BRIGHTONISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun julkaisin ensimmäisen kuvan Brighton Pieristä Instagramissa, kävi äkkiä ilmi että olin jäänyt kokonaan vaille erästä oleellista sukupolvikokemusta meille vähän ennen kovinta globalisaatiota kasvaneille nuorille: kielikurssia Brightonissa! 1990-luvun kielikursseja muisteltiin haikeudella ja ymmärränhän sen: jos tämä alle tunnin junamatkan päässä Lontoosta sijaitseva viehättävä, juuri sopivan kokoinen rantakaupunki Englannissa tekee vaikutuksen matkoilla kuluneeseen kolmekymppiseen, mahtaa se olla ihana juuri maailmalle karanneille teineille! No, koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua Brightoniin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä tosiaan lensin viime kuun lopussa, ikään kuin synttärienikin kunniaksi, Englantiin. Matka oli sellainen puoli-ex tempore: Brightonissa asuvalla ystävällä oli yliopiston lopputyön tiimoilta taidenäyttely kaupungissa, meillä on lentokentälle matkaa kotoa noin 300 metriä (matka kotiovelta lentokoneen lähtöportille, passin- ja turvatarkastukset mukaan lukien: 19 minuuttia!), suorat lennot Gatwickiin irtosivat alle 80 eurolla, ja olin vaan valmis matkustamaan ekaa kertaa kymmeneen vuoteen yksin.  Ja mikä täydellinen loma mulla olikaan! Tai oikeastaan osa lomasta meni kaikenlaisten rästitöiden parissa, mutta matka täytti kaikki odotukset ja sydämen hyvällä fiiliksellä. Ystävätär ja tämän avomies, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, olivat loistava isäntäpari ja Brighton loistava matkakohde.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä noin 155 000 asukkaan kaupunki Englannin etelärannikkolla oli, kuten jo aiemmin hehkutin, jotenkin just sopivan kokoinen: tarpeeksi kompakti että kaikkialle pääsi jalan (vaikka tietenkin kuljettiin myös klassisilla kaksikerrosbusseilla), sopivan suuri että sai shoppailtua (siitä tulee ihan oma postauksensa…), tarpeeksi, mutta ei liikaa nähtävyyksiä ja kulttuuria… ja sitten mikä valikoima ruokapaikkoja! Voisin viettää viikon Brightonissa pelkästään syöden! Niin paljon erilaisia leipomoita, kahviloita, pieniä ravintoloita, pizzerioita… Kävin vaa’alla reissun ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä ja onnistuin keräämään massaa lomalla kaksi kiloa. Ihan hyvä saavutus neljässä päivässä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Noudatin ravintolavalinnoissa pitkälti emännän suosituksia, onhan hän asunut kaksi vuotta Brightonissa ja niin sanotusti tuntee mestat. Kävin nauttimassa yksin lauantai-illan aterian libanonilaisessa Al Rouche-ravintolassa. Alle kahdella kympillä söin itseni älyttömään ähkyyn lempiruokaani, erityismaininta pinnalta rapeille ja sisältä mehukkaille falafel-pullille. Paikan sisustus muistuttaa kyllä kiinalaisravintoloista Keravalla, mutta jos ei anna ulkonäön hämätä niin sympaattinen palvelu ja kohtuuhintainen ruoka hurmaavat. Söimme lounasta myös kaverini kantakuppilassa, Billie’sissä, jonka avokadoleipä vilahti jo aiemmassa postauksessa. Erityisen suosittu paikallisten keskuudessa, ei ehkä oma suosikkini mutta siis siitäkin huolimatta oikein hyvä (siis oikeasti kannattaa käydä!). Söimme sunnuntai-illan viimeisen ehtoollisen Very Italian Pizza (eli V.I.P.) nimisessä paikassa, joka kornista nimestään huolimatta oli jotain tajunnanräjäyttävää. Taivaallista napolilaista pizzaa