Dr.Oetkerin Ristorantet ilmestyivät kauppoihin niihin aikoihin kuin aloitin yläasteen. Koska meillä ei kotona syöty oikeastaan koskaan eineksiä, pääsin tutustumaan pakastepizzojen ihmeelliseen maailmaan vasta kun uudet koulukaverit tutustuttivat mut pahoihin tapoihin. Eihän ne pakastepizzat nyt oikeasti mikään kulinaristinen elämys ole, mutta niille oli meidän kaveriporukassamme tilausta: Olimme melkoisia avainkaulateinejä ja yleensä viikonloppu vietettiin sen kotona, jonka vanhemmat olivat mökillä tai työmatkoilla, ja niihin viikonloppuihin usein kuului joku kahdenkymmenen markan laatuviini tai päärynäsiideri. Ja sitten ne pakastepizzat, jotka olivat jotenkin astetta fiinimpiä kuin mikrossa lämmitettävät Saarioisten roiskeläpät.
Oma suhteeni Dr.Oetkerin Ristorante-pakastepizzoihin on ollut suorastaan intohimoinen. Ne olivat pääasiallinen ravintoni noin 15 vuoden ajan ja voisin väittää syöneeni reilu tuhat pakastepizzaa 15 vuoden aikana. Ne olivat kasvissyöjälle aika kiva einesvaihtoehto, koska 2000-luvun alussa ei vielä oltu kehitelty vihiksiä, soijanakkeja tai muita lihattomia valmislohturuokia. Koska olen huono vege, söin lähinnä Tonnoja ja Margheritoja. Olen oikeasti ollut todella uusavuton ja onneton kokki kun muutin 17-vuotiaana omilleni: Olen joutunut pyytämään ystävien neuvoja niin perunoiden kuin nuudelienkin keittoon, mutta pakastepizzoja en pilannut. Ne maistuivat mulle jopa raskauspahoinvoinnin pahimpina aikoina.
Sitten viime vuoden lokakuussa, Portugalin reissulla, söin olosuhteiden pakosta yhden pakastepizzan ja koin, että se oli nyt siinä. Laitoin korkin, tai pakastealtaan kannen, kiinni. Kyse ei ollut kyllästymisestä tai yliannostuksesta, voisin syödä helposti toisetkin tuhat Ristorantea, mutta luettuani artikkelin palmuöljyn viljelystä ja sen vaikutuksista ja nähtyäni artikkelin kuvituksena lempiruokani, en saanut mielikuvaa enää pois päästäni. Joka kerta kun kuorisin pizzan muovikääreestä ja laittaisin sen uuninpellille odottamaan kohtaloaan, jossain päin maailmaa oranki menettäisi kotinsa.
En ole idiootti. Tiedän, että palmuöljyä on about kaikessa mitä syön tai laitan päähäni. Yksi lempiherkkujani on platanitos, banaanisipsit, ja niiden syöminen tuottaa paitsi älytöntä turvotusta suolaisuutensa takia myös niin suurta moraalista tuskaa, että olen oikeastaan luopunut niistäkin. Nyt olen nauttinut aamuteen kanssa Bastogne-keksien sijaan pipareita, ja niissäkin on perkele palmuöljyä. Lukee kyllä, että se on sertifioitua ja kestävästi tuotettua, mutta milläs hitolla sitä valvot jollei kyseessä ole RSPO-merkki. Palmuöljyä on, lähinnä edullisuutensa takia, tungettu nykyään suunnilleen joka paikkaan auton bensatankeista suklaapatukoihin. Eilen julkaistiin WWF:n raadollisen masentava raportti Living Planet, josta käy ilmi että palmuöljyn vastuuton tuottaminen on todella suuri syypää sademetsien tuhoon. Tuntuu, että olisi ehkä aika aloittaa kokonainen palmuöljy-dieetti, ja katsoa miten kapeaksi ruokavalio rajoittuisi jos palmuöljyä (sellaista, jonka alkuperästä ei ole tietoa) alkaisi vältellä. Luulen, että sen rinnalla nykyinen vegetaristin valikoima tuntuisi melkoisen vöyräältä.
Ei ole mikään ihan helppo homma löytää sertifioitua palmuöljyä ruokien sisällysluetteloista. Tiedän, että yksi suosikkihiilareistani, nuudelit, eivät todennäköisesti kestäisi syynäystä enkä edes uskalla kurkata kaikkien karkkien ja keksien kuoriin. Olen todennut, että nahkahameen ja munakkaiden suurena ystävänä musta ei varmaan vegaania tule koskaan, mutta yritän koko ajan hilata ruokavaliota eettisemmäksi. Kuten muutakin elämää, vaikka tämä jatkuva lentely kyllä pitää huolen hiilijalanjäljestä. Toisaalta olen selvinnyt vuoden ilman Ristoranteja, ei ole ollut edes kova ikävä, joten ehkä mä voin valinta kerrallaan skarpata myös muiden ruokien kanssa.
Päivitysilmoitus: KARKITON KUUKAUSI – Periaatteen Nainen