Ensi viikolla tulee täyteen 10 kuukautta elämää Espanjassa. Se on samalla myös pisin yhtenäinen ajanjakso, jonka olen viettänyt Suomen ulkopuolella. Se vaihtarivuosikin kesti nimittäin vain muutaman päivän päälle 10 kuukautta. Kuopuksenkin kohdalla alkaa pian lähestyä se rajapyykki, että hän on viettänyt yli puolet elämästään ulkomailla, itse asiassa olemme tainneet sen jo ohittaakin kun matkat lasketaan mukaan.

Nythän toki tämä ulkosuomalaisuus on ollut hyvin erilaista kuin, öhm, 17 vuotta sitten. Olen päivittäin yhteydessä Suomeen, maailma on kutistunut kummasti internetin myötä ja toisaalta olen enemmän kiinni Suomessa jo pelkästään lasten takia; me puhumme Suomesta, me syömme suomalaisia herkkuja (joita taisin saada pari pakettia vaihtarivuonna, ainakin muistan järkyttäneeni host-perhettäni hapankorpuilla), luemme paljon suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta ja suunnittelemme myös Suomen-matkaamme. Esikoinen lähtee isänsä kanssa ensi kuussa käymään vanhassa kotimaassaan ja olen siis joutunut myös jo miettimään, miten toukokuussa pukeuduttiinkaan Suomessa – täällä alamme saavuttaa sen vaiheen, että vaatekaappiin voi vaihtaa pysyvästi shortsit ja hellemekot.

Ne asiat, mitä ikävöin ensimmäisellä Espanjan-pätkällä kaksi vuotta sitten, ovat yhä ikävälistalla. Selvää on tietenkin se, että eniten ikävöin ihmisiä; ystäviä, sukulaisia, joskus ihan keitä vain suomalaisia! Mutta sitten on kaikkea muuta omituista, mitä en ihan ensimmäisenä arvannut ikävöiväni.

Sitä, miten lumihanki natisee kengän alla.

Taloyhtiön saunavuoroa.

Byrokratia. Oi, miten kaipaankaan suomalaista byrokratiaa.

Tuparit. Tai ylipäänsä kotibileet, kaipaan kotibileiä.

Elokuvateatterit ja niiden kunnollinen popcorn.

Kirjastot ja uimahallit.

Normaaleja tyynyliinoja.

Sitä kun keväisin juoksin venesataman ohi ja vastatervatut puuveneet tuoksuivat niin hyvälle. Lapsuuden mökkikesille.

Ja sitten moni asia, jota ajattelin ikävöiväni suuresti – no, en olekaan niin kaipaillut. En televisio-ohjelmia ja ruokiakin melko vähän, lähinnä joitain käytännöllisiä asioita kuten kunnon kermaa ja soijarouhetta, kumpaakaan ei täältä tunnu saavan. Luontoakin meillä on, nyt kun on otettu vain auto alle ja lähdetty sitä etsimään. Eikä tässä postauksessa oikein ollut mitään pointtia; yhtäkkiä sitä vain huomasi että olemme kohta olleet täällä vuoden, samalla asettuneet oikein hyvin ja toisaalta en asettunut ollenkaan. Vähentänyt vertailua ja alkanut ottaa asiat annettuina, ehkä vähän ihmetellen mutta sen suuremmin enää vaivaten päätäni että miksi näin. Myös lasten puheessa tämän huomaa: ennen aina pohdittiin espanjalaisen koulun käytäntöjä siihen, millaista Suomessa oli. Nyt on vain tultu siihen tulokseen, että erilaista on, näillä mennään.