LASTENJUHLAT PAKETISSA

PC012920.jpg

Kuluneen vuoden aikana olemme kolunneet läpi kymmenet lasten synttärit. Viime viikonlopulle kutsuja oli kolmille, mutta sairastelujen takia kahdet jäivät välistä. Olemme nähneet varmasti jokaisen alueen juhlapaikan; yksiäkään juhlista ei ole järjestetty kotona, joskin yhden oman taloyhtiön kerhohuoneenkin pääsimme kokemaan. Pääasiassa kuitenkin juhlia on järjestetty juuri niissä juhlia varten vuokrattavissa erillisissä tiloissa, jotka usein sijaitsevat jossain teollisuusalueella ja ovat piilossa tehdashallien takana. Aika usein Google mapsin kanssa seikkailessa olen vitsaillut, että tämä olisi hyvä tapa houkutella ihmisiä ihan mihin tahansa jättömaalle ryöstettäväksi. Viimeksi olimme vanhassa teollisuusrakennuksessa, jonka sisällä juhlittiin yhtä aikaa neljän eri lapsen synttäreitä. Vähän näytti vaaralliselta se meno, kun eri ikäiset lapset ajoivat polkuautoilla, juoksivat kilpaa ja hakkasivat toisiaan milloin milläkin irtoesineillä, mutta olen oppinut että näissä juhlissa aikuiset auttavat lapselta ulkovaatteet pois ja parkkeeraavat sitten muovituolien ja terassipöytien ääreen odottamaan pöytiin tarjoilua ja vierailuun kuuluvaa yhtä juomaa, oli se sitten kalja tai kahvi.

Kaikki alkuaikojen havainnot pitävät yhä paikkansa. Tarjoilut ovat olleet kaikissa juhlissa suunnilleen samat aina vähän pahvinmakuisesta, ylimakeasta kakusta tonnikalapiirakkaan. Ja se on ollut hauskaa. Nyt tiedän, ettei täällä juhliin tulla syömään vaan korkeintaan vähän napsimaan, ja monet jatkavat juhlapaikalta vielä Mäkkäriin tai muualle. Ruokaa jää silti aina tolkuttomasti yli, ja se vähän hirvittää. Ylipäänsä synttäreistä syntyvä roska ahdistaa. Espanjalaisten tapa suosia kertakäyttöastioita, yksittäispakattua… kaikkea, muovipulloja ja pillejä tuntuu tässä maailmantilanteessa pahalta. Esikoisen suosikkisynttärit ovat olleet luokkatoverin juhlat rannalla, ja ne kieltämättä olivatkin ihanat sillä päättömän sekoilun sijaan lapset pelasivat lentopalloa ja hyppivät aalloissa. Mutta se määrä roskia, mikä mereen lensi pienistä käsistä ja muoviaterimia jotka haudattiin hiekkaan… huoh. Kestävän kehityksen näkökulmasta en uskalla laskea, mikä määrä muovijätettä syntyy pelkästään meidän kaupungissamme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä missä infantilin eli 3-5-vuotiaiden ekarin puolella vielä koko luokka kutsuttiin juhliin, olen huomannut että ekaluokkalaiselle tuli tänäsyksynä kutsuja harvemmin eikä juhlissa usein ollut koko luokkaa. Siinä missä pidän ihan järkevänä olla kutsumatta 24 luokkakaveria, kun mukaan tulee usein myös omia sukulaisia ja kavereita harrastuksista, mietin, kuinka keskimmäisen kolme uutta luokkatoveria sopeutuivat joukkoon. Meille juuri nuo lukuisat synttäritkutsut olivat iso juttu siinä, että pääsin tutustumaan muiden lasten lisäksi heidän vanhempiinsa, joiden kanssa olen ehtinyt ystävystyä istuttuani tuntikaupalla juomassa kahvia keskellä sitä juhlakaaosta. Mutta uskon, että nämäkin uudet lapset löytävät paikkansa. Ylipäänsä espanjalaiset ovat avointa ja vieraanvaraista väkeä, ja lapset toivotetaan yleensä tervetulleeksi kuokkimaan hyvin kevyesti.

