EHKÄ KUULUNKIN VUORILLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos muut ihmiset eivät aina ymmärrä sitä, kuka oikeasti olet, niin toisinaan ihmisillä itselläänkin on aika pinttyneitä mielikuvia siitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi ja minkälainen persoona sitä pohjimmiltaan onkaan. Siitä asti kun aloin luoda jonkinlaista tietoista käsitystä itsestäni ja siitä, millainen olen, olin varma että kuulun merelle. Että mulla olisi surffarin sielu ja olisin kaikista tyytyväisin aaltojen kohinassa. Parikymppisenä yritin opetella surffaamaan. Olosuhteet Meksikossa olivat kerta kaikkisen ideaalit, oli opettajaa, erilaisia lautoja ja vaikka mitä, mutta fysiikkani ei kyllä ollut surffarin enkä kyllä sisäisestikään sitten ollut mikään surffibeibe. Olen vähän laiska ja mukavuudenhaluinen, eli en osaa kuvitella itseäni kirmaamassa mereen aamukuudelta odottamaan täydellisiä virtauksia kuten Puerto Escondidon oikeat surffarit tekivät. Wannabe-surffari ei tykkää kylmästä vedestä ja tulisi luultavasti vainoharhaiseksi kelluessaan merellä odottaen sopivaa hetkeä. Kärsimättömälle ihmiselle se toki olisi hyvä harjoitus, mutta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sittemmin olen oppinut, että ehkä lempeän rauhallinen suppaaminen sopii paremmin tällaiselle tuurilautailijalle, eikä sekään juuri herätä intohimoja. Viihdyn kyllä rannalla, mutta olen enemmän sellaista ”luen aurinkovarjon alla”-tyyppiä kuin innokas kahlaaja. Lapsena olin vesipeto, nykyään suostun uimaan lähinnä kylpylöissä joissa veden lämpötila on lähempänä kiehumispistettä. Sen sijaan olen löytänyt mielenrauhaa vuorilta. Ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun vaelsimme neljä päivää Karibian korkeimmalla vuorella Pico Duartella. Paluumatkan taitoin yksin ja se oli monella tapaa elämää muuttava kokemus; vaihto-oppilasvuoden taitekohta, joka saavutti melkein meditatiivisen vaikutuksen ja tunsin oivaltaneeni jotain omasta itsestäni paremmin kuin koskaan ennen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen tuntenut samaa omituista täyttymystä päästessäni vuoriston jylhiin maisemiin. Omituinen yhdistelmä korkeanpaikankammon kanssa, mutta olenkin enemmin sitä ihmistyyppiä joka pyörii mekko päällä Alpeilla jodlaten the hills are alive kuin niitä, jotka ratsastavat aalloilla. Ja tässähän ei ole mitään muuta kummallista kuin se, kuinka kauan kesti päästää irti siitä omasta uskomuksesta että minä kuulun merelle. Ehkä kuulunkin aina välillä, mutta jos saan valita niin saatan päätyä vuorelle. La Líneassakin olen kaikista parhaimmalla tuulella kun palaan kolmen tunnin kävelyltä Gibraltarin vuorelle.  Toinen sielunmaisema löytyi Englannin maaseudulta, ei sekään läheltäkään valtameriä.

On mukavaa, että sitä kasvaa vielä aikuisena. Oppii sanomaan ei asioille, jotka eivät lopulta ole oma juttu. Tuntemaan omat tarpeensa vähän paremmin. Ei se toki vielä ihan putkeen mene aina, haalin yhä enemmän hommia kuin ehdin ja jaksan tehdä enkä muista, että en ole mikään ylienerginen suorittaja vaan päinvastoin sellainen päiväunista nauttiva hedonisti, jolle ei tuota ongelmaa se, että on tekemättä mitään monta päivää – ystäväpiirissäni on monta poikkeusta, joilla paikallaan pysyminen on suuri rangaistus ja he täyttävät kalenterit ja touhuavat aamusta iltaan. Ihailen sitä, mutta en enää yritä samaa. Muuttuminen kuuluu asiaan, mutta toisinaan omat ajatusmallit muuttuvat hitaammin kuin minä itse. On vaikea luopua siitä osasta identiteettiä, mistä on kasvanut yli. Nyt olen oppinut ainakin sen verran, että seuraavallakin lomalla voisin suunnistaa vuorille nauttimaan kiipeämisen tuomasta rauhasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA