Kerrostalosusi on kirja, jota en valitettavasti kykene objektiivisesti arvioimaan. Olen ihan satavarma, että pitäisin kirjasta yhtä paljon, vaikkei siihen liittyisikään henkilökohtaista sidettä, mutta onhan tämä vähän kuin kirjoittaisi omasta lapsestaan. Tai no kummilapsesta. Kerrostalosusi on dokumenttiohjaaja ja kerronnallisen monilahjakkuuden Jussi Lehtomäen esikoisteos, joka julkaistiin vuoden alussa. Se on psykologinen trilleri, joka on erityisen piinaava kaikille niille, jotka osaavat kuvitella miltä oman lapsen katoaminen tuntuu. Se on yhdistelmä perhedraamaa, synkkiä satuja sekä perinteistä jännityskirjallisuutta ja vaikka ajautuukin aika kauas siitä genrestä, jota itse yleensä vapaa-ajalla kulutan, se on hieno alku toivottavasti pitkälle kirjailijanuralle.

Kuten ehkä arvaattekin, kirjailija on ystäväni. Ystävä, joka muutama vuosi sitten työvuorossa kysäisi ohimennen mutisten, että on kirjoitellut yhtä kirjaa ja kiinnostaisko sua ehkä vilkaista. Olen saanut lukea Kerrostalosudesta ainakin kolme versiota, ihan ensimmäinen ilmestyi työpaikalla kaappiini luku kerrallaan kutkuttamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja viimeisen, melkein julkaisuvalmiin version, ahmin Glasgow’n Starbucksissa vaikka tunsin jo tarinan. Joka ei ole muuten yhtään ennalta-arvattava. Tarjoan kaljan jos arvaat kuvion ennen kuin kirjailija itse paljastaa lukijalle salaisuutensa. Kuten monet kirjat, joissa kertojanäkökulma vaihtelee ja aika kulkee kerroksissa – tässä teoksessa ihan kirjaimellisesti – alkaa kokonaisuus hahmottua lukijalle hitaasti ja lopulta palkiten, vaikka muutama ihminen on julkisesti tunnustanut ettei lopulta ymmärtänyt kaikkia käänteitä.

Mutta ei haittaa, vaikkei olisikaan Mensan jäsen ja heti ymmärtäisi kirjan hahmojen kohtaloita. Lehtomäki kirjoittaa sanalla sanoen kauniisti. Polveilevasti, elävästi, yhtä aikaa suurpiirteisesti ja pikkutarkasti. Lukisin Jussin kirjoittamana vaikka kodinkoneiden käyttöohjeita. Ja oli suuri kunnia saada punakynän kanssa kommentoida käsikirjoitusta, ja olin ylpeä jos joku huomioni pääsi kirjaan saakka. Vielä ylpeämpi olin, kun kirjailija viis veisasi mahtavista vinkeistäni ja luotti omaan ääneensä, joka kyllä kantaa tämän kirjan komeasti. Olen tietenkin sitä mieltä, että maailma menettää mussa fantastisen kustannustoimittajan koska olen niin analyyttinen ja tarkka lukija.

En ole vielä lukenut sitä viimeistä versiota, joka pääsi kansien sisään. Kirja odottaa kunniapaikalla hyllyssä ja aion sen korkata vielä kun painomuste on melko tuoretta. Miksi sitten lähdin suosittelemaan teosta jo vähän niin kuin etukäteen on se, että jos ja kun olette viikonloppuna Kirjamessuilla, on kirjailija lauantaina keskustelemassa kello 13.30 aiheesta ”Lapsi uhrina” dekkarihengessä paikassa nimeltä ”Mika Waltari”. Toivon, että löydän jostain ilmaislipun (ja jokusen satasen shoppailurahaa) ennen viikonloppua ja pääsen myös paikan päälle kuulemaan tästä varsin ahdistavasta teemasta. Parempaa kuin kirjamessuilu on vain lukeminen, ja suosittelen että jokainen oman budjettinsa puitteissa joko ostaa tämän todistetusti ainakin kolme lukukertaa kestävän teoksen, tai lainaa sen kirjastosta.

Ps. On sen muutkin lukeneet: Arvioita täällä, täällä ja täällä.

Pps. Kirjalla on oma traileri! Sen voi katsoa täältä.