UNELMAT ON TEHTY TOTEUTETTAVAKSI

Yhteistyössä Tenerife Walking Festival

Andy McCoyn siteeraaminen on mahtavaa, etenkin kun voi siteerata tätä: Sun pitää varoo mitä sä toivot, koska sä voit saada sen. Nimittäin kun pari viikkoa sitten julkisesti unelmoin vaelluslomasta, niin muutama päivä postauksen julkaisemisen jälkeen tuli tieto, että pääsen mukaan Tenerife Walking Festivalille toukokuussa. Ei sillä ettenkö muutenkin olisi karjalainen itkijänainen, mutta nyt taas pääsi itku – ilosta. Viikko. Yksin. Vuorilla. Vaeltamassa. Espanjassa, lämpimässä, auringon alla ja meren äärellä.

IMG_0300-1680x471

Tai enhän mä tietenkään ylhäisessä yksinäisyydessä vaella, vaan ohjatuilla, eritasoisille liikkujille tarkoitetuilla päivävaelluksilla joita viikon matkalle mahtuu neljä. Kaksi vuoristossa, yksi merenrannalla ja yksi metsässä. Olen käynyt Teneriffalla leirikoulussa 90-luvun lopulla, jolloin onneksi tuli nähtyä Teidet ja melkein kaikki keskeiset rantakohteet, joten nyt olen todella onnellinen voidessani keskittyä vain oleelliseen: kävelemään vuorten rauhassa. Voin kertoa, että odotan sitä mielentilaa, jonka vuorilla saavutan.

playa_benijo_Santa-Cruz-de-Tenerife_20-agosto_3282_baja-1680x480

Ekologisuus on mietityttänyt paljon: ottaen huomioon miten paljon olen angstannut lentämisestä, tunnen kyllä huonoa omatuntoa siitä, että lennän viikoksi matkalle (lyhyemmistä lomista olen systemaattisesti kieltäytynyt). Tenerife Walking Festival on sitoutunut ”nolla jalanjälkeen”, mitä tulee hiilipäästöihin. Tämä tarkoittaa myös osallistujien arvioiden hiilijalanjäljen hyvittämistä, ja aion myös henkilökohtaisesti hyvittää lentojen aiheuttaman hiilijalanjäljen. Nyt saa kernaasti vinkata onko oikea osoite Hiilipörssi, vai joku toinen toimija? Tämän viimeisen puolen vuoden jälkeen luulen kuitenkin että viikon lapsivapaa loma lempipuuhani parissa tekee mielenterveydelleni niin hyvää että syön loppuvuoden vaikka pettuleipää.

sostenibilidadTWF-1640x480.jpg

Mietityttää tässä toki muutkin asiat, esimerkiksi se että influenssan jäljiltä olen menettänyt kaiken lihasmassan, en tiedä ollenkaan miten valmistautua vaeltamaan ja ai niin, mulla ei ole mitään vaellusvarusteitakaan. Olen kuitenkin katteettoman optimismin kuningatar enkä murehdi näitä asioita liikaa, koska lenkkarit löytyy ja on sitä juostu puolimaratonkin melkein kylmiltään! Sen lisäksi olen valinnut päivävaellukseni ”helpoimmasta päästä”, eli esimerkiksi jätin pidemmän vaelluksen väliin ja keskityin lyhyempiin ja kevyempiin kierroksiin.

Tänä vuonna matkustus painottuu siis vahvasti taas Espanjaan, ensin tällaisen ”yllätysmatkan” muodossa. Kaikki vinkit vaelluslomalle ovat tervetulleita. Kummasti antaa energiaa tieto tulevasta lomasta. Yksin. Vuorilla. Vaeltaen.