Esikoinen pääsee vielä päivää ennen Suomeen lähtöä juhlimaan parhaan ystävänsä syntymäpäiviä, kun tuo erottamaton kolmikko menee elokuviin ja hampurilaiselle. Lasten persoonallisuuserot ovat näkyneet koko ajan juuri siinä, miten paljon he ovat suunnitelleet omia juhliaan: rauhallinen 8-vuotias on pohtinut pienimuotoista juhlintaa rannalla tai leffassa, keskimmäinen on lumoutunut suuresta vierasmäärästä. Kuusivuotias materialisti on koko syksyn katsonut kaihoten lahjapinoja, joita koulukavereiden juhlissa on sankareiden eteen kasattu. Näin maksajan näkökulmasta ne ovat tuntuneet täysin absurdeilta: lapset saavat siis kymmenittäin paketteja, se tavaran määrä on ihan tolkuton. Laskin eräissä juhlissa päivänsankarin saaneen yli 15 vaatekappaletta (joukossa ihan toppatakkejakin) ja toiset 15 eri lelua, kirjaa tai peliä. Toisaalta tässäkin on eroja: naapurikaupungissa ystäväni lasten koulussa juhliin osallistujilta kerätään ”kolehti” (yleensä 10 euroa) jonkun vanhemman toimesta, ja sillä hankitaan yksi iso lahja. Järkevämpää aikuisen näkökulmasta, mutta tämän takia taas ystäväni lapset eivät ole voineet osallistua joka juhliin (kahden lapsen kanssa tämä tarkoittaa melkein 500 euron menoerää vuodessa, jos haluaa osallistua kaikkiin hippoihin). Meillä kukaan ei luultavasti huomaisi, vaikka saapuisimme paikalle ilman lahjaa.

Espanjalaisten lastenjuhlien aikaa alkaa olla meillä ohi. Se on yhtä aikaa haikeaa ja helpottavaa, koska Suomessa voin suurimpaan osaan juhlia vain saattaa pojat ja kadota sitten omiin menoihini. Toisaalta en ehkä tutustu samalla tavalla heidän ystäviensä vanhempiin, joka tuntuu kuitenkin tärkeältä sekin. Ja sitten taas toisaalta, on huomattavasti mukavampi järjestää juhlat kun ne pystyy organisoimaan pienemmälle porukalle ja keskittymään vain lapsivieraisiin. Puolensa siis molemmissa tavoissa. Lapsille luultavasti on shokki päästä ekoille suomisynttäreille, joissa on porkkanatikkuja ja lihapullia sekä organisoitua ohjelmaa kuten ongintaa pelkästään sen vapaapainin ja 90-luvun teknoreivien yhdistelmää muistuttavan sekoilun sijaan. Ja ehkä he samalla hieman kaipaavat sitä, että voivat kolmen tunnin ajan vain eläimellisesti ahmia herkkuja ja hyppiä toistensa päällä pomppulinnassa, kuka tietää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PALUUMUUTON PELOTTAVAT PUOLET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuntuu hieman epäisänmaalliselta kirjoittaa itsenäisyyspäivänä asioista, jotka ”kotiinpaluussa” pelottavat. Suomi on nimittäin meille oikein hyvä vaihtoehto. Odotamme innolla Oodia ja Amos Rexiä, uimahalleja ja ystäviä, lasten vapautta ulkoilla ilman äitiä, mansikoita ja savulohta, lumilinnoja ja ruskaa. En lähde listaamaan kaikkea sitä ihanaa täällä Espanjassa, josta luopuminen kirpaisee kovasti, mutta kerron myös että hieman jännittää. Jopa pelottaa. Vaikka emme ole olleet poissa kuin 1,5 vuotta, palaamme ihan uudenlaiseen elämäntilanteeseen: esikoinen menee kouluun, keskimmäinen eskariin ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään päiväkotiin, sillä tätä ennen hän on ollut vain kerhossa ja nyt Espanjassa esikoulussa.

