KONEETTA

konerakkaus.jpg

Vaikka olen tässä reilun vuoden verran julistanut omistamattomuuden ilosanomaa (jopa niin pitkälle, että paasaan aiheesta seuraavassa Kotivinkissä…) niin on yksi tavara, josta luopuminen on mahdotonta. Mun tietokone. Ja oikeastaan on paljon muutakin, mistä en haluaisi luopua mutta viimekeväisen katharsiksen jälkeen olen joutunut hyväksymään realiteetit: tässä elämäntilanteessa ei voi haalia materiaa. Haaveilen kyllä etenkin kunnon keittiövälineistä, vohveliraudasta ja SodaStreamerista, mutta tällä hetkellä suurin osa omaisuudestani on vielä(kin) muuttolaatikoissa eikä välttämättömillekään tavaroille löydy omaa paikkaa toisen ihmisen tavaroilla sisustetussa kodissa, joten näillä mennään. Mutta asiaan!

Se tietokone. Nimittäin vain noin 2,5 vuotta vanha MacBook Air päätti sitten lopullisesti irtisanoa sopimuksemme. En voi sinänsä syyttää läppäriä siitä, koska sopimus ei ollut kovin hyvä tietokoneen kannalta: minä kuljetin sitä milloin missä kangaskassissa hiekan ja sulaneiden suklaapatukoiden keskellä, ilmankosteus on huidellut yli 90% koko syyskuun ajan ja olen muutenkin laiminlyönyt kaikki velvollisuudet. Kuten esimerkiksi varmuuskopioiden ottamisen ja tietokoneen sisäisen ja ulkoisen siivouksen. Nyt on myöhäistä katua. Vaikka viime syksynä kone heräsi kuolleista useammankin kerran, nyt se on pysynyt pimeänä jo yli viikon. En usko, että se siitä enää herää.

Tämä on tietenkin kaikin tavoin todella paska homma. Tietokone on arjen takia ihan välttämätön: blogi kyllä pärjää ilman päivityksiä, mutta työt ja monet käytännön juoksevat jutut vaatisivat läppärin. Kännykkäni näyttö on tuhansina palasina ja saan sen käyttämisestä lasinsiruja sormeen – on tainnut tulla selväksi, että olen aika toivoton tekniikan kanssa? Sen lisäksi kärsin vieroitusoireita siitä ainoasta ”omasta tilastani”, olkootkin virtuaalinen. En ole vielä alkanut panikoida koneen mukana menneiden 40 000 valokuvatiedoston perään – kotoa löytyy yksi tosi kätevä nörtti joka on lohdutellut että kaikki on pelastettavissa, siis sisältö, mutta ei kone. Mutta se läppäri on ollut sellainen henkilökohtainen henkireikä, jonka osalta olen kokenut omituista hallinnantunnetta. Mikään muu tässä kodissa ei oikein ole omaa, mutta uskollisesti mukana kulkenut läppäri on my precious, vain mun. Ja varmaan juuri se koitui sen Macin kohtaloksi.

Ulkomailla asuessa kohtaa sitten ne käytännön ongelmat. Suomessa ostaisin läppärin osamaksulla, koska juuri nyt ei ole investoida useita satoja euroja koneeseen (mitään rahankäyttöluentoa en tähän väliin kaipaa, ymmärrän kyllä korkojen päälle). Mutta täällä ei ole sitä vaihtoehtoa, enkä halua ostaa konetta Espanjasta muutenkaan; tarvitsen suomalaisen näppäimistön! Nyt sitten olen lainannut Käytännön Miehen konetta muutaman viikon ajan ja yrittänyt olla rikkomatta sitä (heh heh). Ennen uuden koneen hankintaa pitäisi myös vertailla ja miettiä, mikä kone ajaisi parhaiten tarkoituksensa: vaikka olen ollut vannoutunut Applen koneiden käyttäjä, niiden elinikä mun käytössä on kohtuuttoman lyhyt, erityisesti kun ottaa hinnan huomioon. Ja ylipäänsä elektroniikka ei ole yhtään sen eettisempi ostos kuin, noh, mikään muukaan kulutushyödyke. Oikeastaan eettistä elektroniikkaa on vielä vaikeampi löytää kuin vaikka vaatteita, joiden tuotantoketjujen avoimuudella joidenkin merkkien kesken lähes kilpaillaan. Sen sijaan ei ole mitenkään itsestään selvää, että tietokonevalmistaja kertoo metallien ja mineraalien taustan. Vaikeaa! Haluaisin kirota koneen hajoamista, mutta enemmän lienee aihetta syyttää itseäni, ja katumusharjoituksena luvata tapojen parantamista.

konerakkaus (1)