kiviuunista. Hyvää juomaa – jälkkärit ovat paikan heikko lenkki, mutta ei niille oikeasti ole tilaakaan sen pizzan jälkeen. Sitä ennen olin syönyt fish & chips-annoksen yhdessä Brightonin rantakadun monista kalapaikoista, Melrosessa, joka jäi kelvollisen, joskin varsin yllätyksettömän annoksen sijaan mieleen todella omituisesta, itäeurooppalaisesta palvelusta ja kalliista cokiksesta. Sijainti ja viehättävä ranskalaistyylinen sisustus, sekä ilmainen wi-fi, antoivat paljon anteeksi! Ja viimeisempänä, muttei vähäisempänä oli hampurilaispaikka Coggings & Co, johon piipahdimme pikalounaalle matkalla juna-asemalla. Emme olleet suunnitelleet syövämme siellä, mutta ovesta kadulle tulvahtanut täydellisen pihvin (kyllä, se kutsui jopa kasvissyöjää!) tuoksu kutsui sisälle. Ja hyvää oli se kasvishampurilainenkin. Ja niin monen ravintolan ja pubin kutsuun jäi vastaamatta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ravintoloiden ja kauppojen lisäksi tuli luuhattua rannalla; sekä tunnin bussimatkan päässä sijaitsevalla Seven Sisters-luonnonpuiston alueella että ihan Brightonin omalla rannalla, joka syksyn harmaudessaankin oli kiva paikka kuluttaa aikaa. Kunhan tasaisin väliajoin toistuneet sadekuurot eivät haitanneet. Jos en olisi niin pahasti korkeanpaikankammoinen, olisin varmasti katsonut Brightonia myös yläilmoista käsin i360-näköalatornista käsin, joka sijaitsee aivan rannassa. Ehkä ensi kerralla? Seuraavalle kerralle jäi vaikka mitä muutakin tehtävää ja nähtävää: kaunis Royal Pavilion, jonka puutarhassa ehdin kyllä pyöriä nauttimassa kukkien värien ja tylsän harmaan taivaan välisestä kontrastista, sen lisäksi muutama museo kuten esimerkiksi Brighton Museum and Art Gallery, ja esimerkiksi The Lanes-kadut kauppoineen ja kahviloineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luultavasti kaikista suosituin kohde turisteille on Brighton Pier, tuo uusi palaneen tilalle rakennettu kompleksi, jonka ääni- ja valomaailmasta tuli mieleen täkäläiset feriat. Vaikka sinällään ymmärrän tuon pelihallin ja tivolin ja herkkukojujen kombon viehätyksen, mua lähinnä ahdisti tuollaisessa ilmapiirissä. Kävinkin ottamassa pakolliset ennustukset (olenhan vanha Big-elokuvan fani) Zoltar-koneelta ja katsomassa paikan, mutta en lopulta jäänyt edes churroille – joita paikan päällä mainostettiin jonain kevyenä terveysruokana. No, kaikki on kai suhteellista…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matka oli siis mainio irtiotto kotoa. Toki kävi vähän niin kuin pelkäsin: monessa paikassa sydämestä pisti, kun mietin miten innoissaan pojat olisivat olleet – juuri Pieristä, tai Seven Sistersistä, tai Brightonin suuresta SeaLifestä. Kotimatka oli vaiherikas, koska päivää ennen paluutani oli yksi kolmesta Gatwickiltä Gibraltarille lentävistä lentoyhtiöistä mennyt konkurssiin ja minun Easyjet-lennolleni oli myyty viimeisiä paikkoja vaatimattomaan tuhannen punnan hintaan. Lento oli muista syistä pari tuntia myöhässä ja Gibraltarille – jonka kiitorata on 1,8 km pitkä ja alkaa ja päättyy mereen – oli ristituulten takia niin vaikea laskeutua että jouduttiin ensimmäisellä yrityksellä nostamaan nokka viime metreillä takaisin ylös ja kiertelemään Marokon päällä. No, lopulta laskeuduttiin Iso-Britannian yhdeltä alueelta toiselle, rentoutuneena, onnellisena ja muistikortti täynnä kuvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

VAPAUS (JA SKUMPPA) MAISTUU HYVÄLLE

Joskus se on rauhassa katsottu jakso Hakekaa kätilöä ja pussi irtokarkkeja. Joskus se on vuorokausi hemmoteltavana hotellissa kolmen kaverin kanssa vapaana velvollisuuksista (ja niistä kolmesta maailman ihanimmasta lapsesta). Kun lähtee yksin reissuun, on kassi kevyt niin vertauskuvallisesti kuin konkreettisestikin. Vaikka nuorempanakin nautin irtiotoista arkikuvioista sekä matkustamisesta, on näihin pieniin pakomatkoihin tullut ihan oma arvonsa sen jälkeen kun kotiin ilmestyi kolme varsin täysipainoista palvelua vaativaa tyyppiä.

Vähänkö rentouduin jo pelkästä ajatuksesta, kun ihana Lähiömutsi laittoi kutsun mukaansa Långvikin kylpylähotelliin aktiivilomalle. Parin päivän varoitusajalla järjestyi lastenhoito ja hyväksi seuraksi mukaan myös Turun kuningatar Laura sekä Maiju, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut – ja nyt harmittaa, että vasta lähtömetreillä tutustuin tähän todella sympaattiseen tamperelaiseen! Kun Hanne kertoi, että luvassa olisi maistelumenuja, SUPpailua, suolahuonetta ja omaa saunaosastoa niin meinasin pissata housuuni. Luksukseksi lasken myös sen, että saa käydä vessassa rauhassa ilman että kukaan huutaa äitiä, nukkua ilman että koon 31 jalat potkivat naamaan sekä syödä kun ruoka on vielä lämmintä – eikä tämä ole mitään mammamartyrointia vaan ihan vaan toteamus siitä, että lapsiperhearjessa pitää priorisoida, ja joskus on tosi ihana olla itse oman tärkeysjärjestyksensä kärjessä.

Torstaina treffattiin rautatieasemalla paitsi jo valmiiksi vähän hysteerinen seurueemme, myös kertakaikkisen suloinen oma autonkuljettajamme mustine Audeineen. Me saimme kyydin Kirkkonummelle ja kuljettaja noin puolen tunnin esitelmän kuukupeista, kuukautiskierrosta ja ehkäisystä. Kun olimme majoittuneet kahteen sviittiimme – toinen muuten vain hulvattoman kokoinen, minun ja Mamman huoneessa oma olohuoneemme kokoinen sauna merinäköalalla – korkattiin skumpat, Maijun tuomat goodie bagit ja otettiin ehkä turhan reteet pohjat kun pelättiin  pihalla ropisevaa raekuuroa ja lähestyvää suppaustuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAporeallas-bileetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hannen blogista voi lukea tarkemman matkaohjelman: siihen sisältyi rakastuminen SUP-lautailuun, kiitos vaan TwentyKnots (ja lyhyt opetus: lievässä laskuhumalassa vastatuuleen melominen on tosi epätoivoista!), suolahuoneessa kikattamista ja sellainen epäuskoinen ”voiko mulla olla näin kivaa?”-huokaus lämpimässä porealtaassa, skumppalasi kädessä, seurassa, jossa ei tarvinnut esittää, jännittää eikä pelätä, että ne pissaa altaaseen. Mikä fiilis oli syödä kolme ruokalajia takkatulen ääressä ilman keskeytyksiä (tai oli keskeytyksiä, mutta tarjoilija kysymässä halutaanko lisää viiniä tai jälkiruokaa on ihan okei). Mikä fiilis nauraa vatsalihakset kipeäksi. Mikä fiilis vaan olla.

Ja 24 tunnin hermoloman jälkeen oli yhtä ihanaa palata kotiin, olkootkin että vastaanotto vaihteli välinpitämättömästä ”voinko lähtee ulos pyöräilee”-mutinasta kuopuksen lievään loukkaantumiseen. Mutta jokainen äiti, nainen, ihminen, ansaitsisi tämän. Pientä hemmottelua. Tiedän, että Espanjassa sitten odottavat taas vaahtokylvyt, mutta kyllä tuollaisissa puitteissa on helpompi karata kotitöitä tai sitä sisäistä to do-listaa. Minullehan tämä rilluttelu oli ilmaista ja pääsin mukaan siitä ansiosta, että olen niin hirveän hauska tyyppi (ja mulla on kamera), mutta erityiskiitoksen haluan kuitenkin lähettää Långvikiin todella ystävällisestä, ammattimaisesta mutta samalla rennosta palvelusta. Myös itsekirnuttu voinne oli taivaallista.

Vaikka olen palannut keskeneräisten muuttolaatikoiden, kiukuttelevan kolmikon ja kiireen keskelle, saan vieläkin virtaa vuorokauden vapaudesta. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Vähän useamminkin vaikka.

PS. Hannelle kiitos nyt vielä kerran matkasta (se on se kiittelysyndrooma!) sekä osasta näitä kuvia!

SEVILLA, VANHA SUOSIKKI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jo valmiiksi pahoillani kuvaövereistä. Sevillasta tuntuu olevan täysin mahdoton selvitä ilman tyhjiä akkuja (kyllä, monikossa) ja täyttä muistikorttia. Se on vain niin ihana. Upea. Mun toinen Espanjan suosikki suurkaupunki Madridin ohella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tasan kaksi viikkoa sitten saavuin Sevillaan mun äitini seuraksi. Supermummi oli ottanut viikon loman tuolla Andalusian maakunnan pääkaupungissa, ihanassa taiteen ja kulttuurin metropolissa. Viime kerralla me koluttiin läpi ensimmäiset ”pakolliset” turistikohteet, eli Plaza de España ja Santa Marían katedraali sekä Giraldan torni. Tällä kertaa mun listalla olivat sitten tämä yllä näkyvä Metropol Parasol-rakennus sekä Alcázarin kuninkaallinen palatsi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

28-metrinen Metropol Parasol on yksi maailman suurimpia puurakennuksia. Vaikka rakennus sijaitsi todella kätevästi meidän majoituksemme vieressä, selvittiin sinne vasta pimeällä auringon laskeuduttua jo aikoja sitten. Ei kyllä haitannut: Suuntasimme suoraan ylös neljässä tasossa olevaa ”herkkusientä”, ja näkymät Sevillan yli olivat lumoavat.

metropolturistas.jpg

Sisäänpääsy maksoi 3 euroa per henkilö, ja siihen kuului myös drinkki ylhäällä näköalatasanteella. Okei, drinkki oli luultavasti jotain kotipolttoista viiniä tai tinto de veranoa hanasta, mutta suomalainen kyllä hyödyntää ilmaisen alkoholin jos sitä on tarjolla. Vaikka Metropol Parasolissa ei juuri muuta tekemistä ole kuin kierrellä sen ”katolla” 11 000 neliömetrin alalla, se on jotenkin todella sympaattinen ja kiva käyntikohde. Hienot maisemat, hauska tunnelma, paljon paikallisia viettämässä lauantai-iltaa. Suosittelen!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

intendentti.jpg

Siinä missä viime visiitillä eksyttiin Casino de la Exposición-kulttuurikeskukseen, tällä kertaa mentiin sinne ihan tarkoituksella. Molemmilla käyntikerroilla olemme osuneet paikalle juuri meneillään olevan näyttelyn viimeisinä päivinä, ja molemmilla kerroilla valoisassa näyttelysalissa on ollut kylmäävä, jopa masentava, tunnelma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä El circo de las penas-näyttely, tai performanssi, oli osa Sevillassa pidettyä performanssitaiteen festivaalia, tai oikeastaan sen loppuhuipennus. Ihmisen kuolemaa, muistia, aisteja ja tunteita koneina käsitellyt spektaakkeli oli suhteellisen ahdistava synkän äänimaailmansa ja teemansa myötä, mutta ilahduttava osoitus espanjalaisesta nykytaiteesta ja sen hyvinvoinnista. Muuten Sevillan museotarjonta on aika old schoolia: Tarkoitus oli käydä myös Museo de Bellas Artes-museossa, mutta mummin todettua sen aika vahvasti uskonnolliseen taiteeseen orientoituneeksi, ja ihan rehellisesti sanoen hieman tylsäksi, päätettiin tuhlata sekin aika tapaksilla ja tintolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sevillan-matkan kruunasi sitten vierailu Real Alcázar de Sevillassa eli Sevillan kuninkaallisessa Alcázarin palatsissa. Sunnuntaina olivat kaikki muutkin turistit yllättäen liikkeellä, joten nähtyäni jonon luovutin kahdesti (ja menin tintolle ja tapaksille), mutta kolmannella kerralla tilanne näytti sen verran siedettävältä, että päädyin noin vartiksi jonottamaan ja ehdin kierrellä tiluksia vajaan 1,5 tuntia ennen kotiinlähtöä.

tangerine.jpg

No, ensinnäkin alle kaksi tuntia ei riitä tuolla mihinkään. Alue on valtava: Ei uskoisi, että aivan Sevillan sydämessä muurien sisään kätkeytyy tuollainen paratiisi. Kyseessä on alun perin ollut maurien linnoitus ja sisältä palatsi onkin mielenkiintoinen sekoitus goottilaista tyyliä ja islamilaista, maurien tuomaa mudéjar-arkkitehtuuria. Sisäänpääsy maksoi 9 euroa ja suosittelen lämpimästi tekemään niin kuin minä en tehnyt: Lyöttäytymään jonkun ryhmän matkaan, osallistumalla itse ohjatulle kierrokselle tai edes ottamalla virtuaalioppaan matkaan. Paikkaan on nimittäin helppo eksyä, ja toisaalta sen historia on niin mielenkiintoista että on vaikea yhtä aikaa lukea kiehtovia tarinoita ja löytää niiden tapahtumapaikkoja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Palatsin tutkimiseen kannattaa ehdottomasti varata paljon aikaa ja vaikka vähän evästä, toki alueelta löytyy niin mainio museokauppa kuin kahvilakin. Alcázarin palatsi on kuin Sevilla pienoiskoossa: Täynnä upeita yksityiskohtia, toisaalta hiton helppo eksyä. Alueen lukuisilla sisäpihoilla ja puutarhoissa saa helposti tuhlattua parikin tuntia sitruuna- ja mandariinipuiden varjossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

realalcazar.jpg

Esillä on tietenkin taidetta vuosisatojen takaa, antiikkiastiastoja, keramiikkaa ja seinämaalauksia. Itse skippasin aikataulusyistä kaiken korkeakulttuurin ja opettavaisen eli sisäänpääsyn kuuluvat näyttelyt, mutta tarjolla on monenlaista ihmeteltävää.

realalcazar1.jpg

Toisella puolella Plaza Virgen de los Reyes-aukiota eli Alcázarin palatsia vastapäätä sijaitsee se kuuluisa katedraali ja Giraldan torni: Jos olet liikkeellä ilman lapsia ja jaksat kierrellä ja kävellä, suosittelen näiden kohteiden välillä pitämään pitkän lepotauon (tapaksia ja tintoa, tiedättehän) ja sitten jatkamaan suoraan seuraavaan – luultavasti aamupäivä on otollisempi omistaa palatsin tutkimiselle. Askelmittari tulee luultavasti lirkuttelemaan onnesta kun kierrät ensin palatsin salaiset käytävät ja sen jälkeen kiipeät kellotorniin, ja voin kertoa, että sen jälkeen olet saanut koko viikon annoksen paitsi hyötyliikuntaa, myös henkeäsalpaavaa kauneutta.