Itse jännitän erityisesti kännykkä- ja pelikulttuuria. En ole digiloikan suurin fani, vaan enemmän sellainen vanhanaikainen käpy äidiksi, joka tykkää rajoittaa ruutuaikaa eikä ihan allekirjoita pelien autuaaksi tekeviä ominaisuuksia. En tietenkään usko, että voimme palata aikaan jolloin Tetris edusti korkeinta teknologiaa ja tiedän, että peleillä on myös paljon positiivisia puolia, mutta Espanjassa olen ollut tosi tyytyväinen siihen ettei esimerkiksi alakoululaisilla yleensä ole puhelimia käytössään ja monet espanjalaisäidit tuntuvat olevan yhtä old school kuin minäkin. Toki esikoisen luokalla on lapsia, jotka pelaavat Fortniteä ja myös katukuvassa näkyy yhä useammin taaperoita, joille on annettu tabletti käteen jotta aikuiset saa olla ”rauhassa”, mutta kännykkäkulttuuri on silti vielä jäljessä pohjoismaista tyyliä ja busseissakin enemmän jutellaan muiden matkustajien kanssa kuin selataan puhelinta. Olen pitänyt aika tiukasti kiinni pelittömistä päivistä poikien kanssa ja esikoinen saa selata puhelintaan yleensä vain pari minuuttia päivässä, jollei tiedossa ole treffejä suomalaisten kavereiden kanssa. Nyt Suomessa myös keskimmäinen tulee saamaan kännykän ja esikoinen solahtaa suoraan siihen maailmaan, jossa välitunneilla salaa pelataan Grannya (meillä siitä on puhuttu jo pari vuotta, ja veikkaan että se on vasta alkusoittoa näille väännöille) ja koulussa myös iso osa opetuksesta perustuu laitteiden käyttöön. Tiedetään, ei ole paluuta 80-luvulle ja se on ihan okei, mutta toivon pystyväni pitämään lapset kiireisenä muiden harrastusten parissa jotta elämässä olisi muutakin kuin Minecraft.

Vaikka olen rehellisesti sanoen todella valmis antamaan lapsille lisää liekaa, lisääntynyt vapaus myös hieman pelottaa. Olemme olleet yhdessä todella tiiviisti viimeiset pari vuotta, sillä Espanjassa vasta noin 11-vuotiaat saavat kulkea yksin kouluun eikä täällä ole samanlaista yksin pärjäämisen kulttuuria kuin Suomessa – täällä teini-ikäisetkin viettävät suhteellisen paljon aikaa perheen kesken, kun taas itse muistelen nuoruuttani ja sitä, kuinka vapaa-aika vietettiin pääasiassa kavereiden kesken. Meistä on hitsautunut poikien kanssa erittäin tiivis nelikko, sillä olemme erossa oikeastaan vain koulun ajan eli noin 25 tuntia viikossa sekä muutama tunti päälle minun ja poikien omia harrastuksia. Nyt Suomessa he menevät varhaiskasvatuksen pariin (kunhan saadaan päiväkotipaikka, sekin on oma jännitysmomenttinsa) ja tiedän, että he alkavat myös viettää taas paljon enemmän aikaa kavereiden kotona luuhaten. Se on tietenkin ihan mahtavaa, ettei lasten maailma pyöri enää minun ympärilläni eikä ole vain minun vastuullani järjestää heille sosiaalista elämää, mutta tunnen myös pientä haikeutta siitä että tämä intensiivisen yhdessäolon ajanjakso lähestyy loppuaan. Onneksi sentään jää koira, joka seuraa yhä uskollisesti vaikka vessaan.

Muiden paluumuuttajien kertomusten perusteella osaan jo varautua siihen, että parissa vuodessa kertynyt kielitaito todennäköisesti hiipuu hiljalleen ilman aktiivista ylläpitoa. Ehkä he joskus haluavat elvyttää espanjantaitonsa, ja toivon että alitajuntaan jää joitain sanoja – ensi kesänä he pääsevät taas treenaamaan useaksi viikoksi, onneksi. Mutta kielitaidon lisäksi olen huolissani niistä muista asioista, mitä tämä kulttuuri on antanut. He ovat kovin varmoja siitä, että kaikki aikuiset rakastavat heitä. Suomessa ilmapiiri on mielestäni muuttunut paljon lapsimyönteisemmäksi vuosien aikana, mutta toisaalta vasta pari kuukautta sitten poikien pelkkä olemassaolo sai ventovieraat ihmiset kiroamaan meille. He ovat äänekkäitä, iloisia ja vilkkaita ja täällä se on ollut hyvin sallittua, jopa suotavaa. Heitä huomioidaan jatkuvasti ja on ihan itsestäänselvää, että he ovat tervetulleita kaikialle siinä missä me vanhemmatkin. Suomessa tuntuu, että joudun hyssyttelemään ja hillitsemään heitä sekä brutaalisti välillä muistuttamaan, että kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita heistä. Se on tavallaan sääli, sillä tämä ylitsepursuava lapsirakkaus on tehnyt hyvää heidän itsetunnolleen ja esiintymiskyvyilleen, ja soisin sen varmuuden omasta ihanuudesta säilyvän myös Suomessa. Itse aion jatkaa espanjalaisella linjalla ja hymyillä kaikille pikkulapsille, pysähtyä juttelemaan ja kehumaan enkä koskaan pyörittele silmiä tai huokaile kovaan ääneen jos jollain pienellä on huono päivä. Paitsi noh, noilla omilla.

Mutta täältä me tulemme, reilu kolmen viikon kuluttua. Huomenna tulee tasan kolme vuotta siitä, kun tulimme tänne ensimmäisen kerran ja tavoitan vieläkin sen tunteen, miten ihmeelliseltä ja oudolta kaikki tuntui. Miltäköhän Suomessa tuntuu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KIELIPUOLIA POIKIA?

Kun mietin, miten monet suomalaiset kaverini suorastaan välttelevät vieraiden kielien käyttämistä – jos eivät ole aivan varmoja lausunnasta tai tuntuu, että sanasto ei ole sataprosenttisesti hallussa – alkaa naurattaa. Vieraiden kielien kanssa ei kannata olla perfektionisti. Olemme nyt niin monen murteen, kielen ja kulttuurin keskellä että tuntuu, ettei kukaan puhu mitään kieltä täydellisesti, ainakaan muita kuin omaa äidinkieltään. Esimerkiksi Gibraltarin iso intialaisyhteisö puhuu englantia paksulla Intian murteella, mutta toisaalta he puhuvat paljon selkeämmin artikuloitua espanjaa kuin ne oikeat espanjalaiset rajan toisella puolella – voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon tästä näiden andalusialaisten aksentista, johon kuuluu sellaista sanastoa etten koskaan taida oppia (tämä video, jossa Málagan oma poika Antonio Banderas antaa oppitunnin on kyllä ollut ihan oikeasti avuksi mulle!). Voin kertoa, että se ”maidon” (leche!) huutelu varsinkin ihmetytti alkuun.

Pojat unohtivat kesällä kolmen kuukauden lomalla aika paljon espanjaa. Tai siis, minähän en oikein tarkalleen tiedä miten heidän kielitaitonsa kanssa on. He ujostelevat hyvin paljon minun seurassani espanjan puhumista (paitsi jos pitää tilata jäätelöä, silloin he kyllä sujuvasti hoitavat homman kotiin) mutta kuulen opettajilta ja koulukavereilta, että hyvin sujuu. Esikoinen saa yhä koulussa yksityisopetusta, mutta ymmärtää todella hyvin koulutehtäviään. Hän aloitti nyt kolmannen luokan myötä myös ranskan opiskelun. Olin tietenkin vähän kauhuissani, miltä kolmas uusi kieli parin vuoden sisään lapsesta tuntuisi mutta hän rakastaakin ranskaa! Keskimmäinen aloitti nyt ensimmäisellä luokalla intensiivisemmän englanninopiskelun, mutta se tuntuu uuvuttavan kovasti. Omaa sydäntäni vähän kouraisee se, kuinka kuusivuotiailta vaaditaan tosi paljon ja palaute on varsin tylyäkin; hymynaamaleimoja tai surkeita surunaamoja vihkojen sivuilla, ja tiukkoja numeroarvioita kokeissa.

Ja sitten se kuopus! Tuo meidän kesällä neljä vuotta täyttänyt tahtotyyppi, joka vietti ensimmäisen vuoden äitin ja isoäidin helmoissa. Oletin, että hänellä olisi vähän vaikeata alkuun, koska kotona vietetyn vuoden aikana kielitaito ei kauheasti karttunut. Vaan toisella kouluviikolla opettaja iloisesti kertoi: teidän lapsenne puhuu ihan kivasti ja ymmärtää kaiken espanjaksi! En uskonut. Mutta sitten kerta toisensa jälkeen on tullut tilanteita, että lapselta on espanjaksi kysytty jotain ja hän on vastannut oikein, tai minä olen käskenyt häntä sanomaan jotain esimerkiksi kaupassa, ja hän on epäröimättä toimittanut asian espanjaksi. Ja itse huudan sisäisesti: LAPSINERO! Vuodessa tuo pieni pesusieni on ilmeisesti imenyt aika paljon kielitaitoa katsomalla Pipsa Possua espanjaksi. Sen lisäksi hän ravintolassa tilasi suvereenisti jäätelönsä englanniksi, ja nyt mietin mitä kaikkea tyypin pään sisällä liikkuu; sellaista, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Sen sijaan heidän suomensa on alkanut aina silloin tällöin ontua. Luemme kyllä paljon kuten ennenkin, mutta kun juttuseurana olen lähinnä vain minä, ei se kehitä kielen tajua samalla tavalla kuin monipuolinen ympäristö. Koska mä itse olen suurin suomen kielen rakastaja, toivoisin tietenkin pojillekin tulevan mahdollisimman hyvän ymmärryksen äidinkielensä eri nyansseista. Siksi annankin kiukkuisia mulkaisuja kun lapsi laiskasti kysyy, ”äiti, mikä tämä jueves-päivä onkaan suomeksi”. Sadan kilometrin päässä olisi toki suomenkielistä seuraa tarjolla enemmän, mutta sinne lähteminen on matkapahoinvoivien matkustajien kanssa aina oma ohjelmanumeronsa. Emme ole myöskään jatkaneet Freedomen tilausta, eivätkä lapsiparat näin näe edes Pikku Kakkosta enää – voi kunpa he nyt edes viikonpäivät muistaisivat, nuo montaa kieltä sekaisin höpöttävät seikkailijat.

KÄRPÄSESTÄ HÄRKÄNEN

Poikien toinen kouluvuosi on alkanut ehkä vähän tahmeammin kuin ensimmäinen. Tai siis pojilla, heillä menee upeasti! Mitä nyt esikoinen on hukannut nokkahuilunsa jo ennen ensimmäistä musiikintuntia (voi harmi!) ja keskimmäisen keskittymiskyvystä on tullut hieman sanomista. Kumpikaan ei ole kyllä yllättänyt. Jos on mun lapseni, on suuri saavutus hävittää vain nokkahuilu, ja mitä voi odottaa 6-vuotiaalta joka jo perusluonteeltaan on kauniisti sanottuna aika ”eläväinen”, ja nyt joutuu joka päivä istumaan neljä tuntia paikallaan kirjoittamassa vihkoon asioita joita ei ymmärrä. Kuopus… hän viihtyy koulussa parhaiten. Hänellä on paljon kavereita, ainakin omien sanojensa mukaan, ja meidät kyllä usein pysäytetään kaupungilla kun toiset 4-vuotiaat haluavat esitellä vanhemmilleen uuden amigonsa. Aika söpöä!

No mikä sitten tökkii. Opettajat. Tai oikeastaan minun ja opettajien suhteet.

Kuopuksen oikea eskariope jäi ansaitulle äitiyslomalle ja tilalle tuli sijainen, joka on kyllä ennestään tuttu tuolta koulusta. Ja hän ei pidä minusta. En tiedä onko se jotain henkilökohtaista vai eikö hän pidä meistä – kuopus ei koskaan valita opettajasta joten en osaa sanoa miten heidän kemiansa kohtaavat. Mutta minusta tämä opettaja ei pidä. Infantilin ovet avataan joka päivä viisi minuuttia ennen kuin koululaisten kello soi, joten minulla on yleensä hieman kiire hakea kuopus ennen kuin pitää käydä kahdelta eri ovelta hakemassa isoveljet. Lapset annetaan vanhemmille ja isovanhemmille luokkien ovelta, yleensä heidät kutsutaan ulos ovella seisovan opettajan toimesta siinä järjestyksessä kun vanhemmat saapuvat paikalle (todellisuus on hieman kaoottisempaa kuin miltä se tässä kuulostaa). Mutta vaikka olisin ensimmäisenä hakijana ovella, ei minun lastani kutsuta. Eikä opettaja tervehdi, ei katso silmiin, saatika kertoisi mitään päivän kulusta. Ensin luulin, että kyse oli siitä, ettei opettaja muista lapsen nimeä. Vaikka se lukeekin hänen paidassaan. Tervehdin ja pyysin kutsumaan kuopusta. Mutta ei. Nyt tilanne on ollut sellainen, että odotan enää hetken enkä jää etsimään katsekontaktia kun muut vanhemmat otetaan ohitseni hakemaan lapsensa, vaan menen itse luokan puolelle huutamaan kuopuksen kyytiini. Yleensä en pelkää konflikteja, mutta täällä on mulla on korkea kynnys lähteä ”selvittämään välejä”, koska 4-vuotias kielitaidoton lapsi on aika riippuvainen opettajastaan, enkä halua haastaa riitaa. Olisi toki kiva tietää, miten hänellä menee, mutta tyyppi on onneksi tosi tyytyväinen ja isoveljet käyvät välitunneilla vakoilemassa luokkaa. Ihan siis omasta uteliaisuudestaan, en ole värvännyt lapsia salaisiksi agenteiksi. Nyt kuitenkin tämän viikon alussa onneksi sijaisen rinnalle ilmestyi ilmeisesti ainakin keväälle asti oleva sijainen – mukava, nuori, virkaintoinen.

