämään tarkoitettuja vitsejä aika vähän ja sellainen Puluboi-kirjoille ominainen levottomuus näkyi ja kuului myös leffassa. Se, onko psykedeelisyys hyvä vai huono asia, riippunee katsojasta – mun puolestahan kaikki lastenleffat voisi olla sellaisia hitaalla tahdilla artikuloituja Hapsiainen kävelee tien yli-tyyppisiä taideprojekteja, mutta poikiin kyllä upposi paremmin tämä lapsenmielinen sekoilu. Leffassa oli paljon oivaltavaa toteutusta, joka yhdisti sopivasti Ponin mielikuvitusmaailman ja toisaalta ekaluokkaa jännittävän lapsen todellisuuden.

Aikuisena antaisin kolme tähteä ja puolikkaan, lapset lupasivat neljä tähteä. Lyhyesti sanoen Puluboin ja Ponin leffa oli vähän kaoottinen mutta oikein sympaattinen, sopivan pituinen ja hyvän mielen leffa, johon Ponin oikeilta hevosilta lainatut ääniefektit ja Puluboin pieruhuumori sopivat täydellisesti. Elokuvaa arvostaa varmasti enemmän, jos alla on muutama luettu Puluboi-kirja, mutta toisaalta tämä elokuvan laji on aika universaali ja toiminee myös silloin, kun ei tunne koko konseptia – kunhan mukana on hyvät eväät.

Kuva täältä: http://puluboinjaponinleffa.fi/.

COCO

Mikä shokki; Coco, Disneyn uusin animaatio, tulee ensi-iltaan Suomessa vasta perjantaina! Olen tietenkin kuvitellut, että kaikki ovat sen jo nähneet, sillä Espanjassa se on ehtinyt pyöriä elokuvateattereissa ja jo poistuakin ohjelmistosta. No, olette onnekkaita, sillä nyt voitte lukea erittäin ajankohtaisen mielipiteeni elokuvasta (ja muutamasta muusta asiasta) juuri sopivasti ennen kuin viette koko perheen elokuviin. Varoitus: teksti sisältänee paljastuksia ja spoilereita paitsi Cocosta, myös suunnilleen kaikista Disneyn elokuvista sitten Dumbon.

Coco-Movie-2017-Pixar-Box-Office-Predictions-Week_t560

Cocon juoni lyhyesti: pienessä meksikolaisessa kylässä asuva Miguel elää, kuten kulttuuriin kuuluu, tiiviisti useamman sukupolven kesken. Perheellä on menestyvä kenkäyritys ja yksi ehdoton periaate: ei musiikkia! Luonnollisesti Miguel rakastaa musiikkia ja erityisesti kitaransoittoa ja ihailee menneiden aikojen tähteä Ernesto de la Cruzia. Kapinoidessaan perhettään vastaan, yrittäessään osallistua kykykilpailuun Erneston hautakammiosta varastetun kitaran kanssa, joutuu Miguel seikkailulle tuonpuoleiseen Día de los Muertos-päivänä, jolloin vainajien odotetaan tulevan käynnille – herkuttelemaan haudoille tuoduilla ruoilla, katsomaan sukuaan. Miguel jää uppiniskaisuutensa takia jumiin kuolleiden valtakuntaan, jossa hän päätyy metsästämään paitsi kauan sitten perheensä hylännyttä isoisoisäänsä myös Ernesto de la Cruzia. Mukana on uskollinen koirakaveri, ja loppu on onnellinen. Vaikka nyt lähetän nöyrän pyynnön sinne Disneyn studioille: EI ENÄÄ YHTÄÄN ELOKUVAA JOSSA IHANA ISOÄITI KUOLEE. Kiitos.

d13b5c4ca9e8e763316c413df9300d88

Aikuisille elokuvan juoni on ennalta-arvattava, mutta lapset vaikuttivat oikein kiinnostuneilta. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä Disneyn muihin viime aikaisiin onnistumisiin kuten Moanaan ja takuulla itkettävään Inside/Outiin. Myös se Cars 3 oli paljon parempi kuin odotin trailerin perusteella. Tässä oli paluuta perinteisempään Disneyyn, sillä pahis oli ihan oikea pahis, ilkeä ja viekas, suoranainen murhaaja. Mutta vaikka tapahtumien ympäristö oli pääasiassa tuonpuoleinen, se ei ollut lainkaan ahdistava tai pelottava. Luurankoihin tottui nopeasti ja elokuvan visuaalisuus – värit, kuviot, upeat yksityiskohdat ja koristeellisuus – luovat sopivan epärealistisen tunnelman. Yleisön 3-,5- ja 7-vuotiaat vakuuttivat, ettei mitään erityisen pelottavaa elokuvassa ollut eikä se tullut esimerkiksi uniin perästä käsin.

Itsehän olen jättänyt vuosituhannen alkupuolella sydämeni Väli-Amerikkaan, ja erityisesti juuri Guatemalaan ja Meksikoon. Tosin hävettää myöntää, että kun kaksikymppisenä olisi ollut tilaisuus nähdä Día de los Muertosin perinteet paikan päällä Oaxacan maakunnassa, en tiennyt koko päivästä mitään ja ihmettelin vain kaljapullo kädessä kynttilöiden ja asujen kanssa kulkevia paikallisia. Nyt nolottaa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä sivistää itseään. Tosin nykyisessä maailmantilassa aina mietin, millainen riski on lähteä käyttämään (lasten)elokuvan aineistona jonkun ”toisen kulttuurin” (tässäkin tapauksessa ohjaaja on amerikkalainen, valkoinen mies ilman latinotaustaa) historiaa. Tätä mietin jo Moanan kohdalla. Ja nytkin yritin googlata Disney cultural appropriation, tosin laitoin sen sittenkin vahingossa Google Mapsiin enkä päässyt kovin pitkälle. Mm. New York Times on käsitellyt juuri sitä, onko Coco OK.

images

Sekä minä että esikoinen pyyhimme elokuvan lopuksi silmäkulmia. Siinä on siis luvassa takuuvarmaa itketystä aikuisille, joskin Pixarin studioiden tapaan myös hirveästi huumoria. Ihan Inside/Outin kaltainen elämys Coco ei ollut, mutta toiminnallinen seikkailu josta ei puuttunut kiehtovia elementtejä. Kuoleman esittäminen normaalina ja jopa runollisena, sekä vaihtoehtoisen ”mitä kuoleman jälkeen tapahtuu”-skenaarion esittäminen oli tervetullutta myös meidän perheessä, jossa lapset aika usein keskustelevat siitä syntyvätkö uudestaan meritähtenä vai kameleonttina. Vaikka musiikilla oli tässä elokuvassa todella suuri merkitys, se ei jostain syystä uponnut ihan samalla tavalla kuin Moanan soundtrack. Silti hienoa ja pahensi vain Meksikon ikävää entisestään.

Käykää siis katsomassa Coco. Meillä se toimi myös nuorimmalla, joskin ne tunnepuolen asiat iskivät parhaiten esikoiselle. Koko yleisö kuitenkin jaksoi hyvin alusta loppuun eikä kielimuuri häirinnyt kauheasti – toivon, että espanjankielisiä paloja on säästetty myös suomalaiseen versioon. Se, mistä olen ollut tasaisesti tosi iloinen nähdessäni näitä uusia Disney-elokuvia on niiden maailmankuva, jossa pojat ja tytöt voivat olla vain kavereita eikä mitään romansseja ole pakko änkeä, puhumattakaan siitä että sankaruus ei ole yksiulotteista tai vain toiselle sukupuolelle sallittua. Tämä hankitaan ehdottomasti DVD:nä kun se ilmestyy.

images-1

TUNNUSTAN!

Nyt täytyy tehdä pari tunnustusta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan ainakin, että eilen pari lasia tinto de veranoa ja puolentoista tunnin videopuhelu ystävän kanssa saattoi olla viikon kohokohta. Ei nyt ihan yhtä täydellistä kuin maailmanparantaminen samassa tilassa, mutta aika hyvä, sanoisinko.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan muuten olleeni väärässä – en yleensä ole, tai en ainakaan tunnusta sitä. Ränttäsin jo etukäteen Cars 3-elokuvasta varmana, että nyt on tehty uusiksi kaikki kakkososan virheet ja luvassa on jotain armotonta räimettä ja paniikinlietsontaa lapsissa. Mutta sehän olikin ihan hyvä! Ottaen huomioon, että kävimme katsomassa tämän ei täydellisen, mutta aika hyvän lastenelokuvan englanniksi, jolloin poikien mielenkiinto hieman kärsi kielimuurin takia, mä olin luultavasti perheestä se, joka oli eniten innoissaan. Pitkästä aikaa Cars-elokuva, jonka jokaista juonenkäännettä ja vuorosanaa ei tuntenut entuudestaan! Pahoittelen siis hätäistä arviotani pelkän teaserin perusteella: My bad!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan, että olen käynyt nyt kaksi kertaa lenkillä enkä selvinnyt vielä viiden kilometrin yhtäjaksoiseen juoksuun. Vuoden täydellisen juoksutauon jälkeen aloitin ehkä hieman myöhään (taas) tämän puolimaratonille valmistautumisen. Olemme nimittäin ystäväni kanssa menossa lokakuun lopussa Madridiin juoksemaan puolikkaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Torstaina paikallisella rannalla, juuri siltä jolla me mielellämme vietämme iltapäivämme, annettiin haivaroitus kahden haihavainnon perusteella. Tunnustan, että annoin itseni hieman panikoida, vaikka oikeasti olen hyvin tietoinen että mahdollisesti bongattu särmäpurjehai ei ole mikään Tappajahain veroinen peto vaan aika uimareille varsin harmiton seuralainen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan että ostolakosta huolimatta olen sekä vilkuillut NOSHin syysmallistoa että haikaillut Hennesin jokasyksyistä kuvastoa. Ei sillä, että se ostolakko nyt tähänkään asti olisi ollut mikään maailmanluokan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan vielä nyt senkin, että nämä kuvat ovat just sellainen klassinen lavastus blogiin mistä bloggaajia aina syytetään. Käytiin tutustumassa meidän kotitalon kattoterassiin ja en tiedä mitä ajattelin, kun otin nuo pojat mukaan. Kaksi korkeanpaikankammoista sai huutaa pää punaisena kun kolmikko koko ajan joko roikkui reunalla, kieri lokinkakassa (jota tuolla toden totta riitti), keinui pyykkinaruissa tai oli muuten vaan jotenkin kuolemanvaarassa koko ajan. Oltiin ajateltu ihailla auringonlasku katolta, mutta otettiin kymmenessä minuutissa kuvat ja lähdettiin takaisin kolmanteen kerrokseen leputtamaan hermoja.