TUNNUSTAN!

Nyt täytyy tehdä pari tunnustusta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan ainakin, että eilen pari lasia tinto de veranoa ja puolentoista tunnin videopuhelu ystävän kanssa saattoi olla viikon kohokohta. Ei nyt ihan yhtä täydellistä kuin maailmanparantaminen samassa tilassa, mutta aika hyvä, sanoisinko.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan muuten olleeni väärässä – en yleensä ole, tai en ainakaan tunnusta sitä. Ränttäsin jo etukäteen Cars 3-elokuvasta varmana, että nyt on tehty uusiksi kaikki kakkososan virheet ja luvassa on jotain armotonta räimettä ja paniikinlietsontaa lapsissa. Mutta sehän olikin ihan hyvä! Ottaen huomioon, että kävimme katsomassa tämän ei täydellisen, mutta aika hyvän lastenelokuvan englanniksi, jolloin poikien mielenkiinto hieman kärsi kielimuurin takia, mä olin luultavasti perheestä se, joka oli eniten innoissaan. Pitkästä aikaa Cars-elokuva, jonka jokaista juonenkäännettä ja vuorosanaa ei tuntenut entuudestaan! Pahoittelen siis hätäistä arviotani pelkän teaserin perusteella: My bad!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan, että olen käynyt nyt kaksi kertaa lenkillä enkä selvinnyt vielä viiden kilometrin yhtäjaksoiseen juoksuun. Vuoden täydellisen juoksutauon jälkeen aloitin ehkä hieman myöhään (taas) tämän puolimaratonille valmistautumisen. Olemme nimittäin ystäväni kanssa menossa lokakuun lopussa Madridiin juoksemaan puolikkaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Torstaina paikallisella rannalla, juuri siltä jolla me mielellämme vietämme iltapäivämme, annettiin haivaroitus kahden haihavainnon perusteella. Tunnustan, että annoin itseni hieman panikoida, vaikka oikeasti olen hyvin tietoinen että mahdollisesti bongattu särmäpurjehai ei ole mikään Tappajahain veroinen peto vaan aika uimareille varsin harmiton seuralainen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan että ostolakosta huolimatta olen sekä vilkuillut NOSHin syysmallistoa että haikaillut Hennesin jokasyksyistä kuvastoa. Ei sillä, että se ostolakko nyt tähänkään asti olisi ollut mikään maailmanluokan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan vielä nyt senkin, että nämä kuvat ovat just sellainen klassinen lavastus blogiin mistä bloggaajia aina syytetään. Käytiin tutustumassa meidän kotitalon kattoterassiin ja en tiedä mitä ajattelin, kun otin nuo pojat mukaan. Kaksi korkeanpaikankammoista sai huutaa pää punaisena kun kolmikko koko ajan joko roikkui reunalla, kieri lokinkakassa (jota tuolla toden totta riitti), keinui pyykkinaruissa tai oli muuten vaan jotenkin kuolemanvaarassa koko ajan. Oltiin ajateltu ihailla auringonlasku katolta, mutta otettiin kymmenessä minuutissa kuvat ja lähdettiin takaisin kolmanteen kerrokseen leputtamaan hermoja.

ENSKARIMUIJA

Aijjai tätä jetset-elämää. Viime keskiviikkona juotiin hassunmakuisia vodkadrinkkejä (joku paikan päällä ollut, kerro mulle, mikä se hiton mauste oli?) ja eilen sitten keekoiltiin samoissa bileissä Jean-Paul Gaultierin kanssa. Lauantaina ajelin taksilla lasten kanssa Disney on Iceen ja takaisin. Aina sekunnin sadasosan on tuntunut tosi glamööriltä, kunnes olen huomannut että mulla on taskussa keskimmäisen hammasmuotti, mekossa räkää tai sitten tullut kiire lähteä kotiin, että ehtii matkalla käydä S-Marketissa hakemassa kalapuikkoja seuraavaksi päiväksi. Voisin tässä vielä jatkaa vitsailua, että tällaista se suositun perhebloggaajan arki on, mutta oikeasti kaikkiin kolmeen tapahtumaan liput ovat tulleet ystävältäni – kiitos sinne minne se kuuluu!

Viime viikolla käytiin siis katsomassa Fifty Shades Darker-elokuva. En ole lukenut vieläkään näitä modernin kaunokirjallisuuden klassikoita, ja kun kutsu tuli meidän ollessa vielä Espanjassa, pakotin Käytännön Miehen katsomaan ensimmäisen osan mun kanssa. Se aiheutti niin hirveää myötähäpeää, etten pystynyt kerralla katsomaan koko leffaa vaan se piti katsoa noin 20 minuutin osissa ja sen jälkeen katsoa jotain laatuohjelmaa päälle, esimerkiksi HBO:n uutta Taboota. Toisen osan kanssa oli paljon kivuttomampaa! En tiedä oliko tämä trilogian kakkososa parempi vai oliko leffaseura parempaa vai olinko vain antautunut Fifty Shadesille. Siis ihan kamalaa hömppäähän se oli, mutta jotenkin kauhean sympaattista (tiedän, ei ehkä eka mieleentuleva sana kuvaamaan kyseistä kirjasarjaa….). Siinä oli kaikki mahdolliset teinityttöjen kliseet. Ulkoa kova, sisältä pehmeä pelastajaa kaipaava komistus. Rikas poikamies, jolle ennen kaikki naiset ovat olleet vain esineitä mutta nyt hän on löytänyt Anastasian, joka on erilainen kuin kaikki muut. Rikkinäinen herkkis, joka kuitenkin on mustasukkainen macho ja lentää helikopteria. Kaikki se värinäpuolikin on aika silleen naisnäkökulmasta, ja mikäs siinä, ihan mahtavaa että välillä niin päin! Jotenkin kaikessa korniudessaan Fifty Shades Darker oli sellainen emansipoiva elokuva, jossa on muuten ihan todella hyvä soundtrack.

Disney on Ice- Frozen oli myös hyvä,vaikka itse pidin parin vuoden takaisesta esityksestä enemmän. Esikoisen sairastuttua päädyin menemään esitykseen 2- ja 4-vuotiaiden kanssa, mutta sehän meni hyvin! Ilmaisista lipuista huolimatta rahaa paloi kuitenkin yli 80 euroa krääsään, popcorniin ja matkoihin ja vähän kurkkua kuristi kun katseli niitä kojujen hintoja: miten vaikea on kieltää lapselta joku muisto (vaikka se unohtuisi heti seuraavana päivänä jonnekin sängyn alle) ja osallistumassa kulutuskarkeloihin, kun selvästi asusteet ja oheistuotteet olivat iso osa elämystä? Markkinointi toimi hyvin, sillä meidän pojat, jotka eivät juuri prinsessoista perusta, ruinasivat kaikenmaailman elsanukkeja ja Belle-barbeja siellä. Mutta kuten aina, hieno kokemus ja varmasti Frozen-faneille vielä potenssiin kymmenen.

Eilen oli sitten mun ja 2599 muun mahdollista nähdä Tom of Finland, joka on varmaan tämän vuoden odotetuin kotimainen ensi-ilta. Kokonaisuutena hyvä elokuva, vaikka alku lähti liikkeelle vähän tahmeasti. Pekka Strang Touko Laaksosena oli loistava, Ameriikan nahkahomot todella hauskoja hahmoja, monta hyvää sivuosaa. Vaikka pidän Jessica Grabowskya loistavana näyttelijänä (ja superkauniina!) niin nyt tökki tosi pahasti vahva aksentti. Elokuvassa oli paljon huumoria ja herkkiä hymyjä, toisaalta aihe itsessään oli välillä raskas, ahdistava ja surullinen. Pohjimmaisena tuli kuitenkin esiin se elokuvan ydinsanoma: rohkeus, rakkaus ja vapaus. Suosittelen katsomaan jo ihan kulttuurihistorian nimissä! (En muuten nähnyt Jean-Paulia, hittolainen.)

