KARANTEENIKUULUMISIA

Tämä vuosi ansaitsee arvostusta siitä, että se on ollut johdonmukainen.

Johdonmukaisesti aika kakka, jos multa kysytään. Vielä vuoden alussa olin täyden kalenterini kanssa salaa helpottunut, kun tuli peruutus – edes yksi meno vähemmän – mutta nyt olen valmis lupaamaan etten enää koskaan keksi tekosyitä kieltäytyä kutsusta tai liioittele lapsen nuhaa. Kunhan siis kyse ei ole mistään Teams- tai Zoom- tai Skype-palavereista, niissä saattaa yhteys pätkiä tulevaisuudessakin.

Mua haastateltiin Kotivinkkiin viime viikolla, aiheena nimenomaan se, miten olen ”oppinut elämään” korona-ajan epävarmuuden kanssa. Kun on tottunut suunnittelemaan, miltä tuntuu kun luvassa ei ole yhtään lomaa ulkomaille. Olin varmaan vähän huono haastateltava, nimittäin en ollut enää kovin dramaattinen kaukokaipuuni kanssa. Kyllä, ikävöin etenkin Espanjaan, mutta samalla en enää odota mitään. Nykyään se, että saa syödä lounaan ravintolassa ystävän kanssa on jo omanlaisensa saavutus.

Mutta sitten maanantaina tuli soitto, jota olin jo ehtinyt odotella. ”Helsingin kaupungin epidemiologisesta keskuksesta terve…”. Olin altistunut edellisellä viikolla, melko ohimennen ja epätodennäköisesti mutta riittävästi joutuakseni karanteeniin. Tätä on luvassa vielä viisi päivää.

Kotona hengailuun olen jo ehtinyt tottuakin, en ole tainnut viikkon pitää jalassa muuta kuin villahousuja. Mutta nyt harmitti, sillä oikeasti meidän olisi pitänyt lähteä torstaiaamuna Ahvenanmaalle pressimatkalle esikoisen kanssa. Ensimmäinen loma kaksin hetkeen, pientä etäisyyttä pääkaupunkiin. Ohjelma oli huikean kiinnostava – niin mielenkiintoinen, että meidän pitää varmaan suunnata saaristoon omatoimimatkalle… kunhan tämä ”helpottaa”.

Esikoisen osalle on sattunut eniten kivojen juttujen peruutuksia. 10-vuotissynttäreitä ei ole edes vietetty. Syntymäpäivälahjaksi suunniteltu matka Lontooseen piti siirtää jonnekin mystiseen ajanjaksoon, jolloin ei ole globaalia pandemiaa. Ensimmäinen partioleiri jäi välistä pienen nuhan takia – jos elettäisiin vielä sitä 2019 normaalia, hän olisi kyllä lähtenyt tarpomaan metsään vaikka olisikin vähän niiskuttanut. Ja nyt jäi kokematta kotieläintilat ja kiipeilypuistot.

Itse en enää usko suunnitelmien toteutumiseen ennen kuin ihan oikeasti olen bussissa, junassa tai lentokoneessa. Kesäinen Riian-matka herätti jopa epäuskoa: ihan oikeasti selvittiin Latvian asti, ei tullut mitään vastoinkäymisiä! Entinen huoleton asenne on historiaa, se, että käveli vain luottavaisesti lentokentälle (tai siis meni sinne bussilla) eikä edes ajatellut, että reissu peruuntuisi.

Omaa matkailufilosofiaa tämä aika tulee taatusti muuttamaan, ei vain siksi että koko turismi tulee taatusti muuttamaan muotoaan. Myös siksi, että en enää uskalla enkä halua suunnitella entiseen tapaan. Entinen nautinto siitä, että selasi kohteita, majoituksia ja juna-aikatauluja on kadonnut ja tilalla on lähinnä peruutusehtojen syynäämistä pientä pränttiä myöten. Ex tempore-reissut tuskin tulevat enää suuntautumaan Turkua tai Tamperetta kaueammaksi, jos vaikka laitetaankin rajat kiinni lyhyellä varoitusajalla.

Lapset ovat omaksuneet konditionaalin puheeseensa pysyvästi. He tietävät jo ilman, että erikseen mainitaan, että retket ja leffat toteutuvat, jos… Heistä tulee varmasti vanhempiaan sopeutuvampia, mutta toivon että heille jäisi myös ripaus luottamusta siihen, ettei koko ajan tarvitse olla varpaillaan. Että voi jännittää ja olla innoissaan eikä välttämättä siitä seuraakaan siirrettyjä tai peruttuja juhlia tai lomia. Ja he osaavat varmasti arvostaa pienimuotoisia, arkisia iloja paljon paremmin kuin suureellisiin seikkailuihin tottunut 80-lukulainen äitinsä.

Että tällaisia ajatuksia karanteenissa tänään. Itse eristäytyminen ei tee tiukkaa: kotona odottaa töiden ja opintojen lisäksi kokoamattomia Ikean huonekaluja, kolmen lapsen talvivaateinventaario ja monta lukematonta kirjaa. Voi olla, että tähän kaikkeen ei edes vajaa viikko riitä!