 

TUEN TARPEESSA

Kaupallinen yhteistyö Tukisukat-Shop verkkokaupan kanssa.

tukisukat-shop-kokemuksia.jpg

Let’s bring the sexy back! Kirjoitan nimittäin nyt aiheesta, joka saa mut tuntemaan itseni vahvasti keski-ikäiseksi. Ainakin mun kroppa keski-ikäistyy kovaa vauhtia, ja turvonneet jalat on olleet yksi viimeisimmistä krempoista. Kuten tiedätte, että en kovin usein tee kaupallisia yhteistöitä, mutta nyt otin itse yhteyttä Tukisukat-Shopiin, sillä kulkeneeni muutaman kuukauden oman elämäni elefanttinaisena totesin, että jotain on tehtävä. Halusin ostaa tukisukat verkkokaupasta, koska en oikein tiennyt mistä lähteä niitä etsimään Espanjassa (vaikka apteekkeja oli joka korttelissa, niin valikoimassa en koskaan nähnyt sukkia) ja toisaalta halusin mahdollisimman sopivat sukat. Tukisukat-Shopista sain asiakaspalvelun kautta täydellisesti istuvat, eli pikkaisen puristavat, sukat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka olen ollut kolme kertaa raskaana ja lentänyt ihan liikaa, en silti ole ennen viime kesää kärsinyt tästä vaivasta. Siksi olinkin ihan järkyttynyt kun Suomeen lennettyämme toinen jalka oli paitsi kolminkertaistanut kokonsa, myös sen myötä taipuisa kuin halko. Onneksi en ole erityisen kysytty jalkamalli. Ja tähän pakollinen disclaimer: jalkojen turvotus voi olla myös vaarallista. Hengenvaarallista. Kun kuitenkin huomasin, että oma jalkojen turvotus olikin aika pitkälti sidoksissa hormonaaliseen kiertooni, ja nyt kun tätä on jatkunut puolisen vuotta, uskallan jo olettaa että kyse ei ole veritulpasta enkä ole ihan heti tähän vaivaan kuolemassa. Mutta mukava se ei missään nimessä ole. Niinpä piti hankkia elämäni ensimmäiset kompressiosukat. Nyt kun myöhemmin olen valitellut tätä ongelmaa etenkin lentoemäntäystävilleni, he ovat kaikki kertoneet että lentosukat on ihan ehdottomat. Nyt olen käyttänyt tukisukkia myös arjessa, ja saanut siitä helpotusta jalkojen turvotukseen.

Hankin itselleni mm. nämä kärjettömät tukisukat joogaan. Ne on toki suunniteltu ensisijaisesti niille, jotka eivät voi käyttää kärjellisiä sukkia varvasongelmien vuoksi, mutta sopivat mulla täydellisesti joogaan, jossa turvonneen nilkan jäykkyys on tehnyt asanat välillä mahdottomiksi. Sen lisäksi paketissa tuli mm. villaisia tukisukkia, urheiluun kompressiosukat ja kuumat tukisukkastay-upit. Valikoima on todella laaja, koska jalkojen turvotus itsessään on aika monimutkainen ongelma, joka usein liittyy muihin kroonisempiin sairauksiin. Olen totta kai googlannut aihetta ja diagnosoinut itselleni kaikki mahdolliset laskimosairaudet, mutta kalenteria katsomalla olen löytänyt syyn omasta kierrostani. Jotenkin tuskaista, että nykyään kierron vaiheet näkyvät naamasta ja jaloista. Sentään se syksyinen sulkasato on loppunut, ja ehkä nyt muuton jälkeen stressihormonit laskevat sellaiselle tasolle että muukin vartalo alkaa palautua entiselleen – eli heh heh, siihen mitä se oli 22-vuotiaana ennen raskauksia, totta kai.

tukisukat-online-verkkokauppa.jpg

Ylläolevista liukuvärjätyistä tukisukista tuli mun (ja myös koiran…) suosikit, erityisesti pirteän ulkonäkönsä takia – eipähän mene sekaisin tavan sukkien kanssa. Tukisukkien lisäksi yritän totta kai muistaa jaloitella, juoda vettä ja iltaisin pitää jalkoja ylhäällä, mutta ihan kauhean hyvin nämä muut toimenpiteet eivät toteudu… Jos jollain on jotain hyviä vinkkejä tai jopa kohtalotoveri, jonka jalat elävät omaa elämäänsä (ei hyvällä tavalla), niin otan neuvot vastaan mielelläni.

