Tänäaamuna heräsimme isossa, tyhjässä talossa Fuengirolan läheltä. Ystäväperhe, joka oli viettänyt lähes viikon kanssamme, oli hiippaillut aamuyöllä lentokentälle (joskin viisihenkisen perheen hiippailu nyt ei mitään maailman hiljaisinta ole, mutta olimme jatkaneet uniamme kuitenkin kuultuamme lähdön). Olo oli ja on vieläkin vähän orpo. Suomesta tänne asti meidän kanssa lomaansa viettämään tulleet ystävät tekivät toki omiakin pikku pyrähdyksiä ympäri Andalusiaa, mutta vietimme silti monta päivää lähes ympäri vuorokauden yhdessä. Ja nyt valtavassa talossa oli vain meidän porukka, ja yhtäkkiä viisi tuntui vähältä.

Tunnustan, että aluksi se jännitti. Niin paljon kun olin toivonutkin, että saisimme vihdoin taas ystäviä Suomesta kylään, niin viikko yhdessä näin isolla porukalla tuntui myös vähän pelottavalta. Kun oma luonne on sellainen omaa rauhaa rakastava ja varsinkin nuorena olen ollut aika joustamaton ja omaehtoinen sen suhteen, miten haluan mennä ja tulla ja mitä syödä ja milloin nukkua ja mitä nyt yleensä, niin pelkäsin että viikko kymmenen ihmisen yhteiseloa on liikaa. Näitä vieraita siis odotettiin hartaasti, kyseessä olivat vanhat naapurimme sieltä ihanasta Itä-Helsingistä, joiden esikoinen sattuu olemaan yksi meidän esikoisemme vanhimmista ja ehdottomasti parhaimmista ystävistä. Heidän luonaan vierailimme myös alkuvuodesta Lontoon lähellä, ja sielläkin meni tosi hyvin – kuitenkin päätin etukäteen vähän hermoilla sitä, miten kuuden lapsen ja neljän aikuisen aikataulut, ruokamieltymykset ja lomatoiveet saataisiin sovitettua yhteen.

Ja ihan turhaan stressasin. Vaikka meiltä ei tietenkään puuttunut meteliä, säätöä tai sotkua niin kaikki kuusi yhteistä lomapäivää soljuivat läpi hyvässä hengessä. Esikoisten jälleennäkemisen riemua oli liikuttavaa seurata, kun pojat eivät malttaneet päästää toisistaan irti ja jutuilla ei vain tullut loppua. Loput lapset, joiden iät osuvat aika hyvin nekin yhteen, löysivät myös toisistaan leikkiseuraa ja usein koko kuusikko touhusi sulassa sovussa yhdessä (ja ihan yhtä usein toki myös tappeli, mutta aika ehti kullata muistot jo parissa tunnissa). Puolet ajasta vietimme La Líneassa, ja oli mahtavaa esitellä omaa kotikaupunkia näille läheisille, ja puolet ajasta vietimme yhdessä Fuengirolan läheltä vuokratulla talolla – se ansaitsee joskus myöhemmin aivan oman postauksensa…

Ulkomailla asuminen muuttaa ystävyyssuhteita monella tapaa. Ylläpito on paljon vaikeampaa ja huomaan jo nyt, että väistämättä tuhansien kilometrien etäisyys paljastaa sen, kuinka tärkeistä ihmissuhteista kenenkin kanssa on ollut kysymys. Siksi olen tavattoman kiitollinen siitä, että on ihmisiä, jotka maksavat itsensä kipeäksi siitä, että tulevat meidän luoksemme ja viettävät lomansa juuri meidän kanssa – koska meillä oli aivan mahtavaa. Paitsi että itselleni oli luksusta saada juoruilla suomeksi viikon verran, erityisen mahtavaa oli katsoa mitä riemua tutut leikkikaverit ja mahdollisuus vitsailla suomeksi toivat lapsille. Ei ihme, että tänään mieli on ollut matalalla itse kullakin. Nyt uskallan myös ehkä vähän rohkeammin ehdotella tällaisia puolihullulta kuulostavia perhelomia muille. Että tulkaa tänne, vuokrataan se talo ja auto ja juodaan viiniä kun lapset on vesisotaa. Koska se voi olla juuri niin kivaa ja idyllistä miltä kuulostaakin!