LUKEVA LAPSI

Vaikka en kovin paljoa samaistu mokkapaloja leipoviin futismutseihin tai oikein muihinkaan vanhempiin, joilla on jokin selkeä missio siirtää intohimonsa johonkin lajiin lapselleen, joudun tunnustamaan yhden tosiasian. Haluan itsekin vähän muokata lapsen mielenkiinnonkohteita. Tahtoisin nimittäin lapsistani lukijoita. Siitä asti kun opin lukemaan (ja oikeastaan jo sitä ennen, koska vanhempani lukivat minulle ahkerasti) on kirjoilla ollut iso rooli elämässäni, ja koen saaneeni lukemisesta niin paljon iloa, apua ja ajankulua elämääni että haluaisin ehdottomasti siirtää tämän saman rakkauden lapsilleni. Eli ihan varmaan sama ajatus kuin lapsiaan karting-radalle kuljettavilla formulafaneilla tai kellä tahansa äidillä tai isällä, joka haluaa kevyesti töytäistä lasta oman lempiharrastuksensa pariin.

Tällä viikolla julkaistiin kaksi artikkelia koskien lasten lukutottumuksia: Ylen Uutisissa oltiin huolissaan siitä, että lasten lukutaito – ei pelkkä kyky yhdistää kirjaimia sanoiksi – on heikentynyt huomattavasti, vaikka yhä useampi lapsi osaa lukea jo mennessään kouluun. Se sisälukutaidoksi sanottu taito taas ei joillain meinaa kehittyä ollenkaan, ja sitten voidaan miettiä missä vika. Samana päivänä Helsingin Sanomien kolumnisti Janna Rantala antoi vinkkejä siihen, miten lasta voi motivoida kirjallisuuden pariin. Luultavasti olisin suhtautunut paljon nuivemmin neuvoihin siitä, miten lapsesta saa reippaan hiihtäjän tai innokkaan kuorolaisen, mutta koska itse pidän lukemista sellaisena koko elämän elämyksiä tarjoavana turvasatamana, nyökyttelin tietenkin tyytyväisenä siitä, että asialle annetaan palstatilaa.

Meillä lapset on viety kirjastoon heti kun ne ovat pysyneet tolpillaan ja ymmärtäneet sääntöjä sen verran, että visiitit on sujuneet ilman suurempaa paheksuntaa. Helsingin kodin vieressä pysähtyi kirjastobussi kerran viikossa ja se oli rakastettu käyntikohde pienestä pitäen. Olen yrittänyt lukea niin useana iltana kuin mahdollista, ja nyt, nyt vihdoin 8-vuotias esikoinen myös itse kärttää iltaisin lukuaikaa! Vaikka yritänkin pitää kiinni nukkumaanmenoajoista, niin tässä tekee mieli lipsua. Taputtaa poikaa päähän ja sanoa, että lue lapseni, lue niin paljon kuin sielu sietää!

En ole itse ehtinyt paljoa panostaa proosaan viime vuosina, mutta hyrisin eilen tyytyväisenä kun lapset kysyivät miten tiedän kaikesta niin paljon (sattuivat kysymään aiheesta, josta tiesin – tällainen suitsutus ei ole lainkaan normaalia, enkä ole mikään ylivertainen tietäjä, kunhan vain osui kohdalle hyvä hetki luennoida lapsille). Ja oli ihanaa vastata, että koska luen. Kirjoja, artikkeleita, tavattoman paljon kaikkea turhaakin, mutta lukemalla oppii. Ja yritin kovasti selittää, että ei ole pakko lukea pelkkää kaunokirjallisuutta mutta aina kannattaa lukea, koska paitsi että se lisää tietoa, se opettaa taitoja kuten toisten asemaan asettumista ja laajentaa ymmärrystä oman kokemuspiirin ulkopuolelle. Tässä vaiheessa lapsia tietty lakkasi kiinnostamasta hurmoksellinen paatokseni ja he häipyivät säikyttelemään puluja, mutta ehkä tästä sanomasta jotain meni perille.

Nyt kun lapset kasvavat itselleen uudessa, ei enää onneksi niin vieraassa, kulttuurissa koen, että lukeminen antaa heille vieläkin enemmän kuin itselleni lapsuudessa. Se ei ole pelkkää ajanvietettä tai pakoa arjesta tai mielikuvituksen kutittelua vaan myös tapa päästä mukaan suomalaisten lasten elämään, lukevathan he suomeksi suomalaista lastenkirjallisuutta. Tietenkään Puluboi tai Super-Marsu nyt eivät kerro aivan totuutta siitä, millaista lasten arki on 4000 kilometriä pohjoisempana, mutta se antaa osviittaa siitä, minkälaista on suomalaisessa koulussa, mikä kiinnostaa suomalaisia lapsia ja millaista perhe-elämää Suomessa vietetään. Eihän se nyt niin ihmeellisen eksoottista ole Espanjaan verrattuna, mutta tällä tavalla lapsilla on ehkä enemmän samaistumispintaa elämässään. Sen lisäksi tietenkin suomeksi lukeminen tukee kielenkehitystä, sillä suomea puhutaan täällä vain perheen kesken ja väistämättä se tarkoittaa hyvin tietyn tyyppistä sanastoa, puhetapaa ja murretta. Kirjat ovat uusia keskustelukumppaneita pojille.

Tällä hetkellä esikoisen lukulistalla on Geoetsiviä, juuri sitä Super-Marsua ja hänen suosikkiaan Puluboita. Sen lisäksi aloitimme yhdessä Harry Potter-sarjan lukemisen. En ole itsekään lukenut Pottereita ja ajattelin, että nyt on ehkä aika viimeiselle yhteiselle lukukokemukselle ennen kuin hän sukeltaa omien kirjojensa maailmaan. Tässä asiassa en yleensä säästele aikaa enkä rahaa, vaan tilailen avokätisesti Adlibriksesta kaiken mikä poikia kiinnostaa ja luen aina kun vain ehdin. Haaveilen, että löytäisin jostain esikoisen kirjavalikoimaan omia 80-luvun suosikkejani kuten Pikku vampyyri-sarjaa ja iki-ihanaa Nikke-sarjaa. Vinkkejä muista hyvistä lasten- ja nuortenkirjoista otetaan ilolla vastaan. Ja voih, siitä vasta haaveilen että pääsisin itse taas vaeltamaan suomalaisen kirjaston hyllyjen keskelle ja haalimaan luettavaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LUONTORETKELLÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

kaukoputki.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

uutela.jpg

Aika usein kuulee jonkun sanovan, että ei voi harrastaa lapsen kanssa koska se on niin kallista ja että Helsinki on pelkkää betoniviidakkoa. No, harrastaminen on kallista jos ajattelee jääkiekkoa, ratsastusta ja valitettavasti monia taideharrastuksiakin, mutta Helsingissä on tarjolla myös suorastaan puoli-ilmaisia aktiviteetteja. Ja mitä ankeaan kaupunkiympäristöön tulee, niin, noh meillä on merenranta ja metsät vain muutaman sadan metrin päässä kotoa (ja Stockalle pääsee silti 20 minuutissa julkisilla) ja viime lauantain luontoretkellä löysimme taas yhden upean paikan Itä-Helsingistä.

Osallistuin viikko sitten isojen poikien kanssa työväenopiston organisoimalle koko perheen luontoretkelle, joka maksoi huikeat 6 euroa. Kiersimme koulutetun oppaan johdolla Vuosaaren Uutelan alueella bongaamassa lintuja ja kevään merkkejä: listalle päätyivät ainakin jouhisorsa alli, muurahaiset ja monet kukat. Lapset riemastuivat löydettyään monia mäyränkoloja, pelastettuaan leppäkertun (joka sittemmin kyllä paljastui peruuttamattomasti kuolleeksi) lätäköstä ja saatuaan käyttöönsä lintujen viserrystä matkivat pillit.

2,5 tuntia kestänyt retki sisälsi myös tärkeimmän, eli eväiden syöntiä rantakallioilla, sekä leikkejä ja erilaisia harjoituksia, joiden avulla löydettiin uusia ulottuvuuksia luonnosta. Saatiin aika monta ideaa ja inspiraatiota tuleviin retkiin, ja nyt vähän nolottaa että yli 7 Itä-Helsingissä eletyn vuoden aikana en ole aiemmin löytänyt Vuosaaren alueen ulkoilumaastoille. No, vielä ehtii onneksi.

Me ollaan kuluneen vuoden aikana käyty Helsingin Työväenopiston perheafrossa, taaperotanssissa ja nyt tällä luontoretkellä. Nämä kaikki ovat olleet yhteensä noin 40 euroa. Työväenopiston kursseissa haastavinta on muistaa ilmoittautuminen, koska kannattaa olla kettuna liikkeellä: nopeat syö hitaat. Muuten isoin ongelma on runsaudenpula, sillä tarjolla on niin paljon kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, että aika loppuu kesken. Poikien uimakoulut Urheiluhallien järjestäminä ovat olleet myös aika maltillisen hintaisia ja suosittelen lämpimästi Facebook-ryhmää Lastentapahtumat Helsinki, jossa vinkataan joka päivälle kivoja, ja yleensä ilmaisia, menoja lapsiperheille. Tämä monipuolisen tekemisen määrä on asia, jota aivan varmasti ikävöin viimeistään kun syyssateet iskevät Espanjaan.

PS. Ja mikä mieletön muutos sekä luonnossa että lämpötilassa viikossa! Se on kevät ny!

havupuu.jpg

vuosaari.jpg

eväät.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

rakkolevä.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA

Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.

Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.

No, miten sitten kävi.

On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.

Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.

En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.

KUOLLEENA SYNTYNEET IDEAT, OSA 274

taapero-skeittaa.jpg

Se alkaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun puolet lumesta on sulanut pois. Se ei haittaa, että siitä maan paljaasta pinta-alasta suurin osa on veden, hiekoitussepelin tai koirankakan peitossa. Taitaa olla jo perinne, että kevätpäiväntasaukseen mennessä parvekkeella talvehtineet polkupyörät huutavat lasten nimiä niin lujaa, ettei äitikään kestä enää yhtään koska voidaan mennä pyöräilee-vinkunaa. Onhan sitä jo pari kuukautta kuunneltukin.

Se, minkä kuitenkin aina vuodessa onnistuu unohtamaan, on miten perseestä se eka pyörälenkki on. Pardon my French. Jollen väärin muista, viime vuonna oli ihan yhtä jäätävää ja silti eilen luovutin: esikoinen oli poikkeuksellisesti aamupäivän kotona ja luonnollisesti kaikki tekeminen oli loppunut suunnilleen puoli kahdeksaan mennessä, joten sanoin ne taikasanat: okei, mennään pyöräilemään.

Siitä alkoi tietenkin armoton kiire. Yleensä niin vetelät lapset olivat sekunnissa suoriutuneet aamutoimistaan. Tietenkin olisin voinut etsiä ne kolmet välikausivaatteet ennen lupaustani, sillä toppavaatteissa urheilu ei tuntunut enää eilisaamuna hyvältä idealta. Kaikki välikausivaatteet, ohuet hanskat ja pipot ja lenkkarit olivat tietenkin jossain ylähyllyllä ja niitä oli sitten kaiveltava samalla kun kolme tyyppiä kitisi, että eikö voida jo mennä… Ja samaa tahtia kun löysin pareja hanskoille niin sain todeta, että suurin osa välikausivaatteista oli jäänyt pieniksi, etenkin esikoiselle. Kuten oli muuten sen pyöräkin.

Lopulta olin saanut puettua kaikki kolme säänmukaisiin vaatteisiin. Itsehän kaavin lähinnä ne vaatteet, mitkä oli käsillä, verkkarit oli päällimmäisinä pyykkikorissa joten päättelin, että ne olivat vielä ihan kelvolliset. Siinä vaiheessa kun päästiin ulos ja lapset olivat pukeutuneet kaikkeen parittomaan ja liian pieniin vaatteisiin sekä äiti näytti kodittomalta (puuttuvat hampaat lisäävät tätä vaikutelmaa kummasti), aloin pälyillä ympärilleni hieman vainoharhaisesti: kuka tekee ekan lastensuojeluilmoituksen?

Esikoisen pyörän säädöt olivat puolen vuoden takaa, ja 6-vuotias saattaa kasvaa tuossa ajassa melkoisesti. Paitsi että välikausihousut ylettyivät enää polviin, oli polkeminen vähän haastavaa. Esikoisen pyörä onkin periytymässä keskimmäiselle, joka taas halusi ehdottomasti skeitata, vaikka ei ole sitä koskaan tehnyt. Jostain syystä hänellä on vahva mielikuva itsestään Itä-Helsingin Tony Hawkina, ja sitä ei äidin hellävarainen jos nyt kulta vain pyöräiltäis horjuttanut. Kuopuksella on polkupyörä työntöaisoineen ja apypyörineen, mutta sekin oli jäänyt talvilevon aikana niin pieneksi, että hän pystyi vain jarruttamaan. Ja voi pojat, hän kyllä jarruttikin.

Muutenkin olisin voinut tarkastaa pyörien kunnon ennen lähtöä. Kyllähän ne tyhjätkin renkaat pyörivät, mutta kaikki kiristelivät hampaitaan vääntyneiden tankojen ja vääränkorkuisten satuloiden kanssa. Kypärätilanteenkin olisi voinut tsekata vähän aiemmin, sillä jokaisen pää oli joko kasvanut ja kutistunut ja kohmeisin sormin niiden solkien säätäminen ei juuri naurata. Pääsimme kuitenkin perille huikean 200 metrin matkan paikalliseen skeittipuistoon, joka olikin kurainen ja märkä. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, koska kuopus oli ohjannut itsensä hävittäjälentäjien kadehtimalla osumatarkkuudella kaikkiin mahdollisiin matkalla olleisiin koirankakkoihin ja varmuuden vuoksi vielä heittäytynyt pyörän selästä niiden päälle. Myös kaksi isompaa olivat ottaneet tuntumaa maastoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kun tajuat, ettei kellään ole enää vakuutusta

Siinä sitten oltiin.  Lapset riehuivat rampilla, vaihtelivat välineitä, kaatuilivat ja törmäilivät. Paikalle ilmestyi vielä yksi Ompun kaveri, mutta neljä menee siinä missä kolmekin. Erityisesti keskimmäistä kiukutti, kun omat visiot upeista ollieista eivät toteutuneetkaan ja hän vietti aika paljon aikaa mököttäen. Kuopusta otti päähän, kun hän ei pystynyt polkemaan enkä mä jaksanut työntää häntä ympäri skeittiparkkia – varsinkin kun hän niin tomerasti jarrutti joka kerta kun lähti liikkeelle.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: yleensä kyllä nautin lasten kanssa touhuilusta ja erityisesti näistä ulkoilma-aktiviteeteista. Mutta kun uloslähtö edellyttää puolimaratonin verran pukemista ja lopputuloksena on kolme eri syistä kiukuttelevaa lasta skeittipuistossa ja ainoa varma asia on se, että mutsi kantaa kotiin uhmaikäisen, polkupyörän ja skeittilaudan ja samalla pitää jarisarasvuomaista tsemppipuhetta motivaatiopulasta kärsivälle 5-vuotiaalle, niin… Noh, ite lähdin, jaksaa jaksaa. Aina välillä sitä ymmärtää, miksi äitinä on niin helppo heittäytyä marttyyriksi.

Kun lapset olivat kierineet tarpeeksi koirankakassa ja itsesäälissä, lähdimme kotiin. Ilmoitin kaikille, ketkä suostuivat kuuntelemaan, että seuraavan kerran lapset pyöräilevät kesäkuussa. Kotona laitoin koneellisen ulkovaatteita pyörimään ja aloin etsimään uusia välikausihousuja hujopille. Eihän se varmaan enää puolen vuoden päästä tunnu niin pahalta, tämä vuoden ensimmäinen ”pyöräretki”. Onneksi oli arkinen aamupäivä ja lähitaloissa ei ehkä kovin moni asukas kuullut, kun mä epätoivoisesti rukoilin kuopusta ohjaamaan suoraan ja lohduttelin keskimmäistä, että ei kukaan onnistu ekalla kerralla. Missään. Eikä kukaan opi kerrasta, esimerkiksi sitä että huolla ne pyörät ja lajittele ne vaatteet ja ajattele nyt kaksi kertaa, ennen kuin lupaat lapsille eeppisiä pyöräretkiä.

kiukkuinen-lapsi.jpg
Viikon luontoääni: turhautuneen 5-vuotiaan kiukkuraivo

alastulo.jpg