EPPU EPÄNORMAALI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä on meidän OPT-välineet. OPT, ai ei sano mitään? Kyseessä on Oral Placement Therapy-menetelmä, jota käytetään mm. cp-vammaisten tai suu-huulihalkiopotilaiden kuntoutukseen. Ja sitten meillä. Ei ollut tuttu juttu itsellenikään pari vuotta sitten, mutta kun omaan arkeen tulee yhtäkkiä kutsumaton vieras, josta haluaa nopeasti eroon, tulee tahtomattaankin asiantuntijaksi vähintäänkin oman lapsensa asioissa. Meillä se kuokkija on verbaalinen dyspraksia, keskimmäisen kielellinen erityisvaikeus.

En katsonut eilen Marja Hintikka Liveä (koska tuli Good Wife-finaalijakso), jossa aiheena oli lapsen erityisyys. MHL:n sivuilla on koskettavat 12 tarinaa erilaisista perheistä, joissa on erilaisia lapsia, ja jokaisen tarinassa oli jotain mitä tunnistin, vaikka monella tapaa me ollaan erittäin onnekkain. Olen kirjoitellut aiheesta aika vähän, vaikka se on erittäin läsnä meidän arjessamme: Erilaiset terapiat ja tapaamiset määrittelevät menoja, ja suun motoriikkaa harjoittavia asioita on treenattava myös kotona, vaikka se ei yleensä huvita ei äitiä eikä lasta.

Kun saimme diagnoosin 1,5 vuotta sitten, tilanne näytti masentavalta. Juuri kolme vuotta täyttänyt, alle kymmenen sanaa puhunut Pampula oli saanut täyden palvelun tutkimukset, monen ammattilaisen arviot ja vanhemmat niin monta sivua eri tahoille täytettävää kaavaketta, että meinasi usko loppua. Asiantuntijat sanoivat, että nyt ei kannattaisi odottaa ihmettä, että lapsi yhtäkkiä alkaisi puhua. Se oli nimittäin se, millä monet meitä lohduttivat kun puheterapiakierros alkoi lapsen ollessa 2,5-vuotias: Jokaisella oli tuttavapiirissä joku tuppisuu, joka oli odottanut 4-vuotiaaksi ja sitten alkanut puhua yhtäkkiä kuin Paperi T. Ja Einsteinkin taisi oppia puhumaan vasta nelivuotiaana!

Ensimmäinen vuosi puheterapiaa olikin tahmeaa. Kolmen kuukauden Espanjassa oleilu, siitäkin huolimatta että kotona kuntoutettiin ahkerasti, johti takapakkiin. Tuntui, että ne varovaiset vihjaukset siitä, että voisi olla ettei lapsi koskaan alakaan puhua, voisivat käydä toteen. Ja sitten vähän syntymäpäivänsä jälkeen lapsi puhkesi puhumaan. Ei tietenkään täydellisesti, meillä on vielä todella paljon työtä ja tekemistä äännevirheiden ja puheen epäselvyyksien kanssa, mutta 30 sanan sanavarasto kasvoi kuukaudessa sellaiseksi, ettei sanojen määrää pystynyt edes laskemaan. Koitti se kauan odotettu aika, että joskus jopa toivoo lapsen olevan välillä hiljaakin, kun löpinästä ei meinaa tulla loppua.

Iltalehdessä oli eilen juttu motorisesta dyspraksiasta, joka liippaa aika läheltä meidän diagnoosia. Usein ne kulkevat käsi kädessä, tosin me ollaan oltu onnekkaita siinä mielessä, että vaikka lapsi onkin saksien kanssa välillä vähän vaarallinen yhdistelmä, hän on liikkuvainen ja vauhdikas ja apupyöristäkin luovuttiin tänä kesänä. Sen sijaan puheterapiassa käydään vielä vuosia, ja se on ihan okei. Verbaalinen dyspraksia, jossa ongelmat ovat nimenomaan puheliikkeiden ohjailussa eikä ymmärryksessä, on sen tyyppinen diagnoosi että siitä ei välttämättä pääse koskaan eroon. Jotkut äänteet saattavat jäädä ikuisesti puuttumaan tai jotkut virheet säilyä aikuisikään asti puheessa.

Ulkopuolisille kerron mielelläni kaiken, mitä tiedän dyspraksiasta – vaikka olen lukenut aiheesta paljon, se on yksi vaikeimmin diagnosoitavia puheenkehityksen häiriöitä. Meillä on onneksi apunamme ihana puheterapeutti ja Helsingissä audiofoniatrinen yksikkö, jossa saa alan parasta asiantuntijaosaamista tuekseen. Kun palasimme keskimmäisen kanssa tanssitunnilta ja tämä päätti koko matkan raitiovaunussa hoilottaa hieman omaperäistä tulkintaansa Sata salamaa-kappaleesta, herättäen kanssamatkustajissa sekä hymyä että hämmennystä, olin salaa tosi iloinen. Vuosi sitten alle 30 sanaa puhunut lapsi laulaa täysillä eläytyen JA KOKO ELÄMÄ RÄJÄHTÄÄ ja se on jo saavutus se.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

HAMSTRAUKSIA

Eihän tässä ole enää kuin tollaiset 50 päivää siihen, että vanha materialisti joutuu luopumaan yhdestä lempiharrastuksistaan. Olen tässä miettinyt, että pitäisikö kiusata itseään oikein kunnolla ja luopua samaan syssyyn sokerista, valkoisesta viljasta ja alkoholistakin. Hitto olisin hyvää seuraa ensi vuoden. Vieroitusoireita on varmasti luvassa jo pelkästä shoppailustakin, ja uskon että tekee todella hyvää vähän tarkastella tätä omaa ostokäyttäytymistä. Tai oikeastaan olla kokonaan käyttäytymättä.

Muutamia poikkeuksia olen ajatellut näihin ihan itse keksimiini sääntöihin. Jos nykyiset Hait alkaa vuotaa, saan ostaa uudet kumisaappaat. Jos ilmasto muuttuu vallan arktiseksi myös uudet talvikengät saattavat tulla tarpeeseen. Kenkien suhteen luvassa on varmasti eniten haasteita: Kun jalankoko on 42, olen tottunut siihen ettei kivoja kenkiä ehkä löydä juuri silloin kuin niitä tarvitsisi ja olenkin ostanut hyvän parin aina jos olen sellaisen kohdannut. Vähän niin kuin varastoon, laittaisi rahaa pankkiin, you know. Muuten ei pitäisi loppua lenkkarit kesken, paitsi jos palaan saliharrastuksen pariin niin uudet sisäkengätkin on hankittava jollei jostain löydy yhden yksinäisen Reebokin parempi, eli vasen, puolisko. Muuten välineurheilunkin osalta pitäisi pärjätä nykyisellä arsenaalilla.

Mutta kyllä tämä nyt on vähän lipsahtanut tämä rahankäyttö loppuvuodesta. Osa on ollut tosi tarpeellista, kuten talvitakki sen jälkeen kun edelliset rotsini olin optimistisesti myynyt. Lenkkarit kaupunkikäyttöön, kun edelliset Niket luovuttivat isovarpaiden kohdalta. Pari paksua neuletta, kun tuntuu ettei talvitakki riittänyt lämmöneristykseen. Uimapuku ja toinenkin, kun uimahallissa käydään nykyään viikottain. Ja sitten sellaista rätei ja lumpui, joita nyt ei oikeasti tarvitsisi. Tämähän tässä tietenkin on koko katkon ydin: Opetella ostamaan vain tarpeeseen, ei täyttämään jotain tylsää hetkeä, henkistä tyhjyyttä tai omaa epävarmuutta. Vielä parempi, jos samalla oppisi ostamaan kotimaista, laadukasta ja eettistä vaatetta – sellaisiakin on varmasti olemassa. Oman tyylinkään selkiytyminen ei olisi pahaksi, vaikken uskokaan ikuisiin klassikoihin omassa vaatekaapissani.

Tänä syksynä mielihaluja on ollut tosi paljon, siis tuolla shoppailupuolella. Kollaasista näkee, etten todellakaan ole mikään muotibloggaaja, mutta Samujin beanieta tekisi mieli (onneksi ne ovat harvinaisempia kuin saimaannorpat, eli voin säästää rahani), kiitos vain kahden emeritabloggaajan joiden kanssa istuin iltaa ja tulin ohimenen aivopestyä näihin blogipipoihin. Tuntuu, ettei mustia mekkoja voi olla tarpeeksi eikä leggingsejä, vaikka tästä olen varmaan eri mieltä sitten kun niihin kyllästyn ja joudun niistä jonain päivänä hankkiutumaan eroon. Sama pätee harmaisiin collegeihin ja huppareihin, taas yksi oman karderoobini kulmakivi. Onneksi näitä on nyt odottamassa kaapissa ainakin yhden orpokodin tarpeisiin, että jollei ensi vuonna kohdalle osu tulipalo niin mitään akuuttia vaatepulaa en tule potemaan. Toivottavasti vuoden päästä en tähän aikaan haaveile enää mistään pipoista vaan mielenrauhasta, gradusta, sokerittomista herkuista ja maailman pelastamisesta.

kollaasi.jpg
Siinä on COSsia, Selfish Motheria, Crocsia, Adidasta ja Samujita

SOMEMUTSI RAIVOSTUI KOHUMAINOKSESTA

Hei kiitti otsikosta, Yle, ei ollut muuten yhtään tarkoituksenhakuinen tai leimaava! Olisitte voineet otsikoida yhtä raflaavasti tämän päivän uutisen suomalaislasten onnellisuudesta: Suomalaislapsi on vallan tyytyväinen elämäänsä olisi kuulostanut paljon paremmalta jos sitä olisi hieman dramatisoitu, esimerkiksi Huolimatta sosiaaliselle medialle menetetyistä vanhemmista, suomalaislapset luottavat silti aikuisiin. Muistutus siitä, että vaikka nykyvanhemmat ovat tiedostavampia kuin yksikään aiempi sukupolvi esimerkiksi kehityspsykologian, ravinnon ja lasten fyysisen koskemattomuuden suhteen, he mokaavat silti. No, jokainen sukupolvi traumatisoi lapsensa omalla tavallaan – jatkuva kännykän vilkuilu on varmasti oma syntini.

Nyt ei ole tarkoitus kieltää tätä ilmiötä. Heitän ensimmäisen kiven ihan omaan polveen, koska toistuvasti huomaan kurkkivani puhelinta ja ”hoitavani asioita” ja joskus on niitä aamuja, että istun teekupin kanssa surffaamassa netissä etsimässä seuraavaa somekohua samalla kun lapset hyppivät yläsängyltä alas patjalle. Olisivat voineet tulla ottamaan valokuvan meiltä tuohon mainokseen, puuttuu vain pallotuoli, kristallikruunu ja koira. Vietän lasten kanssa noin kahdeksan tuntia päivässä hereillä yhdessä, ja siihen mahtuu aika monta hetkeä jolloin viestittelen toisen vanhemman tai jonkun kaverini kanssa, luen sähköposteja tai katson kissavideoita. En ole siitä ylpeä; tiedostan, että vähemmänkin voisi viettää aikaa internetissä ja yritän vastustaa kiusausta kaivaa se puhelin esiin taskusta aina silloin, kun mitään muuta ei tapahdu. Ehkä kyllä enemmänkin kouliakseni omaa keskittymiskykyä kuin siksi, että lapseni kokisivat suurta laiminlyöntiä katsekontaktimme katketessa hetkeksi.

No sitten se surullisenkuuluisa kampanja.

