TANNERIN BRUNSSI JA MUITA SUOSITUKSIA

wAh, kesä on alkanut niin kivasti että loppusuven voi vaikka sataa. Ja tässä muutamia asioita, joiden takia kesä on ollut ihan huippu toistaiseksi:

TANNERIN BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiesittekö, että ravintola Tannerissa tarjoillaan nykyään myös sunnuntaibrunssia? Koska olen aiemmin fiilistellyt Tannerin aamupalaa, ilahduin suuresti kutsusta päästä testaamaan Tannerin sunnuntaibrunssi*. Se tuli täydelliseen saumaan, sillä brunssithan ovat lempilajini ja viime sunnuntaina se tuli todella tarpeeseen, sillä edelliset päivät olin kreisibailannut Sidewaysissa ja olotila oli hieman…heikko. Tannerissa brunssi tarjoillaan pöytiin hyvin samalla tyylillä kuin heidän ihana aamiaisensa, eli ei mitään mättöbuffettia. Aamiaislautasia on isoa ja pientä, ja niitä saa muokattua oman maun ja tarpeiden mukaan niin vegaanisiksi kuin gluteenittomiksi. Itse rakastin raskileipää ja kirnuvoita, seuralainen oli hulluna juustoihin. Mahan sai todella hyvin täyteen jo pienemmällä, 15 euron aamiaisella, mutta jos kaipaa brunssiähkyä niin iso lautanen toimii taatusti. Itse annan Tannerille aina lisäpisteitä siitä, että musiikki oli rentoa ja äänenvoimakkuus sopiva, ja miljöö ja henkilökunta Helsingin parhaimmistoa. Ja nyt vasta tajusin, että en syönyt tällä brunssilla mitään makeaa… eikä se haitannut yhtään! (Tiskillä kyllä näkyi taas suosikkileivoksiani pasteis de belemiä, mutta juhlahumun jälkeen ilmeisesti ei tarvittu niin suuresti sokeria…).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA* brunssi syöty ilmaiseksi

TAUKOJUMPPA

Kun tekee töitä kotona ja se on aika usein suhteellisen epäergonomista, joko ruokapöydän äärellä tai mytyssä sängyllä, olen alkanut iloita taukojumpista jotka virkistävät kehoa ja mieltä. Koiran kanssa tulee tietysti käytyä koirapuistossa, mutta olen löytänyt taas Yogaian ilot, ja jos on oikein huono päivä niin sitten sellainen aggressiivinen vartin tanssisessio. Parhaita biisejä siihen on Beastie Boysin Sabotage, Shut ’Em Up Prodigyn, Public Enemyn ja Manfred Mannin versiona sekä Bonnie McKeen Bombastic.

STADIN PARAS PYÖRÄKORJAAMO

Pyöräilykausi on käynnissä! Ja jos satut asumaan Itä-Helsingissä (ja kannattaa toki tulla kauempaakin) niin Herttoniemenrannasta löytyy Hiltusen pyörähuolto, jossa on aika lailla paras ja nopein palvelu sekä siitä huolimatta leppoisin asenne pyöränkorjaamiseen.

JESSE MARKIN

Nyt, ystävät, kannattaa olla edelläkävijä ja alkaa viimeistään nyt fanittaa tätä artistia, jota ei ikinä uskoisi kotimaiseksi – tämä on siis kehu, sillä soundi on niin mielettömän hyvä, levy hieno kokonaisuus ja kansainvälinen läpimurto toivottavasti lähellä. Kävin katsomassa Jesse Markinin keikan Sidewaysissa ja olin jo aiemmin soittanut repeatilla lempibiisejäni Jerichoa, Bloodia ja Bad Doll ExperimentiäFolk-albumi julkaistiin toukokuun lopussa ja JOKAISEN PITÄÄ KUUNNELLA SE NYT HETI.