Ja viime viikonloppu meni murehtiessa, kun esikoinen toi koulusta perjantaina lapun, jossa hyvin virallisesti pyydettiin saapumaan maanantai-iltapäivänä koululle ilman lapsia keskustelemaan 8-vuotiaan opinnoista. Olin heti aivan 100% varma, että he haluavat siirtää esikoisen takaisin tokalle luokalle. Näin nimittäin kävi viime vuonna heti ensimmäisten kokeiden jälkeen: kolmannelta luokalta palautettiin pari poikaa kertaamaan kakkosta. Se itse asiassa on mielestäni ihan kamala systeemi. Olkootkin, että lukuvuotta on alla vasta kuukauden verran niin silti se, että lapsi siirretään kesken kaiken takaisin edelliselle luokka-asteelle… Ja vanhemmilla ei ole mitään sanomista. Ja jos lapsi tarvitsee tukitoimia, ei niitä ole sen enempää tarjolla kummallakaan luokalla, vaan sitten pitää vaan toivoa että toisella kierroksella tieto tarttuu paremmin. Ja sitten mietin koko viikonlopun mitä teen, jos he haluavat palauttaa esikoisen toiselle luokalle. Totta kai hän kielitaitonsa puolesta kuuluisi sinne, mutta jo nykyiseen luokkaan sopeutuminen vei aikansa ja hänellä vihdoinkin on omat ystävät ja… se vain tuntuisi kohtuuttoman julmalta, varsinkin kun ensi vuonna emme todennäköisesti jatka Espanjassa. Niinpä valvoin yöt ja vatvoin tätä kaikille. Stressasin etukäteen. Ja sitten maanantaina en enää kestänyt vaan pyysin opettajaa kakistamaan heti asiansa kun lapsi oli päässyt koulusta. Jäisikö se nyt luokalle? No ei. Kielitaidon kanssa on kyllä tekemistä, mutta he tarvitsivat minulta luvan järjestää lapselle tukiopetusta lukuaineissa. Olin helpottunut ja hävetti. Taas olin liikkeellä sillä ennakkoasenteella, että tästä ei tule mitään, ja jälleen kerran tämä varsin pienillä resursseilla pelaava koulu yllätti iloisesti.

Tiiviimpi yhteydenpito koulun ja kodin välillä olisi kyllä kovin tervetullutta, niin ei ei tarvitsisi arvailla mitä tulevan pitää. Lupaan, että jos ja kun olemme joskus suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä, en ikinä valita Wilma-viesteistä. Se kuulostaa ihanalta, että viestit kulkisivat näppärästi puhelimeen eikä tarvitisi etsiä ryppyisiä paperilappuja repun pohjalta ja arvailla, milloin ne on annettu, tai selata läpi 462 WhatsApp-viestiä löytääkseen sen, missä on se itse sisältö.

Toisaalta olen myös nauranut naapurikaupungin San Roquen tyylille, jossa kotiin oli tullut lukuvuoden alussa hyvin tarkkaan eritelty lista siitä, mitä lapsilla saa olla koulussa eväänä. Lista oli tyyliin ”tiistaina keitetty kananmuna kuorineen, keskiviikkona kokonainen hedelmä, torstaina täysjyväleipää Gouda-juustolla”. Paitsi että ohjeet olivat hyvin pikkutarkat ja yksityiskohtaiset, niin ruokamäärät aika riittämättömiä kasvaville lapsille. Yllättäen ulkomaalainen kaverini oli ainoa, joka alkuun yritti noudattaa näitä ohjeita ja sittemmin totesi, että kaikki muutkin pakkaavat lapsille samat keksit, sipsit ja voileivät, joten olkoot. Meillä tällä hetkellä viikon puheenaihe on joululotto, johon voi ostaa kymmenyksiä – ja tänä vuonna tiedän heti miten toimitaan!