KUN SYLI ONKIN TÄYNNÄ

Tämä vuosi on ollut monella tapaa toivotonta vaiheilua ja päättämättömyyttä lähes elämän joka sektorilla, mutta yhdessä asiassa olen saavuttanut jonkinlaisen noin kahdeksan vuotta sitten kadonneen rauhan. Sairastuin erittäin vakavaan vauvakuumeeseen 23-vuotiaana, aika nuorena siis, ja se yllätti rajuudellaan itsenikin. Primitiivinen tarve saada lapsi kumpusi jostain todella syvältä ja sai käyttäytymään aivan hullusti. Yleensä paheksun suuresti sitä, että naisten käytöstä, oli se kuinka irrationaalista tahansa, perustellaan hormoneilla mutta muutuin itse ylilyönteineni todella varoittavaksi esimerkiksi siitä, mitä ylidramaattiset munasarjat voivat saada aikaan ihan älykkäällekin ihmiselle. Nyt se vähän naurattaa, mua ainakin, Käytännön Miestä ehkä ei.

Ja kun sain mitä halusin, ensimmäisen lapseni keväällä 2010, olivat tikit hädintuskin sulaneet kun huomasin että haluan lisää. Se tunne, että tahdon vielä olla raskaana, synnyttää (vanha kunnon masokisti kun olen), kokea kaiken alusta alkaen – se oli raastava. Ja kun keskimmäinen syntyi kevättalvella 2012, ei se suinkaan lääkinnyt tätä vaivaa lopullisesti. Aloin epäillä olevani kroonisesti vauvakuumeinen. Että aina ja ikuisesti olisi se tunne, että perheestä puuttuu joku. Vauvanarkkari, jolla syli olisi aina puoliksi tyhjä vaikka oikeasti lapsia olisi enemmän kuin käsiä. Kun kuopus syntyi kesällä 2014, aloin heti laitoksella tunnustella tulisiko tuttuja oireita. Olisiko luopumisentuskaa, selittämätöntä haikeutta, kateutta nelilapsisia perheitä kohtaan?

Mutta viimeistään nyt, kun kauppareissulla voin iloisesti vihellellen ohittaa vaippahyllyt ja pilttipurkit, kun jokainen jälkeläinen kykenee verbaalisesti ilmaisemaan itseään eikä tarvitse arvailla onko vika tähtien asennossa, väärissä sukissa vai ihan vaan syntymäketutuksessa, olen kokenut ihmeparantumisen. Tai onko se nyt mikään ihmekään, ettei seitsemän vuoden surkeiden yöunien jälkeen enää unelmoi neljännestä kierroksesta, mutta olen silti hieman yllättynyt tästä olotilasta. Kun tuntuu vuosien jälkeen siltä, että perhe tosiaan on tässä, täysi, valmis ja täydellinen.

Ei ole vauvavajetta, vaikka joskus leikittelenkin ajatuksella neljännestä. Esimerkiksi kun luen, kuinka kolmen lapsen äidit ovat kaikista stressaantuneimpia. Olen ollut todella onnekas saadessani juuri sen kokoisen perheen, kun olin toivonutkin, ja tiedän olevani etuoikeutettu kun voin vielä vitsailla iltatähdestä. Ja käyn yhä lähes päivittäin paikallisten kanssa keskusteluja siitä, pitäisikö meidän nyt ”hankkia se tyttö vielä”. Ei, ei pidä. Jos se vanha mielenhäiriö tekee paluun ja huomaan taas selaavani Lindexin vauvanvaatevalikoimaa, niin tervetuloa neljäs lapsi, ihan missä muodossa tahansa. Pidätän siis oikeuden muuttaa mieleni, mutta pidän aika epätodennäköisenä että kokisin sitä samaa suurta tuskaa kuin aiemmin. Olen oppinut nauttimaan siitä, mitä on: nämä kolme huipputyyppiä, joissa riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa yhdeksi ihmisiäksi. Ja nauttimaan siitäkin, että se äiti joka juoksee 1-vuotiaan perässä junassa ja yrittää neuvotella lapasia käteen uhmaikäiselle…se en ole minä!

Ja mikä parasta, kun on kolmekymppinen, kaikki kaverit saavat vauvoja! Voin nuuhkutella muiden beebiksiä, ja antaa käärön heti takaisin äidilleen kun se alkaa itkeä, haista tai huutaa! Itse otin varaslähdön ja vaikkei se ehkä ollut, ainakaan mielikuvitusuraani tai opintoja ajatellen, kaikista optimaalisin ajankohta niin kun olen 45-vuotias, on esikoinen jo kaksikymppinen. Eli olen heti valmis mummiksi, heh heh. Mutta kun viimeisen lapsen syntyessä kokemusta oli vain alle 5-vuotiaista lapsista, en voinut aavistaakaan miten se sinällään aivan ihana vauvavaihe ei olekaan parasta  lapsissa vaan kaikki sitä seuraavat ikävaiheet (paitsi ehkä se 1-2-vuotiaan itsetuhoinen ja itsepäinen kasvukausi) ovat toinen toistaan hauskempia. Tämä kehitys ehkä loppuu siinä vaiheessa kun tyypit täyttävät kymmenen, tai sitten murrosikäkin yllättää iloisesti. Mutta ei nyt mennä asioiden edelle. Nyt on aika hyvä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

12 kommenttia artikkeliin ”KUN SYLI ONKIN TÄYNNÄ

  1. Hanne

    Murrosikä voi yllättää! Meillä vanhempi lapsi on 14 ja voi että noilla teineillä on hyvät jutut. Niiden kanssa voi keskustella kaikenlaisista asioista, ne pohtivat suuria kysymyksiä ja ne heittää hauskaa läppää. Huomaat olevasi aivan pihalla siitä mikä on muotia, mikä julkkis, bändi, artisti, vloggaaja sekä instaaja on nyt kuuminta hottia. Tietenkin elämä on myös draamaa ja itkua, mutta onneksi ei sentään joka päivä.

    Tykkää

    1. Mä en hetkeäkään epäile, etteikö murrosikäkin yllätä mut iloisesti (siis, kunhan ei enää itse tarvitse sitä elää!). Mahtavaa, ja kiva kuulla ihan tosielämän kokemuksia, ettei se ole vain paukkuvia ovia ja näkymättömiä pyykinlevittäjiä…

      Tykkää

  2. teinit ovat parhaita!

    Kummallista, minulla meni ensin monta vuotta viimeisen jälkeen, kunnes uskoin että ei enää enempiä – krooninen vauvakuume yhdistettynä lääkäreiden asettamaan lisääntymiskieltoon on vähän vaivalloinen yhdistelmä – mutta kun nuorimmainen oli siinä viiden nurkilla, alkoi tuntua siltä, että tämä on hyvä ja näillä mennään (ja muuta vastaavaa reipasta)

    Nyt (kakrut 18, 16 ja 13) olen ruvennut sivusilmällä kurkistelemaan vaippa-pilttiosastoa kaupoissa ja olen haikeankatkeransuloisenhelpottunut siitä, että ei enää. Että joku muu on tehnyt sen vaikean päätöksen puolestani, se on se hyvä juttu. En halua edes lapsenlapsia tällä hetkellä, riittää kun naapurit käyvät välillä näyttämässä pieniä ihmisiään 🙂

    Tykkää

    1. Tavallaan (kun ei itse ole siihen tilanteeseen joutunut ja on helppo huudella) olisi helpottavaa, jos joku muu sanoisi mikä on sopiva lapsiluku eikä voisi itse enää vaiheilla. Mutta näin voi sanoa vain, kun on ollut onnekas ja saanut sen itse valita. Saas nähdä mitä mieltä olen parin vuoden päästä, kun kuopus on viisi… 😀

      Tykkää

  3. Ihana kirjoitus! Samaistun täysin. Itselleni iski myös aivan järjetön vauvakuume ja se tuli aina vain uudestaan ensimmäisen ja toisen lapsen syntymän jälkeen. Kolmannen jälkeen ei. Olimme aina toivoneet miehen kanssa kolmea lasta ja olemme äärimmäisen onnellisia ja kiitollisia, että toiveemme toteutui. Nyt nuorin on jo 6-vuotias koululainen ja nautin tästä helpommasta elämänvaiheesta suunnattomasti.

    Tykkää

    1. Kuulostaa hyvältä – ja kovin tutulta! Täälläkin kolme oli sellainen luku, mitä pyörittelin mielessä jo ennen kuin olin päässyt kovin pitkälle siinä ensimmäisessä, maanisessa vauvakuumeessa. Kyllä näistä saa olla kiitollinen ja onnellinen, että toiveet ovat toteutuneet.

      Tykkää

  4. Me ollaan täällä ihan uskomaton harvinaisuus, kun meillä on vain kaksi lasta. Monta kertaa on meille jo toivoteltu onnea seuraavan saamiseen ja suomalaisen suorasukaisesti ollaan vastattu, ettei haluta enempää lapsia. Osa uskoo, osa ei. Meillä on syli täynnä näin, ja olen aivan käsittämättömän kiitollinen, että saimme nämä. Vauvakuumetta en ole koskaan kokenut, olisi ollut kyllä mielenkiintoista 😄

    Tykkää

    1. Hassua,että siellä on isommat perheet standardi! Täällä taitaa olla kaksi aika klassinen luku (enkä ihmettele, kun ei ole äitiyslomia jne), tosin viimeksi tänään Carrefourin kassarouva kysyi, haluaisinko vielä neljännen, siis sen tyttären 😀 Ymmärsi kyllä hyvin meidän menoa katsoessaan kun vastasin en….

      Tykkää

  5. Riina

    Tää on tosi mielenkiintoinen aihe aina. Ihanaa, että tuntuu perhe täydeltä! Meillä nyt kolme ja minusta yksi vielä puuttuu. Aina olen 4. lapsesta haaveillut, vaikka järjellä sitä ei kyllä voi perustella mitenkään. 😂 Erittäin epäkäytännöllistä jo kolmen kanssa tämmöinen maasta muuttelu jne. mutta sydän sanoo mitä sanoo. 😊

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s