OLIKO ESPANJA VAIN UNTA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme solahtaneet tähän uusvanhaan arkeen niin hyvin, että olen alkanut epäillä sitä olimmeko ollenkaan poissa. Koirakin on nyt niin suomalainen, että jaksaisi juosta umpihangessa vielä pitkään senkin jälkeen kun monet paikalliset piskit ovat jo ottaneet suunnaksi kotisohvan. Lapset… heidän kohdalla ei voi puhua paluumuuton aiheuttamista kulttuurishokeista tai oikeastaan mistään sopeutumisvaikeuksista. He ovat jatkaneet elämäänsä juuri siitä mihin se jäi kesäkuussa 2017, vaivattomasti ja vailla sellaista identiteettikriisiä, josta itse kärsin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse olen tietenkin ennen kaikkea helpottunut siitä, että lapset eivät ole kipuilleet lähtöä. Oli se totta kai rankka heillekin, mutta kaikki Suomen hyvät asiat ovat selvästi hoitaneet mahdollisia lähtötraumoja. Tai mistä minä tiedän, millaista terapiaa he tarvitsevat aikuisina vanhempiensa päätösten takia, mutta juuri nyt he vaikuttavat niin tyytyväisiltä, että päätöstä ei voi epäillä. Tämän aamun lumimyrskyssä kuopus kyllä sanoi, että hiekkamyrskyt olivat mukavampia – vertailukohtana on muutama Espanjassa koettu poikkeuksellisen tuulinen päivä, jolloin saimme kasvoillemme Saharan hiekkaa. Saharan hiekkaa! Ei sitäkään muista, kun Itämeren räntä iskee vasten naamaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun tämä siirtymä on ollut näin sujuva, olen välillä epäillyt sitä olimmeko me ollenkaan koko Espanjassa. Että ehkä se puolitoista vuotta katosikin vain johonkin madonreikään ja olemme koko ajan olleet Herttoniemessä. Hain viime viikolla matkatavaramme, jotka tulivat Suomeen rekalla (en ala nyt sen enempää muuttoprosessissa, mutta todettakoon nyt vaan että jos tavallinenkin muuttaminen on vittumaista niin nämä valtioiden väliset muutot ovat paitsi eeppisen kalliita niin myös aivan käsittämätöntä säätöä). Yksi ovi sulkeutui ihan kirjaimellisesti, sillä yli kolmen vuoden ajan Espanjan kotinamme toiminut asunto on nyt annettu eteen päin ja kesällä palaamme ihan muille kulmille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katsoin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla valokuvia Espanjasta, tätä postausta varten. Se tuntuu luissa ja ytimissä, ikävänä, suruna ja haaveena paluusta alkuun, jolloin olisi voinut ehkä tehdä erilaisia ratkaisuja. En kuitenkaan halua harrastaa katumista, ja tiedän että lopputulos olisi todennäköisesti silti sama: lapsien kanssa, ainakin juuri näiden meidän lastemme kanssa, tämä on oikea paikka. He saavat sellaisia asioita elämäänsä, joita tarvitsevat tulevaisuuteensa ja joita Espanja ei olisi voinut antaa. Silloin kun itse ajattelen, miten ihanalta lauantai-iltapäivänä juotu kahvi maistui keskellä kaupungin kuhinaa ja kuinka joka ilta auringonlasku oli upea, erilainen ja yhtä paljon kiitollisuuden tunteita herättävä, muistan sen että näin on varmasti parempi. Pakko olla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja Suomessa ei missään nimessä ole mitään vikaa. Säät ja ruoan hinta ovat asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan Espanjaan verrattuna vähän huonommin, mutta täällä on miljoona asiaa joista iloitsen joka päivä. Angstini ei siis kohdistu tähän kotimaahan, päin vastoin. Olen kiitollinen, miten meidät on otettu vastaan ja miten paljon täällä on lapsille tarjota. Mutta sydämeni on silti Andalusiassa. Se on sillä vajaan parin kilometrin kävelymatkalla lasten koululle, jonka osaisin vaikka silmät kiinni (en tietenkään sitä suosittelisi tuntien espanjalaisen liikennekulttuurin). Koirankakan väistelyn, appelsiinipuiden, churrerian, kuumuuden, äänien ja tuoksujen täyttämä matka joka aina ärsytti mutta jonka nyt kävelisin mielelläni vaikka joka päivä, ja lupaisin olla valittamatta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OI SUOMEN KIELI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi asia, jota en edes tiedostanut Espanjassa juuri kaipaavani, on suomen kieli. En muista, että olisin La Líneassa sitä kovin paljoa ikävöinyt. Tietenkin puhumme suomea kotona, ja oikeastaan aina kun lapset olivat kotona niin vähintäänkin yksi suomenkielinen piti melkoisen pitkästyttävää monologia milloin Pokemoneista, milloin Harry Potterista. Kuuntelin myös podcasteja ja katselin Instagramissa ihmisten avautumista Storiesin puolella. Mutta olin oikein tyytyväinen siihen, että asioin pääasiassa espanjaksi, joidenkin ystävien kanssa englanniksi. Espanjan puhuminen tuntui toisinaan suorastaan ylevältä: tässä minä ilmaisen itseäni sujuvasti kielellä, jota olen opiskellut kolme kurssia lukiossa. Oli aina pieni työvoitto kun sain vaikeamman asian hoidettua paikallisella kielellä. Ja musertava nöyryytys kun Vodafonen ääliömäinen puheentunnistinrobotti ei tunnistanut sanaa cancelar minun suustani, vaikka sitä kuinka eri aksenteilla huusin luuriin.

Mutta heti toisena päivänä Suomessa, päästessäni ruokakauppaan ja törmätessäni siellä tuttuihin, tunsin suorastaan pirskahtelevaa iloa päästessäni puhumaan äidinkielelläni. Vitsini kuulostivat heti hauskemmilta, tunsin olevani melkein eri ihminen – yleensä se ilmiö on ollut vahvempi kun olen matkustanut ulkomaille ja luonut nahkani, ollut mystinen vieras ilman menneisyyttä. Nyt olin kevyt höpistessäni kaikille satunnaisille koirapuistotuttaville ja kaupankassoille suomeksi. Pidän suomea monipuolisena ja kiehtovana kielenä, vaikka se varmasti kuulostaakin rumalta, kovalta ja näyttää kirjoitettuna aivan parodialta. Harkitsin joskus englanninkielisen blogin perustamista, mutta vahvasta kielitaidosta huolimatta tuntuu, että itseilmaisu jää vierailla kielillä pahasti puolitiehen.

Kun Aurinkorannikolta Suomeen palannut perhe kertoi yhdeksi syyksi sen, miten suomeksi on vain niin helppo asioida, espanjansuomalaisten ryhmässä pilkattiin kommenttia jonkin verran. Että jos ei halua puhua kuin suomea niin ei tosiaan kannata lähteä Kauppatoria kauemmaksi etelään. Mutta ymmärrän pointin oikein hyvin. Kielellä ei ollut meidän paluumuuttoomme osaa eikä arpaa, mutta kyllä omalla kielellä asioiminen tekee arjesta astetta helpompaa. Etenkin kun kyse on esimerkiksi terveyteen liittyvistä asioista tai lasten koulusta, on tuntunut juhlalliselta ymmärtää kaikki varmasti oikein. Espanjassa asiaa ei auttanut se andalusialainen, armoton aksentti – onnea vaan jokaiselle joka oppii sitä ymmärtämään, sitten varmasti ymmärtää espanjaa missä päin maailmaa tahansa! Aivokapasiteettini on muutenkin ollut tässä elämänvaiheessa aika koetuksella, ja nyt pääsen hieman helpommalla kun en joudu ajattelemaan kolmella kielellä. Okei, tietenkin olisin mieluummin 30 astetta lämpimämmässä nauttimassa lempikahviani, mutta jos tässä Suomeen tulemisessa on jotain hyvää niin erityisesti tämä.

Lasten suhteen tietenkin jännitän, miten paljon espanjaa jää sinne selkäytimeen ja kuinka nopeasti kaikki kahdessa vuodessa hankittu kielitaito katoaa. Esikoisella alkaa ensi viikolla vihdoin ylläpitotunnit, jolloin hän saa opetusta 1,5 tuntia viikossa. Keskimmäinen saattaa päästä ensisyksynä saman palvelun piiriin, se selvinnee ensi viikolla kun käyn ilmoittamassa hänet ekalle luokalle. Esikoinen on jonkin verran puhunut videopuheluita kavereilleen Espanjaan, tai lähinnä kuunnellut kun ne vanhat La Línean luokkakaverit papattavat hänelle. Toisaalta olen nauttinut suunnattomasti, että esikoinen hallitsee läksynsä suvereenisti yksin ja etenkin keskimmäinen kysyy jatkuvasti onnellisena kun menemme uuteen paikkaan: ”puhutaanhan sielläkin suomea?”. Joten kippis suomelle, tälle hienolle kielelle!