lemons.jpg

virtuaaliopas.jpg

SYÖ JA NUKU RONDASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Parador-hotelli Puente Nuevo-sillan toiselta puolelta

Meidän yhden yön mittaisella pakomatkalla Rondaan oleellisinta oli ehkä syödä hyvin (ja rauhassa) ja nukkua hyvin (ja rauhassa). Rondassa on paljon pieniä majapaikkoja, mutta me päätettiin olla suuria tuhlaajia ja varattiin huone Rondan Parador-hotellista. Tämä aivan Puente Nuevo-sillan kupeessa sijaitseva hotelli oli kaupungin parhaalla paikalla, ja meilläkin kävi perushuoneessa tuuri, sillä pieneltä parvekkeeltamme näkyi upeasti sillalle ja laaksoon.

P1081233.jpg
Auringonnousun näkymä meidän huoneesta

Paradoresit ovat itse asiassa Espanjan valtion omistama hotelliketju, jossa vanhoihin, historiallisiin ja hienoihin rakennuksiin on entisöity hotelli. Paradores de Turismon tarkoitus on ylläpitää kulttuuriperintöä paitsi näiden hotellien kautta, myös paikallista kulttuuria ja sen erikoisuuksia tukemalla. Meidän hotellimme oli entisöity, mutta hyvin pitkälti paikan alkuperäistä luonnetta kunnioittaen. Nyt hotelleja on ympäri Espanjaa 94 kappaletta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kameramokan takia mulla ei ole kuvia huoneesta (mutta eikö nämä kuvat shampoopulloista aja asian?), mutta se oli korkea – ainakin neljä metriä!- ja askeettinen mutta toimiva, kylpyhuone erityisen hieno. Vedenpaine ja -lämpö pysyivät tasaisina koko suihkun – ei mikään itsestäänselvyys Espanjassa. Vaikka olen tottunut jakamaan peiton, oli yksi pitkä, yhteinen tyyny vähän haastava. Wi-fi ei toiminut koko hotellissa, mikä tietenkin on ihan positiivinen asia jos on romanttisella lomalla. Palvelusta näki, että ketju on Espanjan valtion omistama, sillä palvelu oli erittäin espanjalaista. Ja tämä ei nyt valitettavasti ole kehu…

aamupala.jpg

Maksoimme yöstä 134 euroa (varattuna suoraan Paradoresin sivuilta) ja hintaan sisältyi myös aamiainen. Ja vaikka sitä ei kuvista ehkä uskoisi, pienellä ja kompaktilla aamupalalla oli tarjolla hyvin myös hedelmiä, jogurtteja ja terveellisiä ruokia, ei pelkkää uppopaistettua sokeria. Hotellin yhteydessä on myös varsin hieno ravintola, sekä kahvila josta on upeat näkymät, mutta ei muuta hyvää sanottavaa: Juomat ja kakku olivat järkyttävän ylihintaisia, ja kahvilalle tulee kyseenalainen kunnia huonoimmasta cappucinosta jonka olen Espanjassa ikinä juonut.

P1071201.jpg

Söimme siis muualla. Lauantain lounaspaikka Las Maravillas valikoitui puhtaasti sijaintinsa perusteella: Kun kävelimme noin 1,5 kilometrin matkan juna-asemalta hotellille, oli Rondan keskeinen ostoskatu Carrera Espinel reitillä – ja sen varrella sijaitsee myös tämä moderni tapaspaikka, jonka sisäpuolella on myös valoisa ja lämmitetty sisäpiha, jossa on mahdollisuus lounastaa vilttien alla.

P1071211.jpg

Me söimme tapaksia ja minä söin kalaa: Kaikki oli herkullista, ruoassa oli yritystä, palvelu oli parasta mitä olen toistaiseksi matkoillamme saanut ja lopullinen lasku kahdesta virvokkeesta, kolmesta tapaksesta sekä pääruoasta oli vähän päälle kaksikymppiä. Palvelivat iloisesti myös lapsiperheitä ja koira-asiakkaitakin, eli suosittelen lämpimästi.

P1071231.jpg

Illallispaikka arvottiin Tripadvisorista. Perusteena olivat hinta ja sijainti. Tämä paikka sijaitsi noin sadan metrin päässä hotellista ja oli määritelty halvimpaan mahdolliseen kategoriaan, minne se kyllä kuuluikin sillä suurin osa tapaksista maksoi 80 senttiä ja meidän koko ateriamme – lasi punkkua, yksi tinto de verano, ja muistaakseni seitsemän tapasta -maksoi 11 euroa. El Lechuguitan maine edullisena paikkana niin lounaalle kuin illalliselle on erittäin perusteltu.

P1071228.jpg

Maanantaista lauantaihin auki olevan ravintolan kuului aueta iltakattaukselle kello 20.30, mutta siihen aikaan paikka oli vielä täysin pimeä. Teimme pienen kierroksen ja kun varttia myöhemmin palasimme, oli ovet auki ja jokainen tämän erittäin pienen ravintolan pöytä täynnä. Kannattaa siis varautua odottamaan, käyttämään kyynärpäätaktiikkaa ja ahmimaan. Emme mekään mitään pitkän kaavan kynttiläillallista olleet suunnitelleet, mutta täytyy sanoa että vartissa vedetty ateria oli silti ehkä vähän turhan nopea… No, onneksi lapsiperheessä on tottunut hotkimaan ruokansa kun se on vielä lämmintä. Hauska kokemus, hyvin autenttinen ja paikka oli selvästi myös suuressa suosiossa paikallisten kesken. Ja koska tapakset tilataan lottokuponki-tyyppisellä metodilla, saa rauhassa miettiä ja kääntää ruokalajeja…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P1071212.jpg
Jälkiruoaksi haettiin kaupungilta kakkua huoneeseen – nämä belgialaiset vohvelit jäivät huutamaan nimeäni tuonne vitriiniin.

Sunnuntaina lounaaksi teki mieli jo jotain muuta kuin pelkkää vuohenjuustoa ja valkoista leipää, joten päädyimme pizzalle. Siinähän ei ole yhtään juustoa eikä valkoisia viljoja, eh heh. Rondan keskustassa kaikissa ravintoloissa on valitettava turistiviba, joka yleensä saa minut vaihtamaan paikkaa välittömästi: Kymmenelle eri kielelle käännetty kaikkia miellyttävä menu ja sisäänheittäjät. Onneksi löydettiin ihan kivan oloinen italialainen, Nonno Peppe, jossa oli ihan oikea pizzauuni ja rauhallinen ilmapiiri. Tässä 20 euron lounaassa ei sinällään ollut mitään ihmeellistä: Hyvää peruspizzaa, jonka voimin jaksoi vielä vähän kävellä ja istua pari tuntia junassa kotiin, ja tapella paluumatkalla taksikuskien kanssa… Ei siitä sen enempää. Hyvä vaihtoehto jos tulee pizzanhimo Rondassa.

Rondassa on tarjolla siis sielunruoan lisäksi hyvä valikoima ihan konkreettistakin ravintoa. Kaupungin luonteen vuoksi ravintolat ovat aika selkeästi suunnattu turisteille. Meille tämä toisinaan on vähän luotaantyöntävää: Usein paikalliset tietävät parhaat mestat. Jos siis haluaa etsiä ihan autenttista niin yllättävää kyllä, juna-aseman ravintola oli sunnuntai-iltapäivänä ääriään myöten täynnä espanjalaisia taistelemassa istumapaikoista (ja he eivät olleet matkustamassa mihinkään) sekä Calle Comandanta Salvador Carrascon varrella sijaitsevat tapaspaikat sellaista isoa parkkipaikkaa vastapäätä, bussiaseman lähellä, olivat myös espanjalaisten suuressa suosiossa. Näihin olisimme menneet, jos emme olisi ehtineet täyttää vatsaamme pizzalla. Menkää te meidän puolesta!