HYDRACOLOR-HUULIRASVAT

En tunnetusti ole mikään maailman paras meikkivinkkaaja ja luultavasti monet katsovat parhaaksi tehdä juuri päinvastoin kuin mitä meikäläinen neuvoo, mutta… sain myös ystävät hurahtamaan näihin! Hinta-laatusuhde ei voisi olla paremmin kohdallaan kun nämä sävytetyt huulirasvat olivat ainakin viikonloppuna Stockalla tarjouksessa neljä euroa kappale. Sävyä tulee juuri tarpeeksi että näyttää, noh, laitetulta mutta voi vetäistä vaikka sokkona. Ja tietty kosteuttaa ja suojaa, koska SPF 25. Ei, en halua kuulla jos näissä on vauvavalaan rasvaa tai jotain muuta epäeettistä, koska mulla on näitä nyt kolmessa sävyssä ja aion hamstrata vielä lisää. Luottotuote!

TARA WESTOVERIN OPINTIELLÄ

Otin tämän bestsellerin reissulukemiseksi Teneriffalle, ehkä hieman skeptisenä omanikäiseni naisen elämänkerrasta. Onneksi olin väärässä. Tämä kirja ei hurmaa poikkeuksellisen kauniilla kielellä (kerronnasta tuli mieleen hieman Valitut Palat, mutta se ei ole mikään moite tässä tapauksessa) vaan todella kiehtovalla tarinalla ja hyvin rakennetuilla henkilöhahmoilla – jotka ovat todellisia. Kolmeen osaan jaettu kasvutarina oli niin koukuttava että kannoin sen mukaan vaelluksellekin!

HÄMEENKADUN UFF

En ollut käynyt UFFilla varmaan, öhm, 17 vuoteen kun piipahdimme brunssin jälkeen sunnuntaina Hämeenkadun UFFille… ja mikä shoppailutaivas! Jos on tällainen pitsin ja kukkamekkojen ystävä niin se oli taivas. Nyt sain Espanjaa varten punaisen kaftaanin ja loppukesän festaririentoihin hipsterhameen ja sinne jäi juuri täytetyt vintagevalikoimat täyteen kaikkea herkullista. Menkää ja tyhjentäkää hyllyt!

Näillä jutuilla siis kohti keskikesää. Ciao!

POSTIKORTTI PUERTO DE LA CRUZISTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näissä maisemissa oltiin vielä viikko sitten! Kuten noin yleensäkin postikortit Espanjasta, myös tämä virtuaalinen tulee vähän myöhässä. Turisti on jo palannut pohjolaan, mutta jätti palan sydäntään myös Kanarian saarille. En olisi ihan arvannut; olen ollut Teneriffalla 90-luvun lopulla, eikä se tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Ja Kanarian saarten maine ei ehkä ole ollut se kaikista coolein, mutta en kyllä ymmärrä miksi. Teneriffa, kahdeksasta asutusta saaresta se suurin ja väkirikkain, olikin aivan mielettömän kiehtova, monipuolinen ja hauska lomakohde. Siinä määrin, että tällä hetkellä suunnittelemme yhden talvikuukauden viettoa saarella, seikkaillen toivottavasti samalla La Gomeran ja La Palman saarille (ja kerron tämän ääneen vain siksi, että julkisesti esitetyt unelmat näköjään toteutuvat tehokkaammin!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vajaan viikon mittainen matka oli pressimatka, joten sain nauttia lennot, majoituksen ja osan aterioista Espanjan Matkailutoimiston sekä Turismo de Tenerifen piikkiin. Tämän lisäksi osallistuminen Tenerife Walking Festivalin ohjelmaan oli ilmaista (ja pakollista!). Me oleskelimme Puerto de la Cruzissa, saaren pohjoisrannalla 37 kilometrin päässä pääkaupungista Santa Cruzista – sielläkin piipahdin, ja kaupunki vaikutti modernilta ja kiinnostavalta. Olen itse aiemmin majoittunut saarella Los Cristianosissa ja sen lisäksi vieraillut La Lagunassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Se kiihkein turistisesonki alkoi olla lopuillaan ja esimerkiksi suorat lennot Suomesta päättyvät näinä päivinä, mutta manner-Espanjasta saapuu kuulemma kesän läpi lomailijoita. Enkä ihmettele; ilmasto, joka koostuu monista mikroilmastoista, jotka vaihtelevat pienelläkin välimatkalla ja ajalla todella voimakkaasti, on pääasiassa miellyttävä lempeän merituulen, kevyen pilvipeitteen ja lämmön ansiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsin nukkumaan yöni neljän tähden hotellissa, Hotel Sol Costa Atlantiksessa, joka on hieman Puerto de la Cruzin suurimmasta sykkeestä sivussa – mutta kävelymatkan päässä kaikesta hulinasta. Hotellilta löytyi iso uima-allas, tien ylityksellä tavoitettava uimaranta ja kylpyläosasto kattotasanteelta. Arvostin etenkin höyrysaunaa sen ensimmäisen, raastavan vaelluksen jälkeen! Parasta oli kuitenkin vanha kunnon hotelliaamupala, jossa oli tarjolla hirveästi hedelmiä ja tärkeintä tietenkin, hiilihydraatteja monessa eri muodossa. Itse pidin etenkin churroista. Rehellisyyden nimissä voin kuitenkin suositella, että puolihoidot jättää väliin ja syö päivän muut ateriat jossain hotellialueen ulkopuolella, sillä illallisbuffet ei varsinaisesti tuonut esiin saaren kiehtovaa gastronomiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi tiiviistä aikataulusta huolimatta ehdittiin välillä myös herkutella. Tervetuliaisillallisen söimme El Bistro de Antonio Aguiar-nimisessä ravintolassa, joka tarjoili aika lailla täydellisen setin paikallisia ruokia, vahvalla kasvispainotuksella. Grillattuja kaloja ja friteerattuja äyriäisiä lukuunottamatta pöydästä ei löytynyt lihaa, vaan ahmimme itsemme ähkyyn erilaisia kasvisruokia ja lopuksi järjettömän hyvää jälkiruokaa. Ehdottomasti uusimisen arvoinen ateria. Viimeinen ehtoollinen oli taas kuuluissa Régulo-ravintolassa, jossa maut olivat hieman traditionaalisempia. Myös nämä perinteisemmät annokset upposivat seurueeseen. Lähes jokaisen vaelluksen päätteeksi saimme nauttia pienen valikoiman teneriffalaisten jokapäiväisiä lempiruokia; pieniä mustia perunoita tulisen mojo-kastikkeen kera (saarella kasvaa lukuisia perunalaatuja, ja nämä ”parhaimmat” kovasti uusia perunoita muistuttavat pikkupotut maksavat jopa 12 euroa kilo!), savustettua vuohenjuustoa sekä vehnästä tai ohrasta valmistettua gofiota, jonka syvimmästä olemuksesta en aivan saanut kiinni. Ja viiniä! Viiniä oli tarjolla oikeastaan aina, ja kuulin myös että saarella järjestetään myös viinivaelluksia. Ja olin toki hieman pahoillani, että tällä kertaa en sellaiselle päässyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paluulennolla saimme ihastella yli 3,5 kilometrin korkeuteen nousevaa Teide-tulivuorta auringonnousua vasten, ja se tuntui täydelliseltä päätökseltä lomalle. En malttaisi odottaa, että voisin viedä lapset tuonne pidemmäksi aikaa nauttimaan raikkaasta ilmasta, aktiviteeteista ja luonnosta ja toisaalta ripauksesta historiaa sekä hauskasta sekoituksesta erilaisia kulttuureja, joista kuitenkin päällimmäisenä se tuttu ja turvallinen espanjalaisuus. Olen täydellinen uhri näköjään matkailubyroon aivopesulle, sillä itselleni jäi paitsi fyysinen nälkä tuosta vuohenjuustosta mojolla, myös nälkä nähdä ja kokea lisää Kanarian saaria. Toivon siis, että seuraavaksi voidaan toteuttaa siellä yksi ainutkertainen pidempi oleskelu, ja lähettää ihan oikeitakin postikortteja.

P5230513.jpeg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Las Teresitaksen ranta

¡ VIVA LAS VEGAS !

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No terkut Teneriffalta! Olen nyt sillä unelmieni vaelluslomalla ja mietin tässä vähän että oiskohan kannattanut unelmoida vaikka siitä että saan nukkua viikonloppuna vähän pidempään ja syödä pizzaa ja katsoa Sinkkuillallista samalla? Tänään nimittäin päästiin tositoimiin eli ensimmäiselle vaellukselle – joka oli neljästä vaelluksesta se toiseksi helpoin ja olen silti melko varma että jos aamulla vielä olen tarpeeksi onnekas herätäkseni niin mulla on vähintäänkin neliraajahalvaus.

Päivän vaellus oli reilu kymmenen kilometrin kierros vuoristossa, jonka alku- ja loppupiste oli Las Vegasin kylässä. Meitä oli vajaa parinkymmenen hengen porukka, ja päälle Punaisen Ristin pelastajat. Jolleivat he olisi kaikki olleet mua noin 10 senttiä ja 10 kiloa pienempiä paikallisia olisin varmaan heittäytynyt maastoon ja toivonut, että mut viedään paareilla takaisin hotellille loppureissun ajaksi. Ei vaan. Vaeltaminen on kyllä monella tapaa mun lempilaji (jonka takia varmaan olenkin viimeksi vaeltanut joskus 18 vuotta sitten, heh heh): näkee maailman mahtavimpia maisemia, saa samalla liikuntaa (tämän päiväistä hikoilua ei voi väheksyä kutsumalla sitä hyötyliikunnaksi) ja mikä parasta, saa ajatella rauhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teneriffan luonto on tehnyt jo nyt vaikutuksen. Olen siis ollut leirikoulussa samalla saarella 90-luvun lopussa (kyllä, tiedän, yleensä leirikouluun mennään jonnekin Kiljavalle…) mutta siltä reissulta muistot ovat lähinnä Teide ja mustekalarenkaat. Jo nyt olen ollut aivan pähkinöinä kaikesta upeasta kasvillisuudesta ja kukista, kuten tulette huomaamaan tässä postauksessa ja jatkossakin…

No siihen vaellukseen. Nyt kun olen selvinnyt hotellille, käynyt saunomassa ja lillumassa hetken porealtaassa ja saanut syötyä niin se ei tunnukaan ihan niin pahalla, mutta kyllä mä siellä ylämäessä muutaman kerran mietin että olikohan tämä nyt ihan viisasta. Alamäki onneksi kultasi muistot, sillä kävi niin kuin viimeksi vaeltamassa silloin vuosituhannen vaihteessa: kun oli kärsinyt ylämäen, alamäessä ajatus alkoi kirkastua ja noin kolmen minuutin ajan olivat kaikki mun ongelmat ratkaistu ja raitis vuoristoilma tuonut mukanaan valaistuksen. No, se kaikki kyllä unohtui sitten ekassa ylämäessä, mutta jonkinlainen hikers high tuossakin tulee. Tai ehkä se on se ohut vuoristoilma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parastahan tässä on että tämän mun eeppisen sankarikertomuksen pohjana on vaivaiset 250 metriä nousua. Olin katsonut lippulappusia ihan väärin ja olin varma, että päivän nousu oli yli 600 metriä mutta palasin kirjaimellisesti maan pinnalle paluumatkalla kun kävi ilmi että tämä mun Mt. Everestin valloitukseen verrattavissa oleva vuorenvalloitus oli itse asiassa paitsi yli puolet pienempi kuin olin kuvitellut (ja noin 1000 kertaa pienempi kuin miltä se tuntui…) myös koko nelipäiväisen Tenerife Walking Festivalin toiseksi helpoin reitti mun listalla, ja huomenna pitää sitten tuplata noustavat metrit…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toistaiseksi tämä on ollut kerta kaikkisen hienoa enkä voi olla kuin kiitollinen tästä kokemuksesta. Vaeltaminen olisi varmasti parhainta yksin mutta se on oikein hauskaa hyvässä seurassa, ja meillä on oikein mainio kansainvälinen, monipuolinen porukka. Koska iso osa osallistujista on journalisteja, voitte varmaan bongata mut lähitulevaisuudessa Hola!-lehdestä tuijottelemassa kaukaisuuteen vuorilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä, että ketjussa polttavat kuusikymppiset, kilpailuhenkiset papat vetivät mun ohi mennen tullen niin fysiikka kesti yllättävän hyvin tämän normaalista, laiskanpulskeasta arjesta poikkeavan ponnistelun. Uudet vaelluskengät (joita en tietenkään ehtinyt ajaa sisään, kuinkas muutenkaan) tuntuvat superhyviltä jaloissa ja jos olisin oikeasti käyttänyt aurinkorasvaa enkä vain kantanut sitä repussa, olisin säästynyt palamisiltakin. Kuitenkin suurin vamma on ollut muutama kaktuksenpiikki polvessa. Nyt menen nukkumaan – jos mahdollista niin väsyneempänä kuin koskaan ennen.

PS. Matkustan Tenerife Walking Festivalin piikkiin.

UNELMAT ON TEHTY TOTEUTETTAVAKSI

Yhteistyössä Tenerife Walking Festival

Andy McCoyn siteeraaminen on mahtavaa, etenkin kun voi siteerata tätä: Sun pitää varoo mitä sä toivot, koska sä voit saada sen. Nimittäin kun pari viikkoa sitten julkisesti unelmoin vaelluslomasta, niin muutama päivä postauksen julkaisemisen jälkeen tuli tieto, että pääsen mukaan Tenerife Walking Festivalille toukokuussa. Ei sillä ettenkö muutenkin olisi karjalainen itkijänainen, mutta nyt taas pääsi itku – ilosta. Viikko. Yksin. Vuorilla. Vaeltamassa. Espanjassa, lämpimässä, auringon alla ja meren äärellä.

IMG_0300-1680x471

Tai enhän mä tietenkään ylhäisessä yksinäisyydessä vaella, vaan ohjatuilla, eritasoisille liikkujille tarkoitetuilla päivävaelluksilla joita viikon matkalle mahtuu neljä. Kaksi vuoristossa, yksi merenrannalla ja yksi metsässä. Olen käynyt Teneriffalla leirikoulussa 90-luvun lopulla, jolloin onneksi tuli nähtyä Teidet ja melkein kaikki keskeiset rantakohteet, joten nyt olen todella onnellinen voidessani keskittyä vain oleelliseen: kävelemään vuorten rauhassa. Voin kertoa, että odotan sitä mielentilaa, jonka vuorilla saavutan.

playa_benijo_Santa-Cruz-de-Tenerife_20-agosto_3282_baja-1680x480

Ekologisuus on mietityttänyt paljon: ottaen huomioon miten paljon olen angstannut lentämisestä, tunnen kyllä huonoa omatuntoa siitä, että lennän viikoksi matkalle (lyhyemmistä lomista olen systemaattisesti kieltäytynyt). Tenerife Walking Festival on sitoutunut ”nolla jalanjälkeen”, mitä tulee hiilipäästöihin. Tämä tarkoittaa myös osallistujien arvioiden hiilijalanjäljen hyvittämistä, ja aion myös henkilökohtaisesti hyvittää lentojen aiheuttaman hiilijalanjäljen. Nyt saa kernaasti vinkata onko oikea osoite Hiilipörssi, vai joku toinen toimija? Tämän viimeisen puolen vuoden jälkeen luulen kuitenkin että viikon lapsivapaa loma lempipuuhani parissa tekee mielenterveydelleni niin hyvää että syön loppuvuoden vaikka pettuleipää.

sostenibilidadTWF-1640x480.jpg

Mietityttää tässä toki muutkin asiat, esimerkiksi se että influenssan jäljiltä olen menettänyt kaiken lihasmassan, en tiedä ollenkaan miten valmistautua vaeltamaan ja ai niin, mulla ei ole mitään vaellusvarusteitakaan. Olen kuitenkin katteettoman optimismin kuningatar enkä murehdi näitä asioita liikaa, koska lenkkarit löytyy ja on sitä juostu puolimaratonkin melkein kylmiltään! Sen lisäksi olen valinnut päivävaellukseni ”helpoimmasta päästä”, eli esimerkiksi jätin pidemmän vaelluksen väliin ja keskityin lyhyempiin ja kevyempiin kierroksiin.

Tänä vuonna matkustus painottuu siis vahvasti taas Espanjaan, ensin tällaisen ”yllätysmatkan” muodossa. Kaikki vinkit vaelluslomalle ovat tervetulleita. Kummasti antaa energiaa tieto tulevasta lomasta. Yksin. Vuorilla. Vaeltaen.