EI TUU IKÄVÄ, ESPANJA!

Olen jo valmiiksi ikävöinyt suunnilleen kaikkea Espanjassa, erityisesti täällä rähjäisen charmikkaassa Andalusiassa joka resonoi hyvin Karibian kaipuuni kanssa, mutta olen myös yrittänyt muistuttaa itseäni asioista jotka ovat tässä vuosien varrella suorastaan vituttaneet. Koska niin kuin missä tahansa paikassa, täällä on ne omat omat juttunsa jotka eivät muutu vaikka kuinka joku angstinen expat niistä bloggaisi vaan niiden kanssa on opittava elämään. Ja jos lähdössä on jotain hyvää, niin ainakin se että pääsen eroon näistä asioista:

SIESTA. Rakastan totta kai itsekin päiväunia, mutta koko kaupungin sulkeminen kello 14-17 väliseksi ajaksi tuntuu jotenkin täydellisen epätehokkaalta. Työntekijöiden työpäivät venyvät todella myöhäisiksi, kun työpäivän katkaisee pakollinen kolmen tunnin tauko. Puhumattakaan siitä, että itsekin olisi joskus mukava hoitaa asioita iltapäivällä. En ehkä Suomessakaan osaa mennä kauppaan tai soittaa virastoon enää siestan aikoihin, olen jo hyvin ehdollistunut tähän espanjalaiseen rytmiin.

ÄÄNENVOIMAKKUUS. En kaipaa suomalaisen sysimetsän täyshiljaisuutta, mutta jonkinlaisia turvallisia desibelirajoja kyllä. Täällä tuntuu, että kaikilla on hauskaa vasta kun jokaisella juhlijalla on jonkinasteinen kuulovamma – yleensä myös viattomilla sivullisilla, sillä hauskanpidon täytyy kuulua mielellään ainakin kuuden kilometrin päähän. Tästä toki on hyvä vitsailla, että hyvä kun opettelevat pienestä asti puhumaan käsillään koska kun on vuosikymmeniä altistunut tälle melusaasteelle tulee viittomakielelle varmasti käyttöä mutta oikeasti säälittää erityisesti pienet lapset ja jopa ihan vastasyntyneet, jotka joutuvat keskellä tätä kakofoniaa.

ITIKAT. Oikeastaan kaikki ötökät. En nyt fanita Suomen punkkejakaan, mutta Suomessa hyönteiskausi on siedettävä. Sen sijaan meillä ollaan ympäri vuoden itikan puremilla ja meillä jouluyönäkin jahdattiin näkymättömiä tiikerihyttysiä. Lisään listalle myös torakat, sokeritoukat, mäntypuista keväisin putoilevat ihottumaa ja palovammoja aiheuttavat toukat ja jauhopusseissamme perhettään kasvattavat toukat.

ILMANLAATU. Sen minkä Espanjassa olemme voittaneet elämänlaadussa, olemme hävinneet ilmanlaadussa. La Líneassa on Espanjan huonoin hengitysilma, ja olemme pohjasakkaa ihan eurooppalaisessakin mittakaavassa. Taidamme huonoina päivinä hävitä jopa Delhille. Raikas suomalainen pakkasilma tulee tarpeeseen, sillä koko perhe on ollut joulukuun ajan sitkeässä flunssassa joka tuntuu aina pahenevan kun menemme pihalle. Se, kuinka paljon myrkkyjä ilmassa on, riippuu tuulensuunnasta ja monesta muusta tekijästä, mutta koskaan se ei kovin puhdasta täällä ole.

JÄSENYYSKULTTUURI. Tiedän, että Suomessakin suurimmalle osalle kuntosaleja vaaditaan jonkinlainen jäsenyys eikä yleensä urheiluseuroihin noin vain marssita sisälle, mutta täällä jatkuvat vaatimukset olla socio, jonkin instanssin jäsen, ovat estäneet meiltä niin naapurissa sijaitsevan uima-altaan kuin läheisten tenniskenttien käytön. Täältä löytyy jopa kahviloita, joihin vaaditaan jäsenyys. Sen lisäksi että jäsenyydet ovat yleensä elitistisen arvokkaita, niihin edellytetään usein kirjallisia suosituksia muilta jäseniltä. Jopa kunnalliseen uimahalliin piti erikseen hankkia jäsenkirja.

