AIKUISTEN ASKARTELUKERHO

Mä olen aina ajatellut, etten pidä askartelemisesta. Nyt olen huomannut, se taitaakin johtua siitä että mun roolini on viimevuosina ollut vain siivota askartelujen jäljet – varsinkin Espanjassa se tarkoitti sitä, että sitä purpurinaa eli glitterpölyä oli joka jumalan kolossa kotona, ja lapset olivat ampuneet toisiaan kuumaliimapyssyillä. Ei ihme jos ei oma luovuus päässyt kukoistamaan kun piti vahtia ettei kenelläkään ole seuraavaksi akryylimaalia silmässä!

Jotenkin päätin kuitenkin ilmottautua helsinkiläisen Collage Clubin nimensä mukaiselle kollaasiklubille, joita on järjestetty vuoden verran niin yksityistilaisuuksina esimerkiksi yrityksille kuin säännöllisen satunnaisina työpajoina, joissa 25 eurolla voit ostaa itsellesi kolme tuntia joiden aikana ei tee mieli räplätä puhelinta (paitsi okei, kaikki näillä klubeilla on alusta loppuun niin Instagram-ystävällistä, että ihan ei ehkä malta olla ikuistamatta prosessia).

Eri teemoilla järjestettävät työpajat ovat pieniä ja intiimejä tilaisuuksia perustajasiskosten työpisteellä Punavuoren sydämessä. Työskentelytila on kenen tahansa amatööriaskartelijan märkä uni, täynnä erilaisia välineitä, materiaaleja ja pinotolkulla lehtiä, joista leikellä materiaaleja omaan aiheeseen. Itse osallistuin Meri-teemalla järjestettyyn työpajaan, ja tänäkesänä on vielä jäljellä ihana Rakkauden kesä-kollaasiklubi; kuulostaa ihanan inspiroivalta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmetuntinen tilaisuus alkoi herkuttelulla; paikan päällä on kuulemma aina jotain itse leivottua (Collage clubia pyörittävät siskokset olivat kaikin puolin mahtavia tyyppejä, ja tekevät myös aivan törkeän hyvää sitruunakakkua!), sen lisäksi hipsterlimsoja ja hedelmiä, kahvia ja teetä. Meinasin korkata oman viinipullonikin ja vaikken entuudestaan tuntenut muita wannabe-taiteilijoita, ilmapiiri oli rento ja hilpeä. Siitä iso kiitos kuuluu emännille.

Työpajan aikana teimme kaksi erilaista kollaasia, jotkut enemmänkin mutta itselläni kesti aikani päästä vauhtiin, vaikka ideoita riitti runsaasti. Collage club tarjoaa materiaalit ja voi että sitä runsaudenpulaa. Amatööriaskartelijan märkä uni, oli washiteippejä ja maaleja ja meille esiteltiin niin montaa uutta ja erilaista tekniikkaa, ettei kaikkia millään ehtinyt kokeilla yhdellä kertaa. Sen lisäksi bongasin tilasta myös maailman kauneimman kreppipaperista tehdyn kukkakimpun ja luvassa saattaa kuulemma olla syksyllä jotain kolmiulotteista – voitte olla varmoja että olen ensimmäisenä ilmottautumassa, siitäkin huolimatta että olen aina tähän asti vähän inhonnut sitä ”askartelua paskartelua”.

Kannattaa siis ehdottomasti käydä kokeilemassa. Oli ihanaa keskittyä luovaan työhön kolmen tunnin ajan ilman keskeytyksiä, toteuttaa tyhmätkin ideat ja olla noudattamatta tehtävänantoa, kun kerran aikuisena saa tehdä kollaasinsa komeista rantapojista runollisten korallien sijaan. Kannattaa tutustua myös Collage Clubin Instagram-tiliin. Jatkossa lupaan sitten kaikille kavereille kollaasikortteja, ja lahjaksi kollaasiklubin lahjakortteja!

