Ainakaan meillä ei ole ollut tylsää. Tuntuu, että koko ajan ollaan menossa tai tekemässä jotain ja se kyllä on samalla tosi mahtavaa (koska you know, eletään täysillä ja silleen) mutta jossain horisontissa odottaa se viiden päivän vapaa ilman nettiä tai yhtä retkeä lukuunottamatta sovittuja menoja, ja ooh la laa se ajatus antaa voimaa. Tosin nyt on myös yhtä huippua, sillä meillä on vieraita Suomesta. Vielä huipumpaa on, että yllytyshullut vieraat pakkasivat kuopuksen autoonsa ja lähtivät seikkailemaan rannikolle isojen poikien koulupäivän ajaksi. Nyt ne tuolla jossain ajelevat neljän lapsen kanssa ja huh, onneksi en ole kyydissä. Kyllä se kolme on tosiaan omakin kipuraja.

Viime viikolla osallistuimme vesileikkeihin läheisessä puistossa, löysimme uuden lempirannan tunnin ajomatkan päästä sekä saatoimme mummin matkalle (ei sille viimeiselle sentään, vaikka Royal Air Marocin potkurikone ei varsinaisesti vakuuttanut). Keskimmäisellä oli koulun suuri musikaali, jossa kaikki 3-5-vuotiaiden eskariryhmät esittivät oman osansa Kaunotar ja Hirviö-musikaalista. Lapseni oli hyvin uskottava haarukka. Seuraavaksi aletaan valmistautua valmistujaisiin, jotka ovat ensi viikolla. Ne ovat niin iso juttu, että kaikki vanhemmat kutsuttiin erikseen koululle iltapäivällä osallistumaan arvontaan, jossa kerrottiin mille paikalle pääsee istumaan lapsen juhlaan. Sain paikat 47 ja 48, eli sijoitus oli surkea. Paikkoja oli siis yhteensä 50. Kaikki tulivat pahoittelemaan minulle. Ensi viikolla sitten selviää millainen tilaisuus nämä valmistujaiset ovat ja kuinka kamala kohtalo oli joutua ”taaimmaiselle”, eli kolmannelle riville sitä katsomaan.

Täällä alkaa olla kuuma, niin kuuma, että poikien rugbyharrastus jäi kesätauolle. Jostain syystä en nyt pane pahakseni sitä, että ei tarvitse sunnuntaiaamuisin ryysiä ulos kello 9.30. Myös esikoisen kuvataidekerho loppui, tai siis jatkuuhan se joskus lokakuussa. Me olemme saaneet alustavasti kaksin kerroin hyviä uutisia poikien koulusta, mutta vielä en uskalla hehkuttaa, en, ennen kuin näen omin silmin että asiat ovat varmoja. Fiilis koulun suhteen on kuitenkin korkeammalla. Varmasti myös siksi, että nyt vanhempien Whatsapp-ryhmissä suunnitellaan lähinnä aikuisten grillausiltoja eikä vängätä esiintymisasuista, opettajien lahjoista tai sellaisesta, mistä on koko lukuvuosi tuhansien viestien verran kiistelty.

Vieraat ovat tuoneet hauskaa vaihtelua arkeen, ja tietysti tärkeintä on lapsille omanikäinen, suomenkielinen seura. Kyllähän ne paikallisten kanssa pärjäävät pieruhuumorin tasolla, mutta kun esikoisen ja kyläilijän ystävyys on kestänyt jo liki kahdeksan vuotta, ei sellaista oikein voi korvata. Huomenna suuntaamme lähemmäksi Fuengirolaa kohti taloa, jonka olemme vuokranneet loppuviikoksi. Luvassa on uima-allas. Eikä juuri muuta. Nyt olen saanut esitellä La Líneaa ja Gibraltaria, nähnyt itsekin uusia paikkoja kotikulmilla. Esimerkiksi Jewish Gate (tai Herkuleen pilari) kohteen Gibraltarin vuorella, sekä juuri avatun Skywalk-näköalatasanteen jossa on lasinen lattia. Sen kävi muuten vihkimässä käyttöön itse Luke Skywalker muutama kuukausi sitten.

Olen sivusilmällä seurannut Anun porukan paluuta Suomeen. Meillä on vielä kaksi kuukautta ennen kuin minä palaan tämän pisimmän poissaoloni jälkeen lomalle, ja kuten olette lukeneet niin tunteet seilaavat vähän joka suuntaan. Ehkä eniten hämmentää se, miten kuitenkin tuntuu vaikealta lähteä täältä – joskin tiedän että kun elokuun tappohelteet iskevät niin olen aivan onneni kukkuloilla kun voin poistua tukalasta Andalusiasta. Mutta koko ajan enemmän ja enemmän tämä on meidän kotimme ja täällä ovat meidän tapamme ja tuttumme ja tällainen elämä, josta tulee koko ajan enemmän meidän näköistä. Kai sitä sopeutumiseksikin kutsutaan.