Olen yrittänyt jokaisen lapsen kanssa harrastaa kaksin jotain; esikoisen kanssa tietenkin ehti käydä läpi kaikki maailman temppukoulut ja taidekerhot, keskimmäisen kanssa oli afrotanssi ja nyt kuopuksen kanssa aloitettiin Kide Sciencen järjestämä tiedekerho kuukausi sitten. Näitä aina viiteen ”opetuskertaan” jaoteltuja kokonaisuuksia järjestetään Helsingissä useammassa eri paikassa, ja meillä kävi tuuri kun tiedekerho löytyi kotikorttelista. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että harrastamisessa on parempi olla matala kynnys varsinkin matkojen suhteen. Ihme ja kyllä, meiltä ei jäänyt geometriaan keskittyvässä Seikkailu Kristallimetsässä-kokonaisuudesta yhtään väliin. Ei ihme kyllä oltu kipeänä, ja kun kerho ei varsinaisesti ole halpa (viisi kertaa kustantaa 85 euroa), oli motivaatio korkealla muutenkin.
Ensimmäiselle kerralla 4-vuotiasta piti vähän painostaa. Hän on hieman hitaasti lämpeävää sorttia eikä mitenkään innostunut konseptista, mutta vähintäänkin rahallisen menetyksen takia kiristin, uhkailin ja lahjoin vastahakoisen leikki-ikäisen mukaan. Onneksi mentiin; vaikka jokaisen kerran alussa lapsille jaettavat tutkijantakit ja suojalasit vähän jännittivät, ne selvästi auttoivat eläytymään tutkijan rooliin. Aikuisille annetaan tutkimusavustaja-rintamerkki. Kerhokerrat seurasivat rutiinia; alkuun jaetaan rekvisiitta, sitten alkupiiri jossa valoa vilkuttava Hoseli-robotti antaa päivän pulman ratkaistavaksi ja sitten siirryttiin erilaisten tutkimusten pariin, joita oli kerrasta riippuen kaksi tai kolme. Näihin tutkimuksiin sisältyi paljon pohdintaa, usein myös askartelua ja aikuisten tehtäväksi jäi tosiaan vain avustaa ja vähän ehkä vihjailla – tai kysyä tyhmiä.
Muutaman kerran jälkeen lapsi alkoi oma-aloitteisesti pitää huolen siitä, että teemme jokaiselle kerralle erikseen sähköpostilla lähetetyt läksyt, joita tapaamisten alussa käytiin läpi. Tulevaisuus näyttää, kuinka paljon viiden 45 minuutin kerhotapaamisen aikana lapselle jäi mieleen muodot, heijastumien logiikka tai veden eri olomuotoihin liittyvät ominaisuudet, mutta pääasia että hän sai vähän haastetta aivotyöskentelyyn ja tilaisuuden askarrella niin, että mun ei tarvitse siivota tai organisoida mitään. Näin aikuisen näkökulmasta jokaista kerhokäyntiä ohjaava tarinallisuus, johon liittyi runsaasti eri hahmoja hassuine nimineen, oli ehkä hieman raskas, mutta nyt nostan kädet ylös: tämän takana on tutkittua pedagogiikkaa, parempi vain kiltisti lapsen kanssa opetella omituisia nimiä ja seikkailujen kiemuroita.
Olin ajatellut, että meille riittäisi nyt tämä viisi kertaa (kevätkaudelle on siis ollut kolme viiden kerran kokonaisuutta, joista me hyppäsimme mukaan toiselle), mutta lapsi vaati saada jatkaa. Niinpä muutaman viikon päästä palaamme tiedekerhoon opettelemaan koodauksen periaatteita. Kaiken kaikkiaan olen tavattoman onnellinen, että voin hienovaraisesti ohjata lapsiani tällaisten laiskalle äidille sopivien harrastusten pariin, sillä vieläkään en kykene kuvittelemaan itseäni jalkapallokentän laidalle kannustamaan.
Periaatteen Nainen 