Mistä edes aloittaisi? Mainoksista, joissa isä loistaa poissaolollaan (ja isien konkreettinen katoaminen lasten elämästä olikin mainoksen metaviesti – Helsingin lähisuhdeväkivallan ehkäisytyöryhmän puheenjohtaja Olli Salin halusi varmuuden vuoksi suututtaa isätkin, kun pelkät syyllistyneet äidit eivät riittäneet)? Tietoiskuksi kutsutusta mustavalkoisesta videossa, jossa kouluikäisen lapsensa rannalle leikkimään vienyt äiti vilkaisee puhelinta ja eeppinen musta korppi vie lapsen? Lisääntyikö muuten tietoisuus? Pitäisikö varoa korppeja? Tai siitä, että kaupungissa jossa ei ole varaa riittäviin turva- ja ensikoteihin, kunnalliseen pariterapiaan on kuukausien jonot ja neuvolapalveluita karsitaan jatkuvasti, on varaa laittaa kymmeniä tuhansia euroja kampanjaan, jolla ei ole mitään sisältöä?

Nimittäin sivun mainos Hesarissa maksaa noin 23 000 euroa (summa perustui valistuneeseen arvioon, kampanjan oikeat kulut raportoitu tarkemmin myöhemmin). Tässä mainoksessa muistutetaan, että välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa (mites sitten tuo vanhanaikainen väkivalta, onko sitä enää ollenkaan?) ja ohjataan sivustolle kotiväkivalta.fi. Sivustolla sitten perheväkivallaksi tiivistetään somemutsi ja poissaoleva isä, ja kerrotaan kampanjasta. Vain kampanjasta. Ei mitään tukea tai apua, konkreettisia neuvoja siihen miten voisi arvioida onko oma median käyttö kohtuullisen rajoissa, ei tutkimustietoa aiheesta – koska kyse on näin vakavasta ilmiöstä, luulisi että tietoa olisi muutenkin kuin mutuna. Eli on laitettu kohtuullinen määrä rahaa palamaan siihen, että on saatu aikaiseksi syyllistävä mainos, joka ei osu maaliinsa, ilman että tarjotaan mitään muuta tilalle. Kampanja ilman sisältöä. Saatiin sillä tietysti näkyvyyttä ja ”keskustelua”, mutta jotenkin kuvittelin että tällainen moniammatillinen työryhmä olisi saanut tuotettua jotain muutakin kuin sormenheristelyä ilman sisältöä. SISÄLTÖÄ!!! Sitä me somemutsit halutaan, siksihän me kokoajan googletetaan kännykkä kädessä.

Varmasti suurin osa vanhemmista voisi tsempata sen suhteen, paljonko uhraa aikaa näytöille. Tästä on muuten tehty ihan hyväkin kampanja, Väestöliiton Paras syy, jossa ilmiötä tarkastellaan osana hieman laajempaa yhteiskunnallista kokonaisuutta ilman, että ihan normaalilta, suorastaan poikkeuksellisen hyvinvoivalta näyttävä perhe leimataan väkivaltaiseksi koska vanhempi vilkaisee puhelintaan. Voisin kuitenkin kuvitella, että tälle rahalle olisi ollut aivan helvetisti parempaa käyttöä kuin stereotyyppinen, alleviivaava mainos, joka ei tarjoa ihmisille mitään muuta kuin syyllisyydentunteita ja stressiä siitä, viekö korppi nyt lapsen kun luen tämän Wilma-viestin.

PS. Postaus on kirjoitettu Onni-bussissa välillä Viikki-Lahti eikä sen kirjoittamisen aikana bloggaajan vastuulla ole ollut yhtään alaikäistä lasta.

PPS. Päivitys 16.11. klo 19.50: Veronika Honkasalon FB-sivuilta tieto kampanjan tarkemmasta kustannusrakenteesta:

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-16-kello-19-53-25

MUUTAMA SANA METATYÖSTÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

No niin, oikeastihan tämä asia käsiteltiin loppuun silloin vuosi sitten, kun Ylen ”tutkimus” metatöistä ja niiden epätasaisesta jakautumisesta julkaistiin. Kaikkihan eivät varmaan ole samaa mieltä siitä, kuuluuko niinsanottujen metatöiden listalle esimerkiksi lampun vaihto, laskun maksu tai lasten nukutus (meillä se saattaa olla näkymätöntä, mutta kuuluu kyllä kauas) mutta siitä varmaan kaikki naiset ja ehkä muutamat miehetkin ovat samaa mieltä, että kaiken muun sähläyksen ohessa se näkymätön työ kuormittaa aika paljon.

Ja moni, minäkin, ilahtui siitä, että tälle henkiselle to do-listalle saatiin nimi! Metatyöt! Kuulostaa ihanan akateemiselta. Ja oli kiva, että ne vihdoinkin saivat tunnustusta kaiken konkreettisen kotityön ohella: En ole varmaan ainoa äiti, joka on suunnilleen vauvan syntymästä asti (tai oikeastaan jo siitä kun teki positiivisen raskaustestin ja piti alkaa miettiä mitä juustoa ei saa syödä ja mille viikolla pitää varata sokerirasitus jne) kokenut, että oma vastuualue laajeni kerta heitolla. Ja totta kai vanhemmuus tuo lisää vastuuta ja tehtäviä, mutta väittäisin, että tässä ei sukupuolten välinen tasa-arvo täysin toteudu.

No. Ystäväni sitten linkitti tämän tutkimuksen Facebook-seinälleen. Hyvin harmittomasti, ilman provokatiivista saatetekstiä, enemmänkin silleen iloisen ahaa-elämyksen myötä, että katos, muitakin vaivaa tämä alitajuntainen prosessointi kun yrittää muistaa palauttaa ajoissa lomalaput päiväkotiin ja ostaa anopille synttärilahja. Ja mitä tekee lapseton mies ensimmäiseksi? Tulee kertomaan päivityksen perään, että tutkimus on väärä, valheellinen ja suorastaan puolueellinen. Perustelu? ”KOSKA KUN TE SITTEN LÄHDETTE MATKALLE, NIIN KUKA KÄYNNISTÄÄ AUTON!?”.

Tässä vaiheessa tietty meikäläisellä lensi sitruunavedet nenän kautta näppikselle. Kuulostaa joo ihan metatyön määrittelyyn sopivalta, että käynnistää auton. Rehellisyyden nimissä, kyseinen koko sukupuolensa puolesta loukkaantunut henkilö muotoili kysymyksen niin, että kuka ennen lähtö huoltaa, skrabaa ja käynnistää auton. No, varmaan se perheen isukki samalla kun äiti pukee kaikki lapset, varmistaa että kaikki tavarat on mukana ja sähkölaitteet pois päältä, heh heh. Ja ihan tosi, mulla ei ole ajokorttia eikä autoa, mutta en tosiaan tiennyt että auto täytyy huoltaa joka kerta ennen liikkeelle lähtöä.

Tästä seurasi kymmenien viestien mittainen juupas-eipäs-väittely, jossa mies toisensa perään tuli ilmoittamaan, että asetelma on epäreilu eikä huomioi miesten metatyötä. Kovin paljoa esimerkkejä jatkuvasta metatyöstä ei esiintynyt, ja oikeastaan autonkin kohdalla on hieman kyseenalaista puhua olosuhteiden synnyttämästä metatyöstä: Yleensä autoa ei ole hankittu lasten takia, vaan se sitä huoltava, tankkaava ja katsastava henkilö ajaa myös töihin ja mökille. Ja näin autottoman perheen näkökulmasta en keksinyt kovin montaa lisää ”miesten töiden listalle”. Toisaalta kuten kaikki tiedämme, ei jako ole näin yksinkertainen: Meillä mä olen aina mielelläni (tai no mielelläni ja mielelläni, mutta ihan sujuvasti tehnyt sen kuitenkin) tyhjännyt lavuaarin hajulukot, ja toisaalta tunnen perheitä joissa isä on oikea metatyön mestari.

Eikä tarkoitus ollut kollektiivisesti syyllistää miehiä. Omalta osaltani metatyömarttyyrin rooliin ajautuminen johtuu ennen kaikkea siitä, että olen asettanut riman ja haluan, että sen yli mennään. Pohdin ystävän avaukseen, onko kyse siitä, että nainen on tavallaan se empaattisempi sukupuoli ja ajattelee, suorastaan huolehtii, muiden reaktioista enemmän. Mitä ne anopin serkut sanoo jos ei tänä vuonna tule joulukorttia? Mitä ne tarhassa ajattelevat jos lapsi on neljä päivää siellä samassa paidassa? Miltä lapsesta tuntuu jos se vie Maijan synttäreille lahjaksi Ässäarvan, kun unohdettiin ostaa lahja? Voisin tietysti delegoida miehelle vaikka mitä, mutta sitten stressaisin sitä muistaako se hoitaa homman ja tuleeko homma hoidettua minun standardejani vastaavasti. Aika mahdoton yhtälö.

Sen jälkeen kun Käytännön Mies lähti, ei oma metatyölistani kasvanut mitenkään hillittömästi. Pyörien huolto, kenkien lankkaus ja elektroniikan korjaus on aina ollut miehen heiniä, mutta ei varsinaisesti jokapäiväinen murheenaihe meillä. Nämä voi jopa ulkoistaa, jos siltä tuntuu. Ihan entiseen tapaan pitää ainakin kerran viikossa käydä läpi sukkia ja hanskoja ja etsiä niille pareja, täyttää lippulappuja Kelalle ja kerholle, vaihtaa yhden veljen vaatekaapin sisältöä toisen hyllylle kun ne kasvavat niin hiton vauhdikkaasti, ja yrittää muistella mitä kaikkea muistettavaa seuraavalle viikolle on. Ihan varmasti olisin voinut jakaa vastuuta ja opettaa sitä puolisoa – niin tympeää kuin aikuista ihmistä nyt onkaan kouluttaa – omatoimisesti tarttumaan näihin meta-askareisiin, mutta kai sitä on laskenut kaiken olevan helpompaa jos vain itse tekee sen. Muutaman kerran olen kokeillut, mutta siitä on jäänyt lähinnä hauskoja anekdootteja kerrottavaksi.

Elämä ilman metatöitä olisi ihanaa. Onhan se kurahousutilanteen vatvominen ja hammashoitajan tarkastusten varaaminen pieni hinta siitä, että joku omaa geeniperimää edustava yksilö herättää aamuviideltä itkien Dinojunan perään. Ja voisi ottaa mallia siitä miehisestä laissez-faire-tyylistä, että ei oo niin just onko tarhakuvauksessa vaatteet viimeisen päälle valittu tai lapsien lautasilla joka päivä jotain vihreää. Ehkä nämä olisivat vähän vähemmän ruuhkavuodet, jos pään sisällä olisi pari kaistaa vapaana.

PS. Aiheen hengessä kuvat ovat kuopuksen viimeiseltä tanssitunnilta. Ai miten Muumihumppaa tanssiva taapero on oikea metatöiden ruumiillistuma? No, ensin tietty on pitänyt miettiä mistä lajista lapsi voisi pitää (mietin kyllä ihan väärin, se inhoaa tanssia). Sitten piti kartoittaa, kuka moista iloa meillä päin tarjoaa ja hieman vertailla hintoja, ajankohtia, kurssien kestoa ynnä muita ominaisuuksia. Kun tunneille tuli aika ilmottautua, piti tietysti olla haukkana keskiyöllä puolikuun aikaan kello 11 valmiina läppärin ääressä hakkaamassa refreshiä – ja sekin paikka meni sivu suun, koska unohdin hoitaa rekisteröitymisen etukäteen, daah, mutta onneksi päästiin jonosta sisään. Ja sitten ennen harrastuksen alkua piti varmistaa mitä tarvitaan mukaan, milloin ja missä harrastetaan, huolehtia että lapsen levon- ja verensokerintaso on kunnossa 45 minuutin sekoilusessiota varten ja sitä rataa. Sitä se metatyö teettää.

PB123270.jpg