Eilen tuli vuosi viimeisestä työpäivästäni. Sen jälkeen en ole tehnyt päivääkään palkkatöitä, ja säästän teidät niiltä klassisilta ”mutta kotitöitä senkin edestä”-heitoilta. Olen ollut omasta vapaasta tahdostani työtön, joskin aika kiireinen opintojen, lasten ja erityisesti keskimmäisen kuntoutusten kanssa. Ja tietty reissannut kohtuullisen paljon, ja siellä tehnyt vähän vapaaehtoistyötä, ja Flow’ssa olen ahkeroinut ilmaiseksi, mutta you know. Olen nyt ollut kaikkea muuta kuin kansantaloudellisesti kannattava yksilö, ja tämä on ollut ihan mukavaa. Vaikka toki toivon, että tämä jää ainoaksi vuosipäiväkseni työttömänä ja ensi vuonna olen jo saanut vähän toisenlaista sisältöä elämään.

Tämä on ollut pisin tauko työelämästä sitten vuoden 1998, jolloin aloitin keikkailla epämääräisesti ensin sisustuskaupan siivoajana ja lastenvahtina, sitten isäni työpaikalla yhden Suomen ensimmäisen verkkokaupan asiakaspalvelussa. Olen yleensä paiskinut ainakin kahta eri työtä kerralla, tosin kyse ei ole mistään ahkerasta elämäntavasta vaan ahneudesta. Joten on ollut outoa olla tyhjän päällä ilman yhtään voimassaolevaa työsuhdetta, aika lailla kotihoidontuesta ja opintotuesta riippuvaisena. Kun pojat ovat olleet vauvoja, olen palannut töihin heidän ollessaan 10 kk, 6 kk ja kuopuksen kohdalla jo tämän ollessa kolmekuinen – ne kahdeksan tunnin erot äidistä tuskin traumatisoivat lapsia, mutta tuntuivat kyllä alkuun todella tukalalta (muutenkin kuin maidosta täyttyvien rintojen takia). Nyt olen sitten luentoja lukuunottamatta ollut aika lailla läsnä.

Ehkä parasta työttömyydessä on ollut lepo. Yli kymmenen vuotta kolmivuorotyötä ja siihen päälle nuo omat kolme nahkavekkaria niin unettomia öitä on alla satoja. Olen aina viettänyt työpaikalla ruokatauot nukkuen, mutta se ei ihan riitä korjaamaan jatkuvaa sisäisen kellon siirtelyä ja pätkittyjä unipätkiä. Nyt mulla on ainakin teoreettinen mahdollisuus nukkua joku yö sen kuuluisat kahdeksan tuntia, joskin yleensä päädyn tekemään koulutöitä tai pläräämään Instagramia vähän turhan myöhään. Mutta fyysinen vointi on ollut paljon parempi, kun vuorokausi ei ala keskellä yötä tai pääty auringonnousuun, paitsi jos sattuu nyt olemaan juhlimassa.

Olisin luultavasti kaivannut työkavereita, jolleivat entisen työpaikkani parhaat tyypit olisi niin ihania, että ovat kutsuneet mukaan illanistujaisiin ja jopa firman varjopikkujouluihin. En varsinaisesti kaipaa asiakkaita enkä työyhteisöä, mutta niitä huippuyksilöitä jotka tekivät työpäivistä siedettäviä – niitä on ikävä. Onneksi kuitenkin entisiä kollegoita voi nähdä vapaa-ajallakin, joten problem solved. Omalle mielenterveydelle on varmasti tehnyt hyvää, ettei säännöllisin väliajoin tarvitse kuunnella huorittelua, auttaa hätääntyneitä ihmisiä pystymättä oikeasti tekemään mitään tai kuunnella rasistista kommentointia umpihumalaisilta junteilta.

Mutta on tässä vapaudessa huonotkin puolensa. Ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen raha. Luopumalla ja luovimalla tietysti selviää pitkälle, mutta kaipaan myös sitä että yllättävien menojen ilmestyessä pystyi tilannetta paikkaamaan extravuoroilla ja ylitöillä sai tasapainotettua taloutta. Töissä istutut pyhät näkyivät tietysti konkreettisesti joulukuusen alla ja kyllähän se tasainen toimeentulo toi huolettomuutta. Haaveilen jo nyt ensimmäisestä palkkapäivästä tämän jälkeen, vaikka se varmaan menee luottokorttien lyhentämiseen. Ja tietenkin jännittää, löytyykö niitä töitä valmistumisen jälkeen – ei mikään itsestäänselvyys näinä aikoina. Tällaisessa tilanteessa, kun on kädet täynnä kaikkea muuta tekemistä, työttömyys on ihan okei mutta voin kuvitella että jos tämä ei olisi vapaaehtoinen valinta niin seinät kaatuisivat päälle.

Ensi keväänä sitten pitäisi päivitellä cv ja miettiä taas seuraavaa suuntaa elämälle. Samalla ihanaa ja kamalaa, kun toi päätöksenteko ei oo meikäläisen vahvuuksia.