Jos joku tunnekokemus on jäänyt vahvana mieleen, niin se kun saavuin ensimmäistä kertaa tropiikkiin. Olin 15-vuotias kun lähdin vaihto-oppilaaksi, siitä on tänään muuten tasan 17 vuotta ja yksi viikko. Lähdimme matkaan, me kuusi suomalaista vaihtaria, aamukuudelta ja olimme perillä Santo Domingon lentokentällä puolilta öin. Olimme sinällään onnekaita, että meidän kone taisi olla viimeinen tai toiseksi viimeinen jota odoteltiin – monet muut vaihtarit eri puolelta Eurooppaa ja Yhdysvaltoja olivat saapuneet jo päivällä ja joutuneet odottamaan kentällä sitä, että kaikki lukuvuoden 2001-2002 vaihtarit tulisivat perille.
Olimme tietenkin väsyneitä yli 20 tunnin matkasta, varsinkin ennen varsinaista määränpäätä tapahtunut välilasku Martiniquella, mutta myös täynnä intoa ja uteliaisuutta. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen pitkä ero omasta perheestä ja itsenäistyminen, ja tietenkin odotimme hiekkarantoja, rommia ja palmujen huminaa. Paidat liimautuivat ihoon jo ennen kuin pääsimme hakemaan matkalaukkuja ja se lämpö oli jotain, mihin eivät suomalaisteinit olleet tottuneet. Olin aiemmin kyllä käynyt syyskuussa Miamissa ja New Yorkissa, jossa oli myös kuuman kosteaa, mutta ei aivan tällaista. Meidät, noin 60 vaihto-oppilasta, pakattiin busseihin pilkkopimeällä parkkipaikalla, ja ajettiin lähes kahden tunnin päähän pääkaupungista.
Pimeässä saavuimme epämääräiselle leirille keskelle maaseutua. Koko porukan käytössä oli muutama ulkohuussi, ja meidät majoitettiin pieniin palmumajoihin, joissa oli hiekkalattia ja riippumatot sänkyinä. Sokkoina yritimme löytää matkalaukuista hammasharjoja ja päästä melkoisen uupuneina nukkumaan, ja piilotella pakokauhua kaikkien lehtikaton rajassa liihottelevien ötököiden keskellä. Heinäsirkat sirittivät, kuulimme lähellä virtaavan joen ja nukahdimme siitäkin huolimatta, että niin ylä- kuin alapuolellamme vilisti erinäisiä hyönteisiä.
Aamulla heräsimme kuudelta kukkojen kiekumiseen ja suoraan palmumajojen ulkopuolella laiduntavien aasien ääntelyyn. Alkeelliset olosuhteet alkoivat naurattaa: meitä ei tosiaan toivotettu tervetulleeksi missään all inclusive-hotellissa, päin vastoin. Saimme peseytyä pitkän matkan jälkeen jääkylmässä joessa ja syödä sitä samaa ruokaa, mitä söisimme koko loppuvuoden: riisiä ja papuja. Luulen, että me suomalaiset suhtauduimme asiaan suhteellisen pragmaattisesti, olemmehan tottuneet yleensä mökkioloihin jo pieninä. En kuitenkaan ikinä unohda sitä koko kroppaa ravisuttanutta shokkia, kun yhtäkkiä ympärillä oli kuumaa, kosteaa, hikistä, helteistä – jotain sellaista, mitä elämäni aiempina kesinä en ollut koskaan kokenut.
Eilen illalla sain taas vahvan muistutuksen siitä, miltä se lämmin lehmänhönkäys tuntuu. Se iskee vastaan heti lentokoneesta ulos astuttaessa, toivottaa tervetulleeksi paikkaan, jossa tekisi mieli heittää välillä vaatteet pois. On luultavasti juuri sen vaihto-oppilasvuoden syytä ja ansiota, että tunnen oloni Espanjassa niin kotoisaksi. Trooppinen ilmasto, kaduilla soiva bachata, luonnon ja liikenteen äänet, grillatun lihan, poltettujen roskien tuoksu… Siksi tuntui taas kuin olisin tullut kotiin, vaikka koti jäi myös taakse.
Periaatteen Nainen 