ROSKAAMINEN. Tämä on luultavasti asia, joka eniten ahdistaa Espanjassa. Paitsi että esimerkiksi lasten jokapäiväinen ”kouluruokailu” perustuu pillimehuihin, muovipulloihin ja yksittäisiin muovikääreisiin pakattuihin kekseihin tai pieniin sipsipusseihin, niin tämä kestämätön määrä muovijätettä ”kierrätetään” espanjalaiseen tyyliin heittämällä se kaduille. Tai luontoon, mereen, mikä nyt sattuu siinä jalkojen juuressa olemaan – paitsi jos se on roskis käden ulottuvilla, sitten varmuuden vuoksi vipataan ne roskat toiseen suuntaan. Espanjalainen autonsiivous on sitä, että pysäytetään keskelle tietä tai ehkä jopa parkkipaikalle, avataan ovi ja potkitaan auton lattialta ulos McDonaldsin käärepaperit, tyhjät mehupullot, babywipesit. Kaikki. Maa on täynnä koirankakkaa, auringonkukan siementen kuoria ja lasinsiruja, koska ilmeisesti pakollinen osa lasipullosta juomista on sen pirstominen maahan.

Keksin tietenkin paljon muutakin, mikä on  viimeisen kolmen vuoden aikana ottanut hermoon. Moni asia liittyy vain pieneen ja köyhään La Líneaan, jossa on yhtä aikaa ehkä maailman mukavimmat asukkaat mutta myös iso joukko välinpitämättömiä öykkäreitä. Olen yrittänyt aivopestä itseni ja ajatella Suomesta vain niitä hyviä puolia puhtaasta hanavedestä ja hiljaisiin naapureihin, koska etelästä pohjoiseen henkinen etäisyys on enemmän kuin sen noin neljätuhatta kilometriä. Mutta kotiin käy matka – tai ainakin Itä-Helsinkiin, jota ehkä kodiksi taas kohta kutsutaan.

LASTENJUHLAT PAKETISSA

PC012920.jpg

Kuluneen vuoden aikana olemme kolunneet läpi kymmenet lasten synttärit. Viime viikonlopulle kutsuja oli kolmille, mutta sairastelujen takia kahdet jäivät välistä. Olemme nähneet varmasti jokaisen alueen juhlapaikan; yksiäkään juhlista ei ole järjestetty kotona, joskin yhden oman taloyhtiön kerhohuoneenkin pääsimme kokemaan. Pääasiassa kuitenkin juhlia on järjestetty juuri niissä juhlia varten vuokrattavissa erillisissä tiloissa, jotka usein sijaitsevat jossain teollisuusalueella ja ovat piilossa tehdashallien takana. Aika usein Google mapsin kanssa seikkailessa olen vitsaillut, että tämä olisi hyvä tapa houkutella ihmisiä ihan mihin tahansa jättömaalle ryöstettäväksi. Viimeksi olimme vanhassa teollisuusrakennuksessa, jonka sisällä juhlittiin yhtä aikaa neljän eri lapsen synttäreitä. Vähän näytti vaaralliselta se meno, kun eri ikäiset lapset ajoivat polkuautoilla, juoksivat kilpaa ja hakkasivat toisiaan milloin milläkin irtoesineillä, mutta olen oppinut että näissä juhlissa aikuiset auttavat lapselta ulkovaatteet pois ja parkkeeraavat sitten muovituolien ja terassipöytien ääreen odottamaan pöytiin tarjoilua ja vierailuun kuuluvaa yhtä juomaa, oli se sitten kalja tai kahvi.

Kaikki alkuaikojen havainnot pitävät yhä paikkansa. Tarjoilut ovat olleet kaikissa juhlissa suunnilleen samat aina vähän pahvinmakuisesta, ylimakeasta kakusta tonnikalapiirakkaan. Ja se on ollut hauskaa. Nyt tiedän, ettei täällä juhliin tulla syömään vaan korkeintaan vähän napsimaan, ja monet jatkavat juhlapaikalta vielä Mäkkäriin tai muualle. Ruokaa jää silti aina tolkuttomasti yli, ja se vähän hirvittää. Ylipäänsä synttäreistä syntyvä roska ahdistaa. Espanjalaisten tapa suosia kertakäyttöastioita, yksittäispakattua… kaikkea, muovipulloja ja pillejä tuntuu tässä maailmantilanteessa pahalta. Esikoisen suosikkisynttärit ovat olleet luokkatoverin juhlat rannalla, ja ne kieltämättä olivatkin ihanat sillä päättömän sekoilun sijaan lapset pelasivat lentopalloa ja hyppivät aalloissa. Mutta se määrä roskia, mikä mereen lensi pienistä käsistä ja muoviaterimia jotka haudattiin hiekkaan… huoh. Kestävän kehityksen näkökulmasta en uskalla laskea, mikä määrä muovijätettä syntyy pelkästään meidän kaupungissamme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä missä infantilin eli 3-5-vuotiaiden ekarin puolella vielä koko luokka kutsuttiin juhliin, olen huomannut että ekaluokkalaiselle tuli tänäsyksynä kutsuja harvemmin eikä juhlissa usein ollut koko luokkaa. Siinä missä pidän ihan järkevänä olla kutsumatta 24 luokkakaveria, kun mukaan tulee usein myös omia sukulaisia ja kavereita harrastuksista, mietin, kuinka keskimmäisen kolme uutta luokkatoveria sopeutuivat joukkoon. Meille juuri nuo lukuisat synttäritkutsut olivat iso juttu siinä, että pääsin tutustumaan muiden lasten lisäksi heidän vanhempiinsa, joiden kanssa olen ehtinyt ystävystyä istuttuani tuntikaupalla juomassa kahvia keskellä sitä juhlakaaosta. Mutta uskon, että nämäkin uudet lapset löytävät paikkansa. Ylipäänsä espanjalaiset ovat avointa ja vieraanvaraista väkeä, ja lapset toivotetaan yleensä tervetulleeksi kuokkimaan hyvin kevyesti.

Esikoinen pääsee vielä päivää ennen Suomeen lähtöä juhlimaan parhaan ystävänsä syntymäpäiviä, kun tuo erottamaton kolmikko menee elokuviin ja hampurilaiselle. Lasten persoonallisuuserot ovat näkyneet koko ajan juuri siinä, miten paljon he ovat suunnitelleet omia juhliaan: rauhallinen 8-vuotias on pohtinut pienimuotoista juhlintaa rannalla tai leffassa, keskimmäinen on lumoutunut suuresta vierasmäärästä. Kuusivuotias materialisti on koko syksyn katsonut kaihoten lahjapinoja, joita koulukavereiden juhlissa on sankareiden eteen kasattu. Näin maksajan näkökulmasta ne ovat tuntuneet täysin absurdeilta: lapset saavat siis kymmenittäin paketteja, se tavaran määrä on ihan tolkuton. Laskin eräissä juhlissa päivänsankarin saaneen yli 15 vaatekappaletta (joukossa ihan toppatakkejakin) ja toiset 15 eri lelua, kirjaa tai peliä. Toisaalta tässäkin on eroja: naapurikaupungissa ystäväni lasten koulussa juhliin osallistujilta kerätään ”kolehti” (yleensä 10 euroa) jonkun vanhemman toimesta, ja sillä hankitaan yksi iso lahja. Järkevämpää aikuisen näkökulmasta, mutta tämän takia taas ystäväni lapset eivät ole voineet osallistua joka juhliin (kahden lapsen kanssa tämä tarkoittaa melkein 500 euron menoerää vuodessa, jos haluaa osallistua kaikkiin hippoihin). Meillä kukaan ei luultavasti huomaisi, vaikka saapuisimme paikalle ilman lahjaa.

Espanjalaisten lastenjuhlien aikaa alkaa olla meillä ohi. Se on yhtä aikaa haikeaa ja helpottavaa, koska Suomessa voin suurimpaan osaan juhlia vain saattaa pojat ja kadota sitten omiin menoihini. Toisaalta en ehkä tutustu samalla tavalla heidän ystäviensä vanhempiin, joka tuntuu kuitenkin tärkeältä sekin. Ja sitten taas toisaalta, on huomattavasti mukavampi järjestää juhlat kun ne pystyy organisoimaan pienemmälle porukalle ja keskittymään vain lapsivieraisiin. Puolensa siis molemmissa tavoissa. Lapsille luultavasti on shokki päästä ekoille suomisynttäreille, joissa on porkkanatikkuja ja lihapullia sekä organisoitua ohjelmaa kuten ongintaa pelkästään sen vapaapainin ja 90-luvun teknoreivien yhdistelmää muistuttavan sekoilun sijaan. Ja ehkä he samalla hieman kaipaavat sitä, että voivat kolmen tunnin ajan vain eläimellisesti ahmia herkkuja ja hyppiä toistensa päällä pomppulinnassa, kuka tietää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA