HAVAINTOJA SUOMESTA

Melkein neljän viikon jälkeen Suomi tuntuu taas just niin tutulta kuin ennen muuttoa ulkomaille. Mutta ainakin alkuun sitä katselee hetken vähän vieraana, ulkopuolisen silmin. Ja tässä joitain asioita, joihin kiinnitin huomiota elokuun alussa – ja vähän muitakin sekalaisia ajatuksia matkan varrelta:

  • Marimekko-kangaskassit on vieläkin IN!? Olin ihan varma, että tätä trendiä ei enää näkyisi mutta kyllä, niitä oli yhä joka toisella vastaantulijalla (ainakin jos laski vain 20-40-vuotiaat naiset).
  • PopSocket!! Mikä älytön keksintö – ja ihan varmasti hankin sellaisen jossain vaiheessa. En ollut koskaan ennen nähnyt moista turhaketta, mutta kaverini ystävällisesti esittelivät nämä heidän mukaansa välttämättömät kännykkävarusteet mulle. Kuulin mm. klassisen markkinointihokeman: en tiennyt tarvitsevani tätä mutta nyt en enää voisi olla ilman. Ratkaisisi kuulemma myös sen ongelman, että pudotan puhelimeni vähintään kolmesti päivässä.
  • Pyöräilijät on aika mulkkuja, anteeksi vaan. Eikä tartte tulla kertomaan että ”ei kaikki pyöräilijät” (ilmeisesti vain ne, jotka ajavat Lauttasaarentiellä) mutta ihan tarpeeksi monta kertaa sain kokea punaisia päin kiitävät trikooterroristit ja pelätä poikien puolesta, tilanteissa joissa paitsi tieliikennelaki niin ihan terve järki oli ehdottomasti meidän puolellamme. Pyöräily on ihana liikuntamuoto ja paras tapa kulkea paikasta toiseen, mutta jumalauta, pyöräilijöiden huono maine oli meidän kokemusten perusteella täysin ansaittu.
  • Televisiossa kaikkea mainostetaan vastuullisena. Vastuullisesti tuotettua ruokaa. Vastuullisesti valmistettua shampoota. Tai sitten vaan tosi ekologista. Aika iso ero verrattuna siihen, että Espanjassa mainokset ovat silleen vähän vanhanaikaisia, että niissä korostetaan tuotteiden vetovoimaa lisäävää taikaa, Suomessa taas asiakkaan hyvää omatuntoa.
  • Asiakaspalvelu on pääasiassa ihan älyttömän hyvää. Jopa pelottavan; esimerkiksi Linnamäellä ja Hakaniemen metroaseman Espresso Housessa ylitsevuotavan ystävällistä. Muutama hapan kassahenkilö mahtui meidänkin matkalle, mutta pääasiassa palvelu ilahdutti joka kerta. Yleensä mitä nuorempi asiakaspalvelija, sitä parempaa ja suorastaan amerikkalaisen reipasta asiakaspalvelua saatiin.
  • Jos ei harjaa hiuksiaan neljään viikkoon, saa rastat. Tai oikeastaan rastan.
  • Suomessa on hassuja esineisiin liittyviä ilmiöitä, kuten nyt meidän matkan aikana se joku uusi Muumimuuki (josta en tämän tarkemmin tiedä, mutta se vissiin myytiin loppuun joskus aamuyön tunteina). Tavaroiden kulttimaine tuntui hämmentävältä ja just tällainen ostohysteria, jonka syvintä olemusta en aivan ymmärrä. Tuntuu esiintyvän etenkin sisustustuotteiden ja astioiden kohdalla.
  • Lapsiin ei suhtauduttu yhtään niin nuivasti kuin muistelin, tai ehkä omat lapset ovat vaan nyt jotenkin viehättävämmässä ikävaiheessa vieraiden ihmisten kannalta. Jos ei lasketa sitä yhtä nuivaa pariskuntaa, jonka mielestä nuo perkeleen kakarat eivät ole kurissa ja nuhteessa kävellessään ihan normaalisti kauppakeskuksen käytävillä, lapsiin suhtauduttiin hyvin neutraalisti tai sitten lempeästi hymyillen. Totta kai heistä itsestään oli hieman outoa olla yhtäkkiä ilmaa: lapsia ei erityisesti huomioitu tavallisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun Espanjassa emme yleensä pääse kaupasta ulos ilman että muutama henkilökunnan jäsen on käynyt huokailemassa sitä que guapoa.
  • Suomessa en erotu joukosta värjäämättömillä hiuksilla ja meikittömällä naamalla. Espanjaan verrattuna kontrasti oli iso; Suomessa ei laittauduta, mutta ihmiset ovat urheilullisen oloisia, sellaisella reippaalla skandinaavisella olemuksella varustettuja. Jos teleporttaisin tyypillisen lalinealaisen naisen paikan päälle Helsingin keskustaan, hän näyttäisi olevan matkalla jonkinlaisiin juhliin.
  • Katsos, on olemassa muutakin ruokaa kuin tapaksia! Mutta miksi täällä ei saa aamuisin churroja, ja miten ihmeessä ravintolat menevät arkisin kiinni jo joskus kymmeneltä!

