#OLISINPATIENNYT

Näyttökuva 2018-06-01 kello 19.57.17

Onko mikään yhtä ihanaa kuin jälkiviisaus? Luin Lähiömutsin postauksen siitä, mitä hän haluaisi sanoa itselleen parin vuosikymmenen takaa, 13-vuotiaalle Hannelle. Nyökyttelin niin paljon, ja kun luin mitä monet muut Maaret Kallion käynnistämään kampanjaan olivat kirjoittaneet teini-ikäiselle itselleen niin samoja asioitahan me kaikki olisimme halunneet kertoa itsellemme murrosiän myrskyissä. Annuska puhui myös viisaita, ja siitäkin tunnistin itseni – siis silloin nuorena ja suloisen sekaisin, toisaalta myös nyt kaikista niistä kasvukivuista selvinneenä, mutta kuitenkin omasta mielestäni vielä aika raakileena.

En tiedä, kuinka paljon oikeastaan olisin tahtonut tietää nykypäivästä silloin 20 vuotta sitten. Että olisiko se helpottanut sitä ensirakkauden odotusta, että sitä ensimmäistä, ihan oikeaa poikaystävää sai odottaa vielä oikeasti kymmenen vuotta, mutta että sen saman kanssa ollaan edelleen. Tai että mitä se pikkulapsia hieman vierastava ainoa lapsi olisi tehnyt jos olisi tietänyt, että vaikka joskus ehkä toisin uhosikin niin on kyllä sittemmin saanut omia lapsia vähän enemmänkin kuin ajatteli. Ehkä on ihan hyvä etten tiennyt että oikeasti elämä jatkuu vielä kolmekymppisenäkin, sillä elin nälkäisen nuoruuden ja seikkailen senkin edestä, kun pelkäsin että aikuisena pitää asettua. Tahtoisin totta kai lohduttaa itseäni kaikkien ulkopuolisuuden tunteiden ja epävarmuuden kanssa eläessäni, että ei niistä ehkä pääse edes aikuisena eroon, mutta nekin tunteet oppii hyväksymään ja kääntämään joskus jopa voitoksi. Luulen, että 20 vuoden päästä Milla katselee vuoden 2018 Millaa hyvin samanlaisten ymmärtäväisten lasien läpi, pohtien mitä kaikkea en vielä silloin 32-vuotiaanakaan tiennyt.

Se, mitä olisin kyllä halunnut kertoa itselleni siinä yläasteiässä, että ole kiltti. Oma epävarmuus ja terävä kieli ei todellakaan ollut mikään hellämielinen yhdistelmä niille, joista en syystä tai toisesta pitänyt – ja ne syytkin on olleet kyllä kovin heppoisia. Haluaisin sanoa seiskaluokkalaiselle itselleni, että kiva on cool. Että kannattaa pitää kiinni kovasti niistä ystävistä, jotka ylistävät outouttasi eikä yrittää turhaan päästä osaksi jotain, mikä aikuisena näyttäytyy lähinnä pinnalliselta ja hölmöltä ja pikkumaiselta. Olisipa se yhtenä keskeisenä luonteenpiirteenäni pitämäni oikeudenmukaisuus näkynyt välillä koulussa, kun rooleja on jaettu julmasti enkä ole pitänyt omia tai muiden puolia silloin kuin olisi pitänyt. Vaikka olen tehnyt kaikenlaista tyhmää tässä elämäni aikana, se ei valitettavasti päättynyt teinivuosiinkaan, niin eniten on kaduttanut toisten ihmisten huono kohtelu. Ei sillä, että olisin itse tullut aika kohdelluksi niin reilusti, mutta vahinkoa ei tarvitse laitaa kiertämään.

Haluaisin sanoa, että ”olisinpa tiennyt” oman arvoni, oman itseni ja omat toiveeni vähän paremmin ilman, että kaikenlaista piti kokea kantapään kautta. Mutta en tiedä, olisinko tässä viisastelemassa jos en välillä olisi tehnyt virhearviointeja ja vääriä valintoja. Niitä en kadu, ne ovat olleet osa tätä kasvuprosessia, joka on mielestäni aivan huikean kiehtova juttu. Kuinka oivaltaminen ei lopu siihen, että oppii kävelemään tai lukemaan tai derivoimaan – ”jotkut” meistä oivaltavat vaikka eivät osaa derivoidakaan. Tämän päivän nuorille kyllä toivon paljon kunnioitusta sekä itseään että toisiaan kohtaan, sillä tässä maailmassa kaivataan kiltteyttä ja kauneutta, sellaista sisältä päin tulevaa.