Hyvä minä. Vaikka ei se hyvältä näyttänyt elokuun alussa. Oli tulossa normaalin nelkyttuntisen työviikon päälle kolmen viikon työkeikka, joka toi 15 lisätuntia työviikkoon. Yksi lapsi aloittaisi päiväkodissa ja kaksi koulussa. Oli yhdet kaverisynttärit, useampi puhe- ja toimintaterapia, yksi lääkäri ja yksi terveystarkastus, Skype-palavereita ja lukuläksyjä, piti hakea huonekaluja ja hankkia uusia kenkiä. Ostaa oikeanlaiset uikkarit etteivät lapset saa porttikieltoa uimahalliin liian pitkien lahkeiden takia, piti ilmoittautua harrastuksiin etteivät ne päädy metroasemalle hengaamaan rööki suunpielessä, palauttaa kuusi kuukautta myöhässä olevat kirjaston kirjat ettei jouduta ulosottoon Geoetsivien takia ja sitten oli sellaiset pikkujutut kuin ruoka, siivoaminen ja nukkuminen. Joku sanoisi että laiska töitään luettelee mutta minä luettelen ihan vaan siksi että itsekin ymmärtäisin miksi näin elokuun toiseksi viimeisenä päivänä tuntuu kuin olisin juuri tullut ulos kuivurista.

Tiedän, että tämä elämänvaihe murjoo muitakin mutta erityisen suureksi sankarittareksi tunnen itseni koska hoidan tämän yksin. Isovanhempien ansiosta kuukauteen on mahtunut myös kolme lapsivapaata yötä, jolloin olen kyllä keskittynyt vain keräämään voimia enkä todellakaan käyttänyt aikaani niin kuin olisi pitänyt eli laittamalla ruokaa pakkaseen tai hoitamalla kirjanpitoa – sitähän varten tietysti on kirjanpitäjä, joka raukka jo nyt katuu minun ottamista asiakkaakseen. Ehkä ensi kuussa ei tarvitse enää leuhkia sillä, että olemme selvinneet kuukauden kalkkiviivoille niin, että lapset ovat olleet koulussa joka päivä oikeaan aikaan (vinkki: jos alitajunta käskee tarkistaa Wilman kello kolmelta yöllä, kannattaa, varsinkin jos haluaa lapsensa mukaan luokkakuviin) ja olen jopa imuroinut ainakin neljä kertaa, saanut yhden pahvilaatikon purettua (mikään meriitti ei liene, että meillä on vieläkin muuttolaatikoita, joita ei ole avattu sen jälkeen kun ne pakattiin vuonna 2017 Espanjan muuttoa varten…) ja lapsetkin ovat yleisesti ottaen aika onnellisen oloisia. We made it. Hyvä meidän tiimi.

Vaikka on jo valmiiksi ikävä kesää, toivotan syksyn tervetulleeksi. Syyskuussa on luvassa kaikkea hauskaa. Esimerkiksi poikien isä tulee Suomeen, ja se tarkoittaa sitä että teen läpsystä vaihdon enkä edes aio katsella kotiin päin viiteen päivään. En tiedä potevatko nykymutsit enää morkkista vai onko huono omatunto omasta ajasta niin 2000-luvun alkua, toivottavasti, mutta nykyinen elämäntilanne on kyllä tehnyt sen että kun saan sitä omaa aikaa niin en todellakaan murehdi sitä että lapsilta jää muutama minuutti viettämättä mun kanssa. Syyskuussa on myös mun synttärit ja pääsen askartelemaan 3D-kukkia ja syömään ystävien kanssa. On räävitön MS Romantic-faniristeily, speed datingia ja buffet, ja sitten vielä lasten kanssa yksi Skidit-risteily – en kyllä ole vielä kertonut heille Prinsessa-teemasta, mutta taskussa polttelevat tax free-rahat ja pallomeri nyt joka tapauksessa tekevät matkasta ikimuistoisen. Luultavasti myös mulle, koska lähden ekaa kertaa ruotsinlaivalle yksin kolmikon kanssa.

En ota tätä tavaksi. Joko tämä kuukausi oli vain tällainen poikkeuksellisen paha, ja ensi kuussa ehdin taas nukkua, urheilla, syödä lämpimiä aterioita ja lopettaa lauseeni rauhassa, tai jos tämä nyt on tätä seuraavat 13 vuotta niin eiköhän se alkushokki kohta ole ohi enkä jaksa joka kuukausi tilittää siitä miten uskomaton saavutus on se, että selvisimme tästä(kin) kuunkierrosta hengissä. Nyt kuitenkin lenkki koiran kanssa, ansaittu lasi viiniä, leffailta lasten kanssa ja aamulla aion lukea Hesarin. Sain vihdoinkin aikaiseksi tilata sen viikonloppuaamujen Hesarin, joka oli voima-ajatus vuosi sitten eroprosessin ja Espanjan hyvästelyn keskellä. Enää puuttuu vohvelirauta ja kahvinkeitin.