VAPAUS (JA SKUMPPA) MAISTUU HYVÄLLE

Joskus se on rauhassa katsottu jakso Hakekaa kätilöä ja pussi irtokarkkeja. Joskus se on vuorokausi hemmoteltavana hotellissa kolmen kaverin kanssa vapaana velvollisuuksista (ja niistä kolmesta maailman ihanimmasta lapsesta). Kun lähtee yksin reissuun, on kassi kevyt niin vertauskuvallisesti kuin konkreettisestikin. Vaikka nuorempanakin nautin irtiotoista arkikuvioista sekä matkustamisesta, on näihin pieniin pakomatkoihin tullut ihan oma arvonsa sen jälkeen kun kotiin ilmestyi kolme varsin täysipainoista palvelua vaativaa tyyppiä.

Vähänkö rentouduin jo pelkästä ajatuksesta, kun ihana Lähiömutsi laittoi kutsun mukaansa Långvikin kylpylähotelliin aktiivilomalle. Parin päivän varoitusajalla järjestyi lastenhoito ja hyväksi seuraksi mukaan myös Turun kuningatar Laura sekä Maiju, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut – ja nyt harmittaa, että vasta lähtömetreillä tutustuin tähän todella sympaattiseen tamperelaiseen! Kun Hanne kertoi, että luvassa olisi maistelumenuja, SUPpailua, suolahuonetta ja omaa saunaosastoa niin meinasin pissata housuuni. Luksukseksi lasken myös sen, että saa käydä vessassa rauhassa ilman että kukaan huutaa äitiä, nukkua ilman että koon 31 jalat potkivat naamaan sekä syödä kun ruoka on vielä lämmintä – eikä tämä ole mitään mammamartyrointia vaan ihan vaan toteamus siitä, että lapsiperhearjessa pitää priorisoida, ja joskus on tosi ihana olla itse oman tärkeysjärjestyksensä kärjessä.

Torstaina treffattiin rautatieasemalla paitsi jo valmiiksi vähän hysteerinen seurueemme, myös kertakaikkisen suloinen oma autonkuljettajamme mustine Audeineen. Me saimme kyydin Kirkkonummelle ja kuljettaja noin puolen tunnin esitelmän kuukupeista, kuukautiskierrosta ja ehkäisystä. Kun olimme majoittuneet kahteen sviittiimme – toinen muuten vain hulvattoman kokoinen, minun ja Mamman huoneessa oma olohuoneemme kokoinen sauna merinäköalalla – korkattiin skumpat, Maijun tuomat goodie bagit ja otettiin ehkä turhan reteet pohjat kun pelättiin  pihalla ropisevaa raekuuroa ja lähestyvää suppaustuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAporeallas-bileetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hannen blogista voi lukea tarkemman matkaohjelman: siihen sisältyi rakastuminen SUP-lautailuun, kiitos vaan TwentyKnots (ja lyhyt opetus: lievässä laskuhumalassa vastatuuleen melominen on tosi epätoivoista!), suolahuoneessa kikattamista ja sellainen epäuskoinen ”voiko mulla olla näin kivaa?”-huokaus lämpimässä porealtaassa, skumppalasi kädessä, seurassa, jossa ei tarvinnut esittää, jännittää eikä pelätä, että ne pissaa altaaseen. Mikä fiilis oli syödä kolme ruokalajia takkatulen ääressä ilman keskeytyksiä (tai oli keskeytyksiä, mutta tarjoilija kysymässä halutaanko lisää viiniä tai jälkiruokaa on ihan okei). Mikä fiilis nauraa vatsalihakset kipeäksi. Mikä fiilis vaan olla.

Ja 24 tunnin hermoloman jälkeen oli yhtä ihanaa palata kotiin, olkootkin että vastaanotto vaihteli välinpitämättömästä ”voinko lähtee ulos pyöräilee”-mutinasta kuopuksen lievään loukkaantumiseen. Mutta jokainen äiti, nainen, ihminen, ansaitsisi tämän. Pientä hemmottelua. Tiedän, että Espanjassa sitten odottavat taas vaahtokylvyt, mutta kyllä tuollaisissa puitteissa on helpompi karata kotitöitä tai sitä sisäistä to do-listaa. Minullehan tämä rilluttelu oli ilmaista ja pääsin mukaan siitä ansiosta, että olen niin hirveän hauska tyyppi (ja mulla on kamera), mutta erityiskiitoksen haluan kuitenkin lähettää Långvikiin todella ystävällisestä, ammattimaisesta mutta samalla rennosta palvelusta. Myös itsekirnuttu voinne oli taivaallista.

Vaikka olen palannut keskeneräisten muuttolaatikoiden, kiukuttelevan kolmikon ja kiireen keskelle, saan vieläkin virtaa vuorokauden vapaudesta. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Vähän useamminkin vaikka.

PS. Hannelle kiitos nyt vielä kerran matkasta (se on se kiittelysyndrooma!) sekä osasta näitä kuvia!

KUINKA SELVITÄ SYNTTÄREISTÄ

juhlapöytä.jpg

Yhteistyössä Heikunkeikun leikkihuone

Haluaisin antaa itselleni urhoollisuusmitalin. Eilen nimittäin selvisin melkein kaksi ja puoli tuntia yksin kuudentoista (16!!!) 2-7-vuotiaan kanssa. Juhlimme nimittäin Ompun 7-vuotissyntymäpäiviä 14 vieraan ja yhden pikkuveljen voimin (yksi pikkuveljistä oli kotona karanteenissa vietettyään edellisen illan Lastenklinikan päivystyksessä, ja tämän takia olimme myös yhden aikuisen vajaamiehityksellä). Vielä viisi vuotta sitten jotenkin paheksuin ihmisiä, jotka ”ulkoistaa” lapsen synttärit. En siksi, että jokaisen pitäisi leipoa kuusi erilaista kakkua ja kestää se kaaos kotonaan, vaan koska kuvittelin, että HopLopissa tai SeaLifessa tai esimerkiksi meidän tapauksessa läheisellä Leikkihuoneella järjetetyt juhlat olisivat jotain kilpavarustelua, lesoilua tai muuten vaan perinteisten lastenjuhlien ylenkatsomista. Antakaa anteeksi: olen syntynyt 80-luvulla, jolloin joku saattoi joskus pitää synttärit McDonaldsissa ja sekin oli hyvin harvinaista.

Nyt olen ymmärtänyt erilaisten juhlatilojen taian: Ensinnäkin, en tosiaan olisi kestänyt näitä 120 senttisiä villi-ihmisiä meidän kotona. Eikä luultavasti olisi kestäneet naapuritkaan tai meidän huonekalut. Se olisi vaatinut suursiivouksen ennen ja jälkeen juhlien ja olisin luultavasti löytänyt popcornia sängystäni vielä viikkojen päästä. Toiseksi, en edes käy päivätöissä mutta en silti ehtisi järjestää kaikkea pikkuvieraille valmiiksi, joten en yhtään ihmettele miksi monet pitävät arki-iltaisin bileet paikassa, jossa joku muu hoitaa kattaukset, tarjoilut ja loppusiivoukset. Olen huomannut, että synttärit ovat viime vuosina painottuneet juuri arki-illoille, koska viikonloput ovat jokaisella niin kiireisiä.

minä-ja-pojat.jpg

juhlasankari.jpg

Heikunkeikun leikkihuone sijaitsee Herttoniemenrannassa, ihan meidän kotikulmilla. Me vietettiin esikoisen synttärit siellä myös viime vuonna ja totesin sen käteväksi paikaksi syöttää joukko leikki-ikäisiä sokerihumalaan. Tänä vuonna saatiin juhlista hieman alennusta, koska halusin levittää paikan ilosanomaa kahdesta syystä: on ihanaa, että joku tekee lähiöön (vieläpä juuri meidän omaan, ihan parhaaseen lähiöön!) lapsiystävällisen paikan ja toiseksi, koska kyseessä on paikallinen yrittäjä (vieläpä perheellinen nainen, joiden bisneksiä tuen aina erityisen mielelläni). Joka tapauksessa nimittäin oli päätetty, että emme ota hunnilaumaa kotiin. Omppu on osallistunut tänä vuonna monille syntymäpäiville Leikkiluolassa ja HopLopissa, mutta meillä ei olisi budjetti kestänyt kaikkia vieraita ja toisaalta koska kyseessä on esikoisen toistaiseksi viimeiset kaverisynttärit Suomessa, halusimme, että hän saa kutsua aika vapaasti kaikki tärkeimmät tyypit.

Leikkihuoneella löytyy monta erilaista leikkiä kaupasta junarataan, nukkekodista merirosvolaivoihin. Oli muuten tosi hauska nähdä, että parkkitalot ja kotileikit jaksavat kiinnostaa 7-vuotiaita ihan entiseen tapaan: välillä tuntuu, ettei niitä kiinnosta muu kuin Minecraft ja skuuttailu, mutta ei, koko aika kului leikeissä. Seitsemän vuoden lastenjuhlien kokemuksella olen oppinut senkin, ettei tuon ikäisiä ihan kauheasti kiinnosta tarjoilut. Toimivaksi on todettu lihapullat, porkkanatikut, sipsit ja irtokarkit, joita katosi kilon verran parempiin suihin ennen kuin olin saanut ne edes kulhoihin. Joskus on totta kai kiva hifistellä leipomusten kanssa, mutta nyt jo edellisen illan myöhäiseksi venynyt lääkärikeikka ja kello 5.30 herätys saivat sisäisen Martha Stewartini kääntämään kylkeä.

mokkapala-kakku.jpg

kynttilän-puhallus.jpg

Kakkuakaan ei jaksettu tehdä, koska viimevuosina klassinen täytekakku on jäänyt yleensä äidin syötäväksi – ei sillä, että panisin sitä kovin pahakseni. Viimeksi meillä oli jäätelökakku (eli jäätelöä ja karkkeja yhteen läiskittynä), tällä kertaa leivoin pellillisen mokkapaloja ja niihin iskettiin kynttilät. Tarjoilut pitää siis Heikunkeikun leikkihuoneelle hoitaa itse, mutta paikan päälle voi erikseen pyytää kattauksen, koristelut ja astiat. Ja siivouksenkin, vaikka itse totesin että paikan saa aika nopeasti putsattua jos vain varaa aikaa vartin vieraiden lähdettyä. Ohjelmanumerona meillä oli tietenkin lahjojen avaamista ja bingo: vaikka olen vannonut, ettemme lähde mukaan lahjapussirumbaan, niin huomaan joka vuosi hankkivani jotain pientä palkinnoksi aarteenetsinnästä tai onginnasta. Tällä kertaa saivat suklaamunat.

Selvisimme siis hengissä. Päivänsankarilla oli niin kivaa, että illalla itketti. Ja minä olen onnellinen, kun on taas yhdet juhlat takana, kaikilla näytti olevan hauskaa, ja mä sain illalla palata kotiin tyhjien tarjoiluastioiden kanssa lasilliselle skumppaa eikä kotona näkynyt merkkiäkään juhlista. Huh helpotus!

bingo.jpg

junarata.jpg

lahjojen-avaus.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA