PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA

Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.

Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.

No, miten sitten kävi.

On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.

Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.

En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.

PITKÄ KUIN PÄÄSIÄINEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulle varmaan bloggaamisessa vuosi on just sopiva aika. Sen jälkeen alan väistämättä toistaa itseäni: taas teki mieli avautua, että aijjai kun pääsiäinen ahdisti, en oo yhtään perinneihminen, kauheet paineet, lapset ei pääse ees virpoo kun oon niin laiska askartelija, omalla tyylillä hei. Onneksi en kuitenkaan avautunut, koska olikin tosi kiva pääsiäinen eikä edes haitannut että se oli pitkä. Ei musta vieläkään mitään leipomisvinkkien jakelijaa tule, poikien kerhossa istuttamat vehnänoraatkin (tai mistä minä tiedän mitä ne oli, ainakaan rairuohoa eivät olleet!) kuoli niin kuin puolessa päivässä meillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka pääsiäiseen kuului myös pakollinen essee ja työjuttuja, niin pääasiassa otin takaisin huonosti hoidettuja sosiaalisia suhteita. Ex tempore kylään kutsuttua illallisseuraa saatiin kahdesti, jopa niin että melkein kolme vuotta kotona ollut ruokapöytä levitettiin ensimmäistä kertaa kymmenen hengen kattausta varten. Kävin sillä brunssilla (joka jälkikäteen ajatellen ärsytti vielä entisestään; se oli ihan surkea!) ja syötiin anoppilassa pääsiäispäivällinen.

 

Yllätin itsenikin häärimällä keittiössä oikein kunnolla, ja olin suoranainen pääsiäisnoita kun lauantai-iltana viimeisillä voimillani piilottelin pääsiäismunia pitkin kotia ja piirsin vielä kaikki arkkitehdit, graafikot ja ties mitkä kuvataiteilijat kateellisiksi saavan vihjekartan pojille. 15 euroa pääsiäismunia ja 10 minuuttia toteutusta ostivat meille lisää lötköttelyaikaa sunnuntaiaamuna noin, öhm, kaksi minuuttia. Hyvä minä!

Ja voi että, eilinen se vasta kiva olikin! Pääsin kaupungille tapaamaan erästä koiraa (ja hänen oikein mukavaa omistajaansa), jonka pelastusoperaatiossa Espanjasta Suomen kautta Ruotsiin olin syksyllä mukana. Silloin tämä hurmaava podenco oli meilläkin yhden yön, pelkäsi meitä keittiön pöydän alla, ja nyt se kulki pitkin Aleksanterinkatua kuin olisi koko ikänsä vain reissannut suurkaupungeissa. Toki se herätti ansaittua ihastusta, mutta myös epäileviä katseita – muistutti nääs kovasti sitä koiraa, joka joutui muutamaksi päiväksi varkaiden kynsiin.

Kävimme myös lounaalla Katajanokalla uudessa EGG-ravintolassa ja annan tässä lyhyen ravintolakriitikin: päädyimme syömään ihan vaan kananmunia pääsiäisenä, koska paikka oli a.) auki b.) kiinnostava uusi tulokas c.) eläinystävällinen, ts. koirakaveri oli tervetullut kerjäämään pöydän alle ja d.) juuri sopivasti matkalla Viikkarin terminaaliin. Hinta-laatusuhde oli oikein kohdallaan, reilu kympin munakas jonka kaverina oli pala leipää ja jotain hieman hummusmaista levitettä. Myös kahvi tuli kaupan päälle ja se oli muuten erityismaininnan arvoista! Kasvismunakkaaseen kuului cheddaria, mausteista kvinoaa, kurpitsapikkeliä ja guacamolea. Jälkikäteen kuulin, että annosta olisi voinut vähän muunnella oman maun mukaan ja itse olisin jättänyt pois kvinoan, joka oli omituisen makeaa. Muuten tosi hyvät maut, mainiot raaka-aineet, korianteria ja mielenkiintoinen, lyhyt lista. Varmasti menen takaisin. Munamuija antaa arvosanaksi 8,5 ja se on hei tosi hyvin munakkaalle!

kasvismunakas-egg.jpg

Ja kun eläin- ja ihmisystävä oli saateltu satamaan niin ponkaisin ystävän kanssa kiertämään Etelä-Helsingin rantoja ja päätimme terapeuttisen puhumis- ja kävelykierroksen Löylyyn, jossa köyhät ritarit ja lasi rieslingiä jotenkin kruunasivat kaiken. Että tälle pääsiäiselle annan arvosanan 9+ ja odotan jo innolla seuraavaa: väliaikatiedot Espanjasta kertoivat vähän erilaisesta Semana Santasta.

PÄÄSIÄISBRUNSSI: KIILA

brunssi-jogurtti.jpg

Käytyäni kerran Kiilassa varsin surkealla brunssilla (pitkävihaisena muistelen siis vuotta 2013…) ja luettuani paikan epäonnisesta asiakaspalveluepisodista olin vannonut, että boikotoin paikkaa jatkossa(kin). Kuitenkin pitkäperjantaina Helsingin keskustassa oli kohtuullisen huonosti vaihtoehtoja kun etsimme ystävän kanssa brunssipaikkaa: Fazerille oli armoton jono ja kaikki muut olivat sitten kiinni. Kun on tarpeeksi nälkäinen ja epätoivoinen voi vähän joustaa periaatteistaan ja niinpä päädyimmä brunssille Kiilaan. Todettakoon heti yksi harvoista hyvistä puolista brunssissa: hinta 22,50 euroa ei ole Helsingin brunssivalikoimassa mitenkään korkeimmasta päästä. Ei sen puoleen, että tällä tarjonnalla olisi yhtään varaa sitä korottaakaan.

Koska kehuja ei riitä ihan niin paljoa, että saisin muotoiltua arvostelun hampurilaismalliin ja aloitettua ja lopetettua myönteisillä kommenteilla niin jaan kiitokset heti kättelyssä: Henkilökunta oli ystävällistä ja täytti ahkerasti tarjoiluastioita. Lämpimät karjalanpiirakat olivat hyviä munavoin kanssa. Jogurtti ja marjat olivat mukavan kirpeitä. Oli kivaa, kun oli tilaa ilman varaustakin.

No sit sitä palautetta. Ihan ensiksikin on tavattoman urpoa, että ruokalista on vain yhdellä A4:n lapulla tarjoilujen alkupäässä. Kaikkia meitä ruokarajoitteisia ottaa päähän, kun tarjoiluja on neljällä eri pöydällä ja vain yhdestä paikasta löytyy lista tuotteista ja siitä, millaisiin ruokavalioihin ne sopivat. Ja sekin, kun on vaan se lista mutta kun näet ruoan on sen sisältöä mahdoton arvata. Esimerkiksi henkilökunta oli tarjoamassa mulle chorizopullia falafeleina kunnes tuli itse tarkistaneeksi asian. Noin yleensä kasvissyöjälle tarjonta oli todella onnetonta: lämpimissä ruoissa löytyi vain riisi (vau!) sekä ”lämmin bulgursalaatti”, joka näytti keitetyltä riisiltä johon oli sotkettu vähän kesäkurpitsaa ja porkkanaa. Sekasyöjille lämmintä tarjoilua oli kolme kertaa enemmän. Mielikuvituksetonta ja vanhanaikaista. Eniten silti ärsyttää tämä ruoan tietojen puuttuminen: en tarvitse tuoteselostetta croissantteihin tai mysliin, mutta nuudelisalaatin pääraaka-aineet olisi mukava tietää.

mozzarella-croissant-piirakka.jpg

Leipäpöytä leikkeleineen ja juustoineen oli OK, lämpimät ruoat lämmittivät varmasti lihansyöjiä ja salaattipöydässä oli ihan siedettävä tarjonta, joskaan mitään makujen fanfaaria ei ollut luvassa. Tämän muistin siitä epäonnisesta käynnistä neljän vuoden takaa: brunssi muistutti keskinkertaista hotelliaamiaista. Jos mehua on tarjolla vain yhtä sorttia, soisi sen olevan vähän laadukkaampaa, mutta ei mulle jano jäänyt. Jälkiruokapöytä oli kattava: hedelmiä, rockyroadia (joka sittemmin paljastui suklaalla kuorrutetuiksi vaahtokarkeiksi), jotain pashan tapaista, mustikkapiirakkaa, brownieta. Nyt olisi taas suonut panostettavan laatuun määrän sijaan. Tuli vähän ikävä Deli Cafe Mayaa, jossa ensin niukka valikoima harmitti mutta se korvaantui huolella valmistetuilla, hyvistä raaka-aineista valmistetuilla herkuilla.

Onneksi sentään seura oli luotettavan laadukasta! Kyllähän tuollakin nälkä lähti (joskin parin tunnin päästä se palasi, eikä yhtään ruokaa tehnyt mieli santsata) ja puitteet ovat viihtyisät – buffetpöytiin ei syntynyt ruuhkaa, fiilis oli rauhallinen ja vessat siistejä sanan kaikissa merkityksissä. Mutta melko kunnianhimoton esitys silti, ja ehkä kannattaisi aikuisten askarteluleikkien sijaan panostaa ruokiin ja esillepanossa huomioida kaikki ruokarajoitteiset. Kulinaristiset pisteet eivät nousseet kovin korkealle, itse annan brunssille arvosanaksi 7 ja lihansyöjäseuralainen 7+. Ensi kerralla sitten jonotan sinne Fazerille, perkele.

jälkiruoka.jpg

TAUKO ETÄSUHTEESSA

Nyt ollaan vihdoin eräässä vedenjakajassa: takana on minun ja Käytännön Miehen pian kymmenvuotisen parisuhteen pisin erillään vietetty ajanjakso (71 päivää) ja tämän loman jälkeen meillä on jäljellä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu – enää yksi jakso etäsuhteilua (55 päivää). En ihan vielä uskalla ajatella sitä, että jos asiat järjestyvät niin hyvin kuin ne hetkittäin näyttävät järjestyvän niin juhannuksen jälkeen me elämme normaalia perhe-elämää. Espanjalaista perhe-elämää enkä nyt ihan tiedä voiko meitä sanoa normaaleiksi, mutta ainakin parisuhde on muutakin kuin hyvän yön toivotuksia Messengerissä. Odotan tietenkin elämän laakapalloa tähänkin väliin, eiköhän siellä Gibraltarin ja Espanjan välille syty sota tai muuta, mutta menoliput on kuitenkin hankittu. Onneksi emme lennä Unitedilla, niin sen suhteen ei ole suurempaa huolta. Heh heh.

Olin jo kirjoittamassa syväanalyysia etäsuhteesta kunnes huomasin kirjoittaneeni suunnilleen sanasta sanaan samanlaisen postauksen jo melkein vuosi sitten. Keskeinen viesti oli yhä sama kuin viimeksi: en suosittele. Haluaisin kirjoittaa, kuinka etäsuhde on ollut suurta itsetutkiskelun aikaa ja syventänyt parisuhdetta ja luonut välillemme upean henkisen siteen, mutta ei. Välillä se on ajanut ihan eron partaalle ja aina ne ensimmäiset viikot yhdessäoloa ovat olleet todella tahmeita, kun on pitänyt opetella taas alusta asumaan uudestaan sen sydämensä valitun kanssa. Ja nyt kun Käytännön Mies on täällä, sen sijaan että haluaisin istua käsi kädessä ja puhua tunteista haluankin vain olla yksin. Tai haluan totta kai sitä hempeilyäkin, mutta akuutimpaa on saada nukkua sekä yö- että päiväunia, käydä vessassa että kymmenen lasta huutaa oven takana äitiä erotuomariksi (okei, niitä on vain kolme mutta vessan akustiikan takia se kyllä kuulostaa kymmeneltä) sekä tehdä töitä ilman että uhmaikäinen tulee repimään läppäriä kädestä voidakseen katsoa Sanabileitä Netflixistä.

Samalla vähän säälittää Käytännön Mies, joka joutuu keskelle työleiriä. Se on vähän hassua, sillä meillä on tämä kevät nukuttu poikkeuksellisen huonosti sairastelusta ja pahoista unista ja vänkyrään menneistä pussilakanoista johtuen ja kun itse herää yöllä kuudetta kertaa vakuuttamaan, että ei ole aamu, kannattaa vielä vähän nukkua tai vaihtamaan lakanoita niin voin melkein vannoa, että vähemmän lämpimien ajatusteni viileä tuulahdus on tuntunut Espanjassa asti. Enkä ole silloin niin kauheasti säälinyt itseäni vaan enemmän ollut perkeleen kiukkuinen siitä, että eräs toinen nukkuu sen yön kaikessa rauhassa katkeamatonta unta ilman että kukaan potkii otsaan tai pissaa tyynylle. Vanhemmuus on kauhean paljon kivempaa, kun sen voi jakaa. Edes ne huonot yöt.

Lupaan, että kun etäsuhde on ohi ja meitä on taas kaksi aikuista kasvattamassa toisiamme ja lapsia, niin en ihan heti valita siitä että toinen jättää kaapinovet auki tai ostaa väärää leipää. Koska ainakin se toinen on olemassa siinä lähellä siinä vaiheessa, kun itse huomaa ettei ole ihmisenä aivan vielä tarpeeksi jalostunut pystyäkseen käsittelemään kypsästi sen että lapsi on piirtänyt lempihuulipunalla seinään aarrekartan tai tunkenut veljensä sieraimeen legon. Ja jos käy onni, toista tällaista opettavaista ja hiton raskasta ajanjaksoa ei enää osu kohdalle, kyllä yli 18 kuukautta asumista saman mantereen eri puolilla riittää.