LIIAN VANHA VAELTAMAAN

No siis otsikko on taas ihan väärässä, sillä oikeastihan olin taannoisella vaelluslomalla (jonka tarjosi Tenerife Walking Festival ja Turespaña) ihan nuorimmasta päästä osallistujia. Itseäni komeasti yli 30 vuotta vanhemmat vetelivät ohi ylämäissä ja selvästikään ikä ei ole este vaeltamiselle – mutta ”liian huonokuntoinen vaeltamaan” ei vain nyt kuulostanut yhtä raflaavalta. Niin kuin sen aika kylmiltään vedetyltä puolimaratonilta, niin tältäkin reissulta selvittiin, mutta vähän vähempikin kuolemanpelko olisi riittänyt.

Neljällä vaelluksilla kilometrejä kertyi yhteensä noin 40, ja siitä nousua noin kaksi kilometriä. Olin kyllä suunnitellut keväälle ties minkälaista treeniä, jotta olisi ollut jotain pohjakuntoa mutta sen lisäksi että muutenkin oli kiire ja pikkasen matala harjoittelumotivaatio niin alkuvuodesta sairastettu influenssa vei kyllä ne vähäisetkin lihakset mitä mulla joskus oli. Onneksi en tiennyt mitä olisi luvassa, koska olisin varmaan sattumalta nyrjäyttänyt nilkkani heti kun saavuttiin Teneriffalle ja joutunut viettämään lomani hotellin spa’ssa. Nyt lähdin pahaa-aavistamattomana reippain mielin vuorille, valmiina valloittamaan ne huiput.

Viime viikon menikin matkasta toipumiseen. Koville ei ottanut pelkästään se urheilullinen osuus, mutta myös jatkuva seurallisuus. Olen tottunut mököttämään yksin ainakin muutaman tunnin päivässä, mutta nyt liikuttiin ryhmässä aamusta iltaan. Seura oli toki hyvää, mutta tällaiselle ihmisvihaajalle viikko niin intensiivisesti uusien ihmisten kanssa tuntui ihan omanlaiseltaan urheilusuoritukselta. Siihen päälle vielä kahden viimeisen reissuyön huonot unet; ensin tein vääriä valintoja eli join mojitoja sen sijaan että olisin mennyt ajoissa nukkumaan ennen aamuneljän herätystä, ja seuraavana yönä saavuttiin Suomeen vasta kolmen aikoihin – ja lapset tietty olivat aamulla kärkkymässä tuliaisia jo ennen auringonnousua.

Alkuviikon vaan nukuin ja nilkutin ympäriinsä ja joskus torstain kohdalla alkoi tuntua taas siltä, että saatoinkin selvitä. En varsinaisesti voittajana, mutta totta kai voin vähän taputella itseäni selkään siitä että läpäisin nuo sinällään aika helpot vaellusreitit. Tuli vain yksi rakko ja nyt näyttää siltä että saan pitää kaikki varpaankynnetkin. Mutta kun lempilajini on jälkiviisaus niin voin sanoa että vieläkin enemmän olisi saanut irti jos ei olisi pitänyt aina tilaisuuden tullen vain tasata hengitystä.

Mutta! Nyt kun näin miten hyvällä energialla kaikki eläkeikäiset siellä kiisivät pitkin vuoristopolkuja niin tähtään itsekin siihen, että seuraavalla vaelluksella ei tarvitse miettiä testamenttia. Koska aivan varmasti tulee seuraava vaellus, jos ei mistään muusta syystä niin siksi että tätä matkaa varten hankin vaelluskengät, ja pitäähän niitä päästä käyttämään.

¡ VIVA LAS VEGAS !

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No terkut Teneriffalta! Olen nyt sillä unelmieni vaelluslomalla ja mietin tässä vähän että oiskohan kannattanut unelmoida vaikka siitä että saan nukkua viikonloppuna vähän pidempään ja syödä pizzaa ja katsoa Sinkkuillallista samalla? Tänään nimittäin päästiin tositoimiin eli ensimmäiselle vaellukselle – joka oli neljästä vaelluksesta se toiseksi helpoin ja olen silti melko varma että jos aamulla vielä olen tarpeeksi onnekas herätäkseni niin mulla on vähintäänkin neliraajahalvaus.

Päivän vaellus oli reilu kymmenen kilometrin kierros vuoristossa, jonka alku- ja loppupiste oli Las Vegasin kylässä. Meitä oli vajaa parinkymmenen hengen porukka, ja päälle Punaisen Ristin pelastajat. Jolleivat he olisi kaikki olleet mua noin 10 senttiä ja 10 kiloa pienempiä paikallisia olisin varmaan heittäytynyt maastoon ja toivonut, että mut viedään paareilla takaisin hotellille loppureissun ajaksi. Ei vaan. Vaeltaminen on kyllä monella tapaa mun lempilaji (jonka takia varmaan olenkin viimeksi vaeltanut joskus 18 vuotta sitten, heh heh): näkee maailman mahtavimpia maisemia, saa samalla liikuntaa (tämän päiväistä hikoilua ei voi väheksyä kutsumalla sitä hyötyliikunnaksi) ja mikä parasta, saa ajatella rauhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teneriffan luonto on tehnyt jo nyt vaikutuksen. Olen siis ollut leirikoulussa samalla saarella 90-luvun lopussa (kyllä, tiedän, yleensä leirikouluun mennään jonnekin Kiljavalle…) mutta siltä reissulta muistot ovat lähinnä Teide ja mustekalarenkaat. Jo nyt olen ollut aivan pähkinöinä kaikesta upeasta kasvillisuudesta ja kukista, kuten tulette huomaamaan tässä postauksessa ja jatkossakin…

No siihen vaellukseen. Nyt kun olen selvinnyt hotellille, käynyt saunomassa ja lillumassa hetken porealtaassa ja saanut syötyä niin se ei tunnukaan ihan niin pahalla, mutta kyllä mä siellä ylämäessä muutaman kerran mietin että olikohan tämä nyt ihan viisasta. Alamäki onneksi kultasi muistot, sillä kävi niin kuin viimeksi vaeltamassa silloin vuosituhannen vaihteessa: kun oli kärsinyt ylämäen, alamäessä ajatus alkoi kirkastua ja noin kolmen minuutin ajan olivat kaikki mun ongelmat ratkaistu ja raitis vuoristoilma tuonut mukanaan valaistuksen. No, se kaikki kyllä unohtui sitten ekassa ylämäessä, mutta jonkinlainen hikers high tuossakin tulee. Tai ehkä se on se ohut vuoristoilma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parastahan tässä on että tämän mun eeppisen sankarikertomuksen pohjana on vaivaiset 250 metriä nousua. Olin katsonut lippulappusia ihan väärin ja olin varma, että päivän nousu oli yli 600 metriä mutta palasin kirjaimellisesti maan pinnalle paluumatkalla kun kävi ilmi että tämä mun Mt. Everestin valloitukseen verrattavissa oleva vuorenvalloitus oli itse asiassa paitsi yli puolet pienempi kuin olin kuvitellut (ja noin 1000 kertaa pienempi kuin miltä se tuntui…) myös koko nelipäiväisen Tenerife Walking Festivalin toiseksi helpoin reitti mun listalla, ja huomenna pitää sitten tuplata noustavat metrit…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toistaiseksi tämä on ollut kerta kaikkisen hienoa enkä voi olla kuin kiitollinen tästä kokemuksesta. Vaeltaminen olisi varmasti parhainta yksin mutta se on oikein hauskaa hyvässä seurassa, ja meillä on oikein mainio kansainvälinen, monipuolinen porukka. Koska iso osa osallistujista on journalisteja, voitte varmaan bongata mut lähitulevaisuudessa Hola!-lehdestä tuijottelemassa kaukaisuuteen vuorilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä, että ketjussa polttavat kuusikymppiset, kilpailuhenkiset papat vetivät mun ohi mennen tullen niin fysiikka kesti yllättävän hyvin tämän normaalista, laiskanpulskeasta arjesta poikkeavan ponnistelun. Uudet vaelluskengät (joita en tietenkään ehtinyt ajaa sisään, kuinkas muutenkaan) tuntuvat superhyviltä jaloissa ja jos olisin oikeasti käyttänyt aurinkorasvaa enkä vain kantanut sitä repussa, olisin säästynyt palamisiltakin. Kuitenkin suurin vamma on ollut muutama kaktuksenpiikki polvessa. Nyt menen nukkumaan – jos mahdollista niin väsyneempänä kuin koskaan ennen.

PS. Matkustan Tenerife Walking Festivalin piikkiin.

KIDE TIEDEKERHOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen yrittänyt jokaisen lapsen kanssa harrastaa kaksin jotain; esikoisen kanssa tietenkin ehti käydä läpi kaikki maailman temppukoulut ja taidekerhot, keskimmäisen kanssa oli afrotanssi ja nyt kuopuksen kanssa aloitettiin Kide Sciencen järjestämä tiedekerho kuukausi sitten. Näitä aina viiteen ”opetuskertaan” jaoteltuja kokonaisuuksia järjestetään Helsingissä useammassa eri paikassa, ja meillä kävi tuuri kun tiedekerho löytyi kotikorttelista. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että harrastamisessa on parempi olla matala kynnys varsinkin matkojen suhteen. Ihme ja kyllä, meiltä ei jäänyt geometriaan keskittyvässä Seikkailu Kristallimetsässä-kokonaisuudesta yhtään väliin. Ei ihme kyllä oltu kipeänä, ja kun kerho ei varsinaisesti ole halpa (viisi kertaa kustantaa 85 euroa), oli motivaatio korkealla muutenkin.

Ensimmäiselle kerralla 4-vuotiasta piti vähän painostaa. Hän on hieman hitaasti lämpeävää sorttia eikä mitenkään innostunut konseptista, mutta vähintäänkin rahallisen menetyksen takia kiristin, uhkailin ja lahjoin vastahakoisen leikki-ikäisen mukaan. Onneksi mentiin; vaikka jokaisen kerran alussa lapsille jaettavat tutkijantakit ja suojalasit vähän jännittivät, ne selvästi auttoivat eläytymään tutkijan rooliin. Aikuisille annetaan tutkimusavustaja-rintamerkki. Kerhokerrat seurasivat rutiinia; alkuun jaetaan rekvisiitta, sitten alkupiiri jossa valoa vilkuttava Hoseli-robotti antaa päivän pulman ratkaistavaksi ja sitten siirryttiin erilaisten tutkimusten pariin, joita oli kerrasta riippuen kaksi tai kolme. Näihin tutkimuksiin sisältyi paljon pohdintaa, usein myös askartelua ja aikuisten tehtäväksi jäi tosiaan vain avustaa ja vähän ehkä vihjailla – tai kysyä tyhmiä.

Muutaman kerran jälkeen lapsi alkoi oma-aloitteisesti pitää huolen siitä, että teemme jokaiselle kerralle erikseen sähköpostilla lähetetyt läksyt, joita tapaamisten alussa käytiin läpi. Tulevaisuus näyttää, kuinka paljon viiden 45 minuutin kerhotapaamisen aikana lapselle jäi mieleen muodot, heijastumien logiikka tai veden eri olomuotoihin liittyvät ominaisuudet, mutta pääasia että hän sai vähän haastetta aivotyöskentelyyn ja tilaisuuden askarrella niin, että mun ei tarvitse siivota tai organisoida mitään. Näin aikuisen näkökulmasta jokaista kerhokäyntiä ohjaava tarinallisuus, johon liittyi runsaasti eri hahmoja hassuine nimineen, oli ehkä hieman raskas, mutta nyt nostan kädet ylös: tämän takana on tutkittua pedagogiikkaa, parempi vain kiltisti lapsen kanssa opetella omituisia nimiä ja seikkailujen kiemuroita.

Olin ajatellut, että meille riittäisi nyt tämä viisi kertaa (kevätkaudelle on siis ollut kolme viiden kerran kokonaisuutta, joista me hyppäsimme mukaan toiselle), mutta lapsi vaati saada jatkaa. Niinpä muutaman viikon päästä palaamme tiedekerhoon opettelemaan koodauksen periaatteita. Kaiken kaikkiaan olen tavattoman onnellinen, että voin hienovaraisesti ohjata lapsiani tällaisten laiskalle äidille sopivien harrastusten pariin, sillä vieläkään en kykene kuvittelemaan itseäni jalkapallokentän laidalle kannustamaan.