NO JOO…

P1282275.jpg

Olin ajatellut, että ehkä tänään aika on kypsä sille, että kirjoitan syistä muuttaa pois Suomesta – helposti tulee sanottua, että muutamme vain miehen töiden takia, vaikka oikeasti se on vain yksi monista syistä. Jotenkin asiasta kirjoittaminen aina jännittää, koska samalla tavalla kuin vaikka imetys tai se, kuinka kauan on kotona lasten kanssa, tämä tuntuu aiheelta jossa usein yhden henkilökohtainen valinta tulkitaan toisten valinnan arvosteluksi. Että tarvitaan sata disclaimeria: me tykkäämme Suomesta, suorastaan rakastamme sitä, ja olisimme tosi onnellisia täälläkin. Ne syyt, jotka ajavat meitä maailmalle, eivät ole mitään universaaleja edellytyksiä millekään hyvälle elämälle ja oikeastaan kyseessä on todella ristiriitainen projekti, johon liittyy paljon haikeutta ja menettämistä ja varmasti jollain elämän osa-alueilla myös häviämistä. Jos sitä nyt mitenkään absoluuttisesti voi mitata.

Mutta kun nyt katselen kun taivaalta sataa räntää viikkoa ennen toukokuuta niin ehkä mun ei tarvitse niin kauheasti tänään perustella sitä muuttoa.

Mutta kerron tammikuisesta Espanjasta, mikä siinä on kivaa. Todettakoon, että siellä on tammikuussa niin tuulista että tarvitsee ihan eteläisimmässäkin kärjessä toppatakkia ja on roskaista ja meluisaa, mutta sitten on se kävely tuolla itärannalla. Jos kävelee kahdeksan kilometriä eteen päin niin päätyy mereen ja seuraavan kerran vastaan tulee maata ihan toisella mantereella. Siinä, että näkee Afrikan joka päivä, on jotain maagista. Ja nuo rahtilaivat, jotka päivystävät Välimerellä. Itse asiassa suurin osa on helmikuussa konkurssiin menneen eteläkorelaisen Hanjin-varustamon rahtilaivoja. Kyseessä oli yksi suurimmista varustamoista, ja nyt kymmenet valtavat konttilaivat odottavat merellä jotain. Ostajaa, uppoamista – en tiedä. Yhtä aikaa aavemaista ja kiehtovaa. Kuvassa näkyy puisia kalastusveneitä Playa Atunaralla, tonnikalanpyytäjien rannalla. Joskus satunnaisesti kalastajat lähtevät merelle, mutta useimmiten he leiriytyvät rantahiekalle koko päiväksi ja heittävät pitkät siimat mereen. Ja huutavat niille, jotka erehtyvät kulkemaan liian lähellä. Ja siinä on kaksi kulkukoiraa. Otin kuvan kun palasin shelteriltä enkä jaksanut enää ottaa tuota kaksikkoa kiinni ja viedä koiratarhalle. Ajattelin, että näyttihän tuo duo ihan tyytyväiseltä tuossakin. Ja kaikkea tuota kaipaan ihan kamalasti. Tällaisina päivinä vielä vähän enemmän.