P2132380.jpg

MIKÄÄN EI KELPAA KRIITIKKOÄIDILLE

Mulla on nyt menossa joku mielensäpahoitusmarraskuu. Joka jutusta pitää valittaa! Arvatkaa, mikä ärsyttää nyt? Lastenelokuvat!

Meillä asuu kolme Cars-fania. Esikoinen näki Carsin ykkösosan ehkä vähän liiankin nuorena – taidettiin olla silloin jumissa kolme vuorokautta Lastenklinikalla, ja kun Utelias Vili, Kaapot ja kaikki muut kasvattavat ohjelmat oli katsottu, näytettiin lapselle ensimmäinen osa Salaman seikkailuja. Se oli myyty. Yksi esikoisen ensimmäisistä sanoista oli Mähkviin, eli McQueen. Meiltä löytyy Salamaa noin kymmenessä eri muodossa, ja pikkuveljet ovat perineet tämän intohimon. Mua tietenkin, ajokortittomana ja autoista mitään tietämättömänä, hieman huvittaa kuinka fiiliksissä voi tyypit olla piirretystä autosta, mutta toisaalta itse fanitin 5-vuotiaana Kikkaa ja Popedaa. Kai tämä on vähän parempi.

Ensi kesänä sitten koittaa odotettu ensi-ilta, kun Carsin kolmasosa tulee leffateattereihin. Kitisin jo kakkosen kohdalla, että siinä oli ihan turhaa väkivaltaa ja jännitystä. Totta kai pitää olla vähän actionia, mutta että kidutusta? Ihan selvää hengenvaaraa? Ihan järjetön määrä ammuskelua? Kuopus ei ole koko leffaa vielä nähnytkään, ja esikoinen on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen ja hifistelee nyt legojen ja chimojen ja ninjagoiden ja kaiken muun yli hilseen menevän kanssa, mutta kyllä minä silti mieleni pahoitin. Yleensä yritän välttää sellaista oi kultainen nuoruus-nostalgiaa, koska kyllä se on 80-luvullakin osattu, mutta ne vanhat Disney-leffat olivat jotenkin lempeämpiä. Tai onhan nekin käyneet tunteisiin, äitejä ja isiä on kuollut ja noidat vaanineet prinsessoja, mutta tämä kolmannen Carsin teaseri ei nyt ihan vakuuttanut.

maxresdefault

Vaikkei siinä 50 sekunnissa paljoa paljastettu, niin selväksi tulee että lasten rakastama Salama kolaroi pahemman kerran ja sen jälkeen mikään ei, mainoksen mukaan, ole entisellään. Okei, tässähän on tietysti aineksia tosi opettavaiseen elokuvaan. Ei saa ajaa ylinopeutta. Myös vammautuneena voi elää hyvää elämää. Tai sitten luvassa on taas räminää, draamaa ja tummia sävyjä. Ehkä kohderyhmänä on nyt ne täysi-ikäisyyttä vartoovat alkuperäisen Carsin fanit, ja ikärajaksi tulee taas se sama seitsemän joka jatko-osalla oli. Näinä maailmanaikoina sitä tekisi vain mieli näyttää lapsille My Little Ponya ja Halinalleja, ettei perusasiat pääse unohtumaan. Onneksi ne rakastavat Pipsa Possua, Hei Taavia ja Kikattavaa Kakkiaista.

Tämä sama ilmiö lastenelokuviin leviävistä aikuisten leffojen elementeistä ärsytti syksyllä, kun hartaasti odotettu Lemmikkien salainen elämä tuli teattereihin. Oltiin valehtelematta vuoden verran kelailtu traileria ja fiilistelty elokuvaa, olihan siinä samanlainen mäyräkoira joka meilläkin on asunut. Koko konsepti oli mun mielestä vallan mehukas: Siitähän saisi aikaiseksi vaikka mitä, kehitellä lemmikkieläimille nyt ihan omat kuvionsa päivän ajaksi! Ja sitten kun lopulta päästiin litran popcornämpäri sylissä Kinopalatsiin niin jumankekka, eihän siinä ollut kuin hetki sitä lemmikkien touhuilua. Loput olikin kostonhimoisen psykopaattipupun tappofantasiaa, ja koko penkkirivi tärisi kauhusta. Ketutti. Noin hyvä idea piti pilata takaa-ajoilla ja kuristajakäärmeillä.

Ettei menisi ihan valitukseksi, onhan niitä hyviäkin elokuvia ilmestynyt. Inside Out – Mielen sopukoissa oli ihana. Oli siinäkin pelottava alitajunta ja äiti nieleskeli kyyneleitä kaiken sen lapsuuden loppua symboloivan äärellä, mutta aihe oli tärkeä, toteutus omaperäinen ja lapsille jäi paljon puhuttavaa, vähemmän pelättävää. Meillä ylipäänsä yleisöä on viehättänyt aina huumori enemmän kuin jännitys, ja nyt sitten odotetaan Tatua ja Patua. Tämä kaikki voi olla vain merkki siitä, että allekirjoittanut vanhenee ja kukkahattutätivaihe alkaa olla pysyvästi päällä. Vai olenko ihan vainoharhainen?

 

LA ISLA MINÍMA – MIKÄ SATTUMA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten mainitsin, meidän Sevillan-lomaan liittyi muutama eksyminenkin. Yleensä kuitenkin eksyminen matkoilla kannattaa, koska parhaat kokemukset voivat löytyä yllättävistä osoitteista. Meille yksi sellainen oli turistinähtävyys Plaza de Españan vieressä ollut Casino de la Exposición, johon vaelsimme ihan vain vahingossa, kun oli hetki aikaa tapettavaksi ennen kotiinpaluuta. Rakennus näytti siltä, että siellä olisi jotain valokuvattavaa minulle. Ja olihan siellä – valokuvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Museossa oli esillä vuonna 2007 kuolleen sevillalaisen valokuvaajan Atín Ayan otoksia Cadízin maakunnan rämeikköalueelta, autioituvista kalastajakylistä, askeettisen köyhyyden keskeltä. Ayan ikuistamat mustavalkoiset hetket olivat karuja mutta samalla inhimillisiä ja ennen kaikkea todella tarttuvia – valokuvaus on (yllättäen…) lempitaidemuotojani ja Ayan tapa nähdä maailmaa oli taas yksi mahtava uusi tuttavuus sillä saralla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aya päätyi valokuvaamaan suoalueelle 90-luvun alussa ja jäi sille tielle viideksi vuodeksi, tallentaen paikallisten vaatimattoman mutta kaikessa askeettisuudessaan varsin maagisen elämäntyylin kuviinsa. Ayan valokuvat toimivat inspiraationa La Isla Mínima-elokuvalle, jonka kuvauksia oli myös dokumentoitu tätä tammikuussa päättynyttä näyttelyä varten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse en ole vielä tätä leffaa nähnyt, mutta se putsasi pöydän paikallisten ”Jussi-gaalassa” eli Goya-palkintojen osalta. Elokuvan ahdistava äänimaailma tuli tutuksi näyttelyssä, ja tämä on ehdottomasti tämän vuoden katsottavien elokuvien listalla. Melkoiselta sattumalta tuntui, kun viime viikolla vastaan tuli Olivian pieni julkaisu aiheesta, ja huomasin, että tämähän pyörii Suomessa Finnkinon teattereissa! En siis voi luvata, että kyseessä on yksi parhaita espanjalaisia ikinä, mutta maisemat ainakin ovat vaikuttavat ja tämä on varmasti hyvä vaihtoehto iänikuisille almodovareille. Onko joku jo nähnyt tämän?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA