Kyllä, tämä aloitus kuulostaa taas siltä American Pie-leffojen ”One time at the band camp…” jutulta, mutta aloitan silläkin uhalla postauksen taas näin: Kun 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, en ollut kohdannut rasismia elämässäni juuri ollenkaan. Tarkoitan siis, että meillä ei esimerkiksi etelähelsinkiläisellä yläasteella ollut juuri rodullistettuja ja kotikulmilla asui melko homogeenisen valkoista väestöä. Siitäkin huolimatta, että halusin pitää itseäni valveutuneena ja kuuntelin Wu-Tang Clania ja mulla oli rastatkin välillä (tämä oli 2000-luvun alku jolloin myös intiaanipäähineet naamiaisasuina olivat OK) en ollut koskaan nähnyt rasismia ”livenä”. Se oli kamala ilmiö, jota oli helppo vastustaa, koska se ei millään tasolla koskenut minua.

Sitten saavuin Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa minun silmiini ihmiset olivat aika tummia, sellaisia, joita olisi kyllä jossain Pieksämäen ABC:llä katseltu vähän kulmien alta ja ihmetelty. Kävi kuitenkin ilmi että nämä dominikaanit, latinot, joiden sukujuuret ulottuivat niin paikalliseen alkuperäiskansaan taínoihin, espanjalaisiin siirtomaavalloittajiin, Afrikasta tuotuihin orjiin sekä arabeihin, jotka tulivat käymään kauppaa Hispaniolan saarella, pitivät itseään hyvin valkoisina. Ja useat heistä inhosivat, halveksuivat ja suorastaan sortivat saman saaren jakavia haitilaisia, jotka pyrkivät usein laittomasti maahan paremman elämän perässä. Meidänkin perheen kahdesta kotiapulaisesta toinen oli haitilaista syntyperää, ja vaikka oma host-perheeni olikin avarakatseinen ja suvaitsevainen, myös heiltä kuulin usein haitilaisvastaisia kommentteja.

Mitä olen ymmärtänyt, ei 17 vuodessa suhtautuminen haitilaisiin ole juuri muuttunut paremmaksi Dominikaanisessa tasavallassa. Miten se muuttuisikaan, tuntuu, että maailmassa ollaan yhä vain vihamielisempiä. Suomessa ahdisti pitkään se ilmapiiri, missä koko ajan keskusteluntaso tuntui laskevan ja ennen kaikkea ihmisten kohtaaminen yksilöinä ja keskinäinen kunnioitus katoavan. Espanjassa olen ollut siinä mielessä paljon onnellisempi: täällä tuntuu, että vaikka yleinen asenne jotain ilmiötä tai jopa ihmisryhmää kohtaan olisi nihkeä, niin yksilöt kohdataan yleensä rauhallisesti ja empaattisesti. Toki minä todistan vain pieniä hetkiä, murto-osasia Afrikasta saapuneiden siirtolaisten arkea, enkä tiedä millaista kohtelua he todellisuudessa saavat. Olen kuitenkin ollut aina helpottunut, kun lapset selkään sidottuina kahviloissa kiertelevät afrikkailaiset naiset saavat ystävällisiä katseita ja kauniin ”ei kiitoksen” eivätkä paljon tylympää vastaanottoa, jota olen Suomessa nähnyt kaupan kassalla, julkisissa liikennevälineissä ja uimahallissa.

Mutta nyt rasismi on alkanut näkyä enemmän myös espanjalaisessa arjessani. Kaupunkimme laitamilla on toiminut maakunnan työntekijöille tarkoitettu ”lomakoti”, hotellin tapainen laitos uima-altaineen joka on tarjonnut lomailumahdollisuuden La Líneassa ja tuonut ehkä hieman tulojakin kaupunkiin. Nyt se on muutettu alaikäisten vastaanottokeskukseksi, ilmeisesti irtisanoen lomakodin omat työntekijät. Ihmiset ovat kiukkuisia – odotetaan häiriöitä, ollaan pahoillaan työntekijöiden puolesta sekä pettyneitä siihen, että vähäisistäkin turistivirroista joudutaan luopumaan. Koska asiasta ei ole virallisesti tiedotettu kovin hyvin, on tämä ollut loistavaa maaperää muukalaisvihalle. Ylipäänsä lähdekritiikkä harrastetaan täällä yhtä vähän kuin Suomessakin: Facebookissa kiersi kuva roska-astiasta, jonka päälle oli kannettu avaamattomia keksipaketteja ja purkkiruokaa. Kuvateksti oli raivokas: Musulmaaneille ei mikään kelpaa, espanjalaiset näkevät nälkää, he heittävät ruoat pois kun ei kelpaa vaikka ilmaiseksi annetaan. Missään ei ollut mitään todisteita siitä, kuka ruoat oli laittanut roskiin, mitä ruokia ne ylipäänsä olivat ja missä kuva oli edes otettu. Kuvan luotettavuus oli samaa tasoa kuin se, että postaisin itsestäni kuvan kahvikuppi kädessä ja huokailisin, miten tässä juon kahvia Donald Trumpin kanssa – hän nyt ei vain näy kuvassa mutta kyllä siinä varmasti on.

Olen myös saanut kuulla itse olevani ”se hyvä maahanmuuttaja”. Kun kokoonnumme takapihallemme joka ilta koirien kanssa ja päästämme, vastoin kaikkia sääntöjä ja hyviä tapoja, tusinan verran koiria sekoilemaan vapaasti, ovat nämä hyvänpäiväntutut usein päivitelleet loppumatonta pakolaisvirtaa ja sitä, kuinka toki Espanjaan saisi tulla – ”kunhan olisivat niin kuin Tassun omistaja! Puhuisivat espanjaa ja kunnioittaisivat maan tapoja!”. Mietin, että hyvä kun eivät näe miten paljon pilkkaan koululaitoksen kommunikaatiojärjestelmiä ja arvostelen härkätaisteluja ja muita erityisesti eläintenpitoon liittyviä perinteitä. Syön totta kai churroni, rakastan erityisesti espanjalaisia tansseja ja osaan huokailla espanjaksi sitä että on liian kuuma tai kylmä, mutta aika suomalainen olen muuten. Vaikka ihmisten ajaminen kumiveneillä Gibraltarinsalmen yli ei ole kestävä ratkaisu, niin ymmärrän sen yhä. Ymmärrän myös sen, miksi lähtijät, ja tulijat, ovat yleensä nuoria miehiä. Jos et jo seuraa Facebookissa Humans of New York-sivua, suosittelen nyt menemään heti ja lukemaan läpi viime viikkoina julkaistun sarjan Ruandasta, jossa palataan vain parikymmentä vuotta taaksepäin kamalaan kansanmurhaan. Jossa ensimmäiset uhrit olivat ne nuoret miehet.

Rasismi siis lisääntyy samaa tahtia kuin laittomasti maahan tulleet ihmiset. Ongelma on Espanjassa aivan eri kokoluokkaa kuin Suomessa, mutta toisaalta esimerkiksi Afrikasta saapuvat tulijat eivät juuri tänne Etelä-Espanjaan jää vaan lähtevät Madridiin, Ranskaan, ehkä he tulevat Suomeenkin. Siinä missä Suomessa on helppo osallistua mielenosoituksiin ja puuttua rasistiseen puheeseen, täällä olen jäänyt paljon enemmän sanattomaksi. Itsekin maahanmuuttajana koen vaikeaksi kertoa mielipiteitäni siitä, miten teidän tulisi nyt tämä pienimuotoinen pakolaiskriisi hoitaa. Eihän mulla ole ratkaisua, eikä mitään muuta kuin toive siitä, että suhtautuisitte hieman suopeammin siihen, että tänne tulee muitakin ulkomaalaisia kuin brittituristeja ja suomalaiseläkeläisiä. Mutta mitäpä minä olen siihen sanomaan?