Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.
Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.
Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).
Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!
Periaatteen Nainen 