KUKA VOISI KELLOT SEISAUTTAA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeistään kolmannen lapsen jälkeen älysin lopettaa kaikenlaisen neuvomisen äitijutuissa. Tai ainakin sellaisen pyytämättömän besserwisseröinnin, sillä kolmannen kohdalla aloin hyväksyä sen että voin antaa rajoja, rakkautta ja ruokaa mutta lopulta ne kasvavat juuri sellaisia reittejä kuin itse haluavat. Miten kolme aika lailla samoilla eväillä kasvatettua lasta ovatkin niin erilaisia keskenään? Ja miten samat temput eivät takuulla toimi kaikkien kolmen kohdalla vaan jokaisen kanssa käydään erilaisia taisteluita, jokaisen kanssa saa huolehtia erilaisista asioista ja ketään ilman en osaisi elää. Mutta en nyt tullut puhumaan siitä. Jaan toki mielelläni vinkkini refluksivauvan kanssa elämiseen tai pieniin ikäeroihin tai lentokonematkustamiseen lasten kanssa, mutta on yksi asia mitä haluaisin hokea kaikille tuoreille äideille, erityisesti niille jotka tuijottavat katatoonisina eteensä hiekkalaatikon reunalla tai sitten yrittävät epätoivoisesti ottaa koppia taaperosta joka päättää testata pää edellä hyppyä suoraan betoniin. Ja se on ärsyttävä, kamala klisee, mutta ehkä se päällimmäinen tunne mikä itselläni on viimeisen vuoden ollut: tämä aika menee ihan helvetin nopeasti.

Niinhän ne kaikki sanoo, että nauti nyt ja kohta ne on armeijassa tai ainakin rippikoulussa, vaikka luultavasti minun lapseni eivät käy kumpaakaan. Mutta isoiksi ne kasvavat ennen kuin ehdin huomatakaan. Se tuntui pitkältä ja välillä päättymättömältä ne ajat jolloin joku riippui koko ajan kiinni, ei selvinnyt hengissä ilman herpaantumatonta valvontaa, kun tuntui että kaikki kolme linnunpoikaa vaativat jotain yhtä aikaa. On myös ihan absurdi ajatus, että siitä arjesta voisi koko ajan nauttia, eihän se oikeasti kuukauden sisällä toisen norokierroksen tai vuoden viidennen täihavainnon tai ihan oikeasti vaan mahdottomalta tuntuvan aikataulutetriksen kanssa ole mikään ilo vaan tilanne, jossa tarvitsisi madonreiän, viikon loman jossain munkkiluostarissa ja piilopullon tiskikaappiin. Enkä halua lisätä yhdellekään äidille painetta siitä, että silloin univelan tai ihan oikeiden velkojen tai puolison töihin lähetettyjen passiivisaggressiivisten tekstiviestien keskellä pitäisi muistaa hampaat irvessä nauttia, mutta ehkä se ajatus myös lohduttaa; tämä menee ohi ihan helvetin nopeasti. Niin kuin sanotaan: päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Huomenna keskimmäinen heiluu ekalle luokalle hieman liioitellun kokoinen uusi reppu selässään. Esikoinen on jo kolmasluokkalainen, 9-vuotias joka aikoo mennä ilman aikuista elokuviin, joka käy Ärrällä ostamassa Fazerin Sinistä ja joka lukee kolme kirjaa päivässä omaan rauhaansa käpertyneenä jos en pakota pihalle. Ja kuopus, reilu viikko sitten viisi vuotta täyttänyt itsevaltias, lähtee huomenna kaverinsa kanssa Muumimaailmaan. Ilman mua. Toki mukaan lähtee kaverin äiti, mutta olen silloin satojen kilometrien (sallikaa tämä dramaattinen suurentelu, tiedän kyllä ettei Naantali nyt niin kovin kaukana ole) päässä pienimmästäni, joka on totta kai turvassa, mutta elää jo ihan omaa elämäänsä.

Että jos viisi vuotta sitten pyörittelin silmiäni omalle järjenjuoksulleni kyseenalaistaen sen, että oliko nyt kovin viisasta aloittaa alusta tätä koko hommaa, aikana, jolloin esikoinen oli vasta 4-vuotias enkä voinut aavistaa kuinka iso viisivuotiaskin voi olla (ja onneksi, onneksi yhä päivittäin hän on hyvin hyvin pienikin), mietin sitäkin että tämähän on jonkinlainen masokismin multihuipentuma ja suuri huijaus, että hormoneissa sitä pitää hyvänäkin ideana sitoa itsensä loppuiäkseen palvelemaan näitä metrinmittaisia Herttoniemen herttuoita. Ja sitten puff, viisi vuotta menivät jonnekin, valokuvista näen retkiä ja rantapäiviä, ja muistan iltasatuja ja noin 3600 hampaidenpesua (ja tietenkin kertaan sen vielä kolmella, ja omat hampaat siihen päälle – olen hyvänen aika hampaidenpesuguru) ja varmasti yli puolet kaikesta olen unohtanut ja istun iltapäivisin ihan rauhassa teeni kanssa ja voin syödä avoimesti Omar-munkkini koska kaikki kolme ovat jossain omien kavereiden kanssa skuuttaamassa tai Pokemon-jahdissa tai pihalla leikkimässä Rosvoa ja poliisia ja kukaan ei enää kaipaa minua, ainakaan koko ajan. Että muuta en neuvo, jollette erikseen pyydä, mutta lohdutan ja pelottelen yhtä aikaa, että se aika menee nopeamminkin kuin lopulta uskottekaan.