Ei siis mikään hurja kulttuurishokki, mutta yhtäkkiä oli niin hiljaista ja rauhallista ja järjestäytynyttä. Liikenne on – niitä kamikazepolkijoita lukuunottamatta – organisoitua, toisaalta suojatietä ei kunnioiteta samaan tapaan kuin Espanjassa. Ehdotan tännekin jotain 400 euron uhkasakkoa, eiköhän se tehoaisi asenneongelmiin. Ruokakauppojen valikoima tuntui niin mahtavalta että teki mieli heittäytyä kierimään onnesta S-Marketin lattialle ja länsimetro, ah, kyllä se oli odottamisen arvoinen! Ja ihan kaikkeen on olemassa joku kätevä sovellus! Mutta täällä on kylmä! Huomenna lennetään takaisin lämpöön, palataan heti arkeen kun pitää hakea pojille koulukirjoja ja kuopukselle koulupuku, on heti perjantaina keskimmäisen koulukavereiden läksiäiset… ja olen varma, että se Espanja tuntuu alkuun samalla tavalla oudosti tutulta mutta vähän kummalliselta, ja kymmenen päivän päästä olen unohtanut koko elokuun ja meidän hetkellisen Suomi-arjen.

TE ANSAITSETTE TÄMÄN

La Línean rannoilla on liehunut punainen, uimisen kieltävä lippu ja sen alla valkoinen meduusoista varoittava lippu lähes koko elokuun. Vuoden kuumimpaan aikaan ei paikalliset pääse siihen ainoaan ilmaiseen paikkaan vilvoittelemaan, eli Välimereen. Rannoilla on rantautunut tuhansia meduusoja, joita kerätään aamuisin ämpäritolkulla ja oikeastaan koko Costa del Solin (jonka läntinen päätepiste La Línea virallisesti on) rantavesiä on kiertäneet pienet laivat, jotka yrittävät kerätä meduusoja pois uimarien ja ennen kaikkea kai turistien tieltä. Kovin hyvää mainosta ei millekään rantakohteelle ole, että välittömästi veteen mennessään saa melko varman palovamman.

Ja nyt ajattelen julmasti, kun kuuntelen paikallisten valittavan tilanteesta, tuskastuneena kuumuuteen ja siihen, ettei lasten kanssa voi viettää lomaa rannalla: Te olette itse tämän tehneet. Olen nyt kolme kesää katsonut rannalla, kuinka piittaamattomasti paikalliset viskovat mereen ihan kaiken vaipoista lasten rantaleluihin. Muovipussit, pillit, muoviset kääreet – ne heitetään juuri siihen missä itse satutaan istumaan, ja jätetään taakse kun illan tullen raahataan rannalla rantatuolit ja aurinkovarjot ja väsyneet lapset kotiin. Hiekka on ällöttävästi täynnä auringonkukansiementen kuoria ja tupakantumppeja, ja muitakin epämiellyttäviä yllätyksiä löytyy jos vain antaa lapsille lapiot käteen ja luvan kaivaa. Siksi suosimmekin, jos vain mahdollista, rantoja hieman kauempana tuosta omasta kotikaupungistamme.

Vaikka paikkallista kulttuuria kuuluu arvostaa, niin tälle välinpitämättömyydelle ei heru ymmärrystä. Tämä on asia, joka on vaivannut kaikki ne ajat, jotka olemme La Líneassa viettäneet: itse poden morkkista kaikesta tuottamastamme jätteestä, mutta linealaiset tuntuvat pitävän roskaamista kansanhuvina. Kyse ei aina ole edes laiskuudesta vaan puhtaasti sikailusta, olen nimittäin todistanut kun lapsia on kannustettu kilpaa heittämään tyhjiä muovipulloja mereen (täysissä vaatteissa, vailla mitään tarkoitusta noutaa pulloja sieltä pois) ja nähnyt kuinka vanhemmat vippaavat jäätelöpaperit mereen sen sijaan että nousisivat ja kävelisivät muutaman metrin roskikselle. Mereen kyllä jaksetaan kävellä – pissalle.

Näyttökuva 2018-08-19 kello 19.27.40
Kuva Facebookin paikallisryhmästä

Nyt meduusoja syövät merikilpikonnat ovat kadonneet alueelta. Delfiinien määrä vähenee jatkuvasti, syynä paitsi saasteet niin lisääntynyt laivaliikenne – ja epäilemättä sillä on aika hitosti tekemistä asian kanssa, että laiska kaupunkimme päätti ratkaista viemäröintiongelmat heinäkuun lopussa laskemalla yhdestä kaupunginosasta jätevedet suