¡ VIVA LAS VEGAS !

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No terkut Teneriffalta! Olen nyt sillä unelmieni vaelluslomalla ja mietin tässä vähän että oiskohan kannattanut unelmoida vaikka siitä että saan nukkua viikonloppuna vähän pidempään ja syödä pizzaa ja katsoa Sinkkuillallista samalla? Tänään nimittäin päästiin tositoimiin eli ensimmäiselle vaellukselle – joka oli neljästä vaelluksesta se toiseksi helpoin ja olen silti melko varma että jos aamulla vielä olen tarpeeksi onnekas herätäkseni niin mulla on vähintäänkin neliraajahalvaus.

Päivän vaellus oli reilu kymmenen kilometrin kierros vuoristossa, jonka alku- ja loppupiste oli Las Vegasin kylässä. Meitä oli vajaa parinkymmenen hengen porukka, ja päälle Punaisen Ristin pelastajat. Jolleivat he olisi kaikki olleet mua noin 10 senttiä ja 10 kiloa pienempiä paikallisia olisin varmaan heittäytynyt maastoon ja toivonut, että mut viedään paareilla takaisin hotellille loppureissun ajaksi. Ei vaan. Vaeltaminen on kyllä monella tapaa mun lempilaji (jonka takia varmaan olenkin viimeksi vaeltanut joskus 18 vuotta sitten, heh heh): näkee maailman mahtavimpia maisemia, saa samalla liikuntaa (tämän päiväistä hikoilua ei voi väheksyä kutsumalla sitä hyötyliikunnaksi) ja mikä parasta, saa ajatella rauhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teneriffan luonto on tehnyt jo nyt vaikutuksen. Olen siis ollut leirikoulussa samalla saarella 90-luvun lopussa (kyllä, tiedän, yleensä leirikouluun mennään jonnekin Kiljavalle…) mutta siltä reissulta muistot ovat lähinnä Teide ja mustekalarenkaat. Jo nyt olen ollut aivan pähkinöinä kaikesta upeasta kasvillisuudesta ja kukista, kuten tulette huomaamaan tässä postauksessa ja jatkossakin…

No siihen vaellukseen. Nyt kun olen selvinnyt hotellille, käynyt saunomassa ja lillumassa hetken porealtaassa ja saanut syötyä niin se ei tunnukaan ihan niin pahalla, mutta kyllä mä siellä ylämäessä muutaman kerran mietin että olikohan tämä nyt ihan viisasta. Alamäki onneksi kultasi muistot, sillä kävi niin kuin viimeksi vaeltamassa silloin vuosituhannen vaihteessa: kun oli kärsinyt ylämäen, alamäessä ajatus alkoi kirkastua ja noin kolmen minuutin ajan olivat kaikki mun ongelmat ratkaistu ja raitis vuoristoilma tuonut mukanaan valaistuksen. No, se kaikki kyllä unohtui sitten ekassa ylämäessä, mutta jonkinlainen hikers high tuossakin tulee. Tai ehkä se on se ohut vuoristoilma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parastahan tässä on että tämän mun eeppisen sankarikertomuksen pohjana on vaivaiset 250 metriä nousua. Olin katsonut lippulappusia ihan väärin ja olin varma, että päivän nousu oli yli 600 metriä mutta palasin kirjaimellisesti maan pinnalle paluumatkalla kun kävi ilmi että tämä mun Mt. Everestin valloitukseen verrattavissa oleva vuorenvalloitus oli itse asiassa paitsi yli puolet pienempi kuin olin kuvitellut (ja noin 1000 kertaa pienempi kuin miltä se tuntui…) myös koko nelipäiväisen Tenerife Walking Festivalin toiseksi helpoin reitti mun listalla, ja huomenna pitää sitten tuplata noustavat metrit…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toistaiseksi tämä on ollut kerta kaikkisen hienoa enkä voi olla kuin kiitollinen tästä kokemuksesta. Vaeltaminen olisi varmasti parhainta yksin mutta se on oikein hauskaa hyvässä seurassa, ja meillä on oikein mainio kansainvälinen, monipuolinen porukka. Koska iso osa osallistujista on journalisteja, voitte varmaan bongata mut lähitulevaisuudessa Hola!-lehdestä tuijottelemassa kaukaisuuteen vuorilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä, että ketjussa polttavat kuusikymppiset, kilpailuhenkiset papat vetivät mun ohi mennen tullen niin fysiikka kesti yllättävän hyvin tämän normaalista, laiskanpulskeasta arjesta poikkeavan ponnistelun. Uudet vaelluskengät (joita en tietenkään ehtinyt ajaa sisään, kuinkas muutenkaan) tuntuvat superhyviltä jaloissa ja jos olisin oikeasti käyttänyt aurinkorasvaa enkä vain kantanut sitä repussa, olisin säästynyt palamisiltakin. Kuitenkin suurin vamma on ollut muutama kaktuksenpiikki polvessa. Nyt menen nukkumaan – jos mahdollista niin väsyneempänä kuin koskaan ennen.

PS. Matkustan Tenerife Walking Festivalin piikkiin.

KIDE TIEDEKERHOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen yrittänyt jokaisen lapsen kanssa harrastaa kaksin jotain; esikoisen kanssa tietenkin ehti käydä läpi kaikki maailman temppukoulut ja taidekerhot, keskimmäisen kanssa oli afrotanssi ja nyt kuopuksen kanssa aloitettiin Kide Sciencen järjestämä tiedekerho kuukausi sitten. Näitä aina viiteen ”opetuskertaan” jaoteltuja kokonaisuuksia järjestetään Helsingissä useammassa eri paikassa, ja meillä kävi tuuri kun tiedekerho löytyi kotikorttelista. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että harrastamisessa on parempi olla matala kynnys varsinkin matkojen suhteen. Ihme ja kyllä, meiltä ei jäänyt geometriaan keskittyvässä Seikkailu Kristallimetsässä-kokonaisuudesta yhtään väliin. Ei ihme kyllä oltu kipeänä, ja kun kerho ei varsinaisesti ole halpa (viisi kertaa kustantaa 85 euroa), oli motivaatio korkealla muutenkin.

Ensimmäiselle kerralla 4-vuotiasta piti vähän painostaa. Hän on hieman hitaasti lämpeävää sorttia eikä mitenkään innostunut konseptista, mutta vähintäänkin rahallisen menetyksen takia kiristin, uhkailin ja lahjoin vastahakoisen leikki-ikäisen mukaan. Onneksi mentiin; vaikka jokaisen kerran alussa lapsille jaettavat tutkijantakit ja suojalasit vähän jännittivät, ne selvästi auttoivat eläytymään tutkijan rooliin. Aikuisille annetaan tutkimusavustaja-rintamerkki. Kerhokerrat seurasivat rutiinia; alkuun jaetaan rekvisiitta, sitten alkupiiri jossa valoa vilkuttava Hoseli-robotti antaa päivän pulman ratkaistavaksi ja sitten siirryttiin erilaisten tutkimusten pariin, joita oli kerrasta riippuen kaksi tai kolme. Näihin tutkimuksiin sisältyi paljon pohdintaa, usein myös askartelua ja aikuisten tehtäväksi jäi tosiaan vain avustaa ja vähän ehkä vihjailla – tai kysyä tyhmiä.

Muutaman kerran jälkeen lapsi alkoi oma-aloitteisesti pitää huolen siitä, että teemme jokaiselle kerralle erikseen sähköpostilla lähetetyt läksyt, joita tapaamisten alussa käytiin läpi. Tulevaisuus näyttää, kuinka paljon viiden 45 minuutin kerhotapaamisen aikana lapselle jäi mieleen muodot, heijastumien logiikka tai veden eri olomuotoihin liittyvät ominaisuudet, mutta pääasia että hän sai vähän haastetta aivotyöskentelyyn ja tilaisuuden askarrella niin, että mun ei tarvitse siivota tai organisoida mitään. Näin aikuisen näkökulmasta jokaista kerhokäyntiä ohjaava tarinallisuus, johon liittyi runsaasti eri hahmoja hassuine nimineen, oli ehkä hieman raskas, mutta nyt nostan kädet ylös: tämän takana on tutkittua pedagogiikkaa, parempi vain kiltisti lapsen kanssa opetella omituisia nimiä ja seikkailujen kiemuroita.

Olin ajatellut, että meille riittäisi nyt tämä viisi kertaa (kevätkaudelle on siis ollut kolme viiden kerran kokonaisuutta, joista me hyppäsimme mukaan toiselle), mutta lapsi vaati saada jatkaa. Niinpä muutaman viikon päästä palaamme tiedekerhoon opettelemaan koodauksen periaatteita. Kaiken kaikkiaan olen tavattoman onnellinen, että voin hienovaraisesti ohjata lapsiani tällaisten laiskalle äidille sopivien harrastusten pariin, sillä vieläkään en kykene kuvittelemaan itseäni jalkapallokentän laidalle kannustamaan.

LUKEVA LAPSI

Vaikka en kovin paljoa samaistu mokkapaloja leipoviin futismutseihin tai oikein muihinkaan vanhempiin, joilla on jokin selkeä missio siirtää intohimonsa johonkin lajiin lapselleen, joudun tunnustamaan yhden tosiasian. Haluan itsekin vähän muokata lapsen mielenkiinnonkohteita. Tahtoisin nimittäin lapsistani lukijoita. Siitä asti kun opin lukemaan (ja oikeastaan jo sitä ennen, koska vanhempani lukivat minulle ahkerasti) on kirjoilla ollut iso rooli elämässäni, ja koen saaneeni lukemisesta niin paljon iloa, apua ja ajankulua elämääni että haluaisin ehdottomasti siirtää tämän saman rakkauden lapsilleni. Eli ihan varmaan sama ajatus kuin lapsiaan karting-radalle kuljettavilla formulafaneilla tai kellä tahansa äidillä tai isällä, joka haluaa kevyesti töytäistä lasta oman lempiharrastuksensa pariin.

Tällä viikolla julkaistiin kaksi artikkelia koskien lasten lukutottumuksia: Ylen Uutisissa oltiin huolissaan siitä, että lasten lukutaito – ei pelkkä kyky yhdistää kirjaimia sanoiksi – on heikentynyt huomattavasti, vaikka yhä useampi lapsi osaa lukea jo mennessään kouluun. Se sisälukutaidoksi sanottu taito taas ei joillain meinaa kehittyä ollenkaan, ja sitten voidaan miettiä missä vika. Samana päivänä Helsingin Sanomien kolumnisti Janna Rantala antoi vinkkejä siihen, miten lasta voi motivoida kirjallisuuden pariin. Luultavasti olisin suhtautunut paljon nuivemmin neuvoihin siitä, miten lapsesta saa reippaan hiihtäjän tai innokkaan kuorolaisen, mutta koska itse pidän lukemista sellaisena koko elämän elämyksiä tarjoavana turvasatamana, nyökyttelin tietenkin tyytyväisenä siitä, että asialle annetaan palstatilaa.

Meillä lapset on viety kirjastoon heti kun ne ovat pysyneet tolpillaan ja ymmärtäneet sääntöjä sen verran, että visiitit on sujuneet ilman suurempaa paheksuntaa. Helsingin kodin vieressä pysähtyi kirjastobussi kerran viikossa ja se oli rakastettu käyntikohde pienestä pitäen. Olen yrittänyt lukea niin useana iltana kuin mahdollista, ja nyt, nyt vihdoin 8-vuotias esikoinen myös itse kärttää iltaisin lukuaikaa! Vaikka yritänkin pitää kiinni nukkumaanmenoajoista, niin tässä tekee mieli lipsua. Taputtaa poikaa päähän ja sanoa, että lue lapseni, lue niin paljon kuin sielu sietää!

En ole itse ehtinyt paljoa panostaa proosaan viime vuosina, mutta hyrisin eilen tyytyväisenä kun lapset kysyivät miten tiedän kaikesta niin paljon (sattuivat kysymään aiheesta, josta tiesin – tällainen suitsutus ei ole lainkaan normaalia, enkä ole mikään ylivertainen tietäjä, kunhan vain osui kohdalle hyvä hetki luennoida lapsille). Ja oli ihanaa vastata, että koska luen. Kirjoja, artikkeleita, tavattoman paljon kaikkea turhaakin, mutta lukemalla oppii. Ja yritin kovasti selittää, että ei ole pakko lukea pelkkää kaunokirjallisuutta mutta aina kannattaa lukea, koska paitsi että se lisää tietoa, se opettaa taitoja kuten toisten asemaan asettumista ja laajentaa ymmärrystä oman kokemuspiirin ulkopuolelle. Tässä vaiheessa lapsia tietty lakkasi kiinnostamasta hurmoksellinen paatokseni ja he häipyivät säikyttelemään puluja, mutta ehkä tästä sanomasta jotain meni perille.

Nyt kun lapset kasvavat itselleen uudessa, ei enää onneksi niin vieraassa, kulttuurissa koen, että lukeminen antaa heille vieläkin enemmän kuin itselleni lapsuudessa. Se ei ole pelkkää ajanvietettä tai pakoa arjesta tai mielikuvituksen kutittelua vaan myös tapa päästä mukaan suomalaisten lasten elämään, lukevathan he suomeksi suomalaista lastenkirjallisuutta. Tietenkään Puluboi tai Super-Marsu nyt eivät kerro aivan totuutta siitä, millaista lasten arki on 4000 kilometriä pohjoisempana, mutta se antaa osviittaa siitä, minkälaista on suomalaisessa koulussa, mikä kiinnostaa suomalaisia lapsia ja millaista perhe-elämää Suomessa vietetään. Eihän se nyt niin ihmeellisen eksoottista ole Espanjaan verrattuna, mutta tällä tavalla lapsilla on ehkä enemmän samaistumispintaa elämässään. Sen lisäksi tietenkin suomeksi lukeminen tukee kielenkehitystä, sillä suomea puhutaan täällä vain perheen kesken ja väistämättä se tarkoittaa hyvin tietyn tyyppistä sanastoa, puhetapaa ja murretta. Kirjat ovat uusia keskustelukumppaneita pojille.

Tällä hetkellä esikoisen lukulistalla on Geoetsiviä, juuri sitä Super-Marsua ja hänen suosikkiaan Puluboita. Sen lisäksi aloitimme yhdessä Harry Potter-sarjan lukemisen. En ole itsekään lukenut Pottereita ja ajattelin, että nyt on ehkä aika viimeiselle yhteiselle lukukokemukselle ennen kuin hän sukeltaa omien kirjojensa maailmaan. Tässä asiassa en yleensä säästele aikaa enkä rahaa, vaan tilailen avokätisesti Adlibriksesta kaiken mikä poikia kiinnostaa ja luen aina kun vain ehdin. Haaveilen, että löytäisin jostain esikoisen kirjavalikoimaan omia 80-luvun suosikkejani kuten Pikku vampyyri-sarjaa ja iki-ihanaa Nikke-sarjaa. Vinkkejä muista hyvistä lasten- ja nuortenkirjoista otetaan ilolla vastaan. Ja voih, siitä vasta haaveilen että pääsisin itse taas vaeltamaan suomalaisen kirjaston hyllyjen keskelle ja haalimaan luettavaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LUONTORETKELLÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

kaukoputki.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

uutela.jpg

Aika usein kuulee jonkun sanovan, että ei voi harrastaa lapsen kanssa koska se on niin kallista ja että Helsinki on pelkkää betoniviidakkoa. No, harrastaminen on kallista jos ajattelee jääkiekkoa, ratsastusta ja valitettavasti monia taideharrastuksiakin, mutta Helsingissä on tarjolla myös suorastaan puoli-ilmaisia aktiviteetteja. Ja mitä ankeaan kaupunkiympäristöön tulee, niin, noh meillä on merenranta ja metsät vain muutaman sadan metrin päässä kotoa (ja Stockalle pääsee silti 20 minuutissa julkisilla) ja viime lauantain luontoretkellä löysimme taas yhden upean paikan Itä-Helsingistä.

Osallistuin viikko sitten isojen poikien kanssa työväenopiston organisoimalle koko perheen luontoretkelle, joka maksoi huikeat 6 euroa. Kiersimme koulutetun oppaan johdolla Vuosaaren Uutelan alueella bongaamassa lintuja ja kevään merkkejä: listalle päätyivät ainakin jouhisorsa alli, muurahaiset ja monet kukat. Lapset riemastuivat löydettyään monia mäyränkoloja, pelastettuaan leppäkertun (joka sittemmin kyllä paljastui peruuttamattomasti kuolleeksi) lätäköstä ja saatuaan käyttöönsä lintujen viserrystä matkivat pillit.

2,5 tuntia kestänyt retki sisälsi myös tärkeimmän, eli eväiden syöntiä rantakallioilla, sekä leikkejä ja erilaisia harjoituksia, joiden avulla löydettiin uusia ulottuvuuksia luonnosta. Saatiin aika monta ideaa ja inspiraatiota tuleviin retkiin, ja nyt vähän nolottaa että yli 7 Itä-Helsingissä eletyn vuoden aikana en ole aiemmin löytänyt Vuosaaren alueen ulkoilumaastoille. No, vielä ehtii onneksi.

Me ollaan kuluneen vuoden aikana käyty Helsingin Työväenopiston perheafrossa, taaperotanssissa ja nyt tällä luontoretkellä. Nämä kaikki ovat olleet yhteensä noin 40 euroa. Työväenopiston kursseissa haastavinta on muistaa ilmoittautuminen, koska kannattaa olla kettuna liikkeellä: nopeat syö hitaat. Muuten isoin ongelma on runsaudenpula, sillä tarjolla on niin paljon kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, että aika loppuu kesken. Poikien uimakoulut Urheiluhallien järjestäminä ovat olleet myös aika maltillisen hintaisia ja suosittelen lämpimästi Facebook-ryhmää Lastentapahtumat Helsinki, jossa vinkataan joka päivälle kivoja, ja yleensä ilmaisia, menoja lapsiperheille. Tämä monipuolisen tekemisen määrä on asia, jota aivan varmasti ikävöin viimeistään kun syyssateet iskevät Espanjaan.

PS. Ja mikä mieletön muutos sekä luonnossa että lämpötilassa viikossa! Se on kevät ny!

havupuu.jpg

vuosaari.jpg

eväät.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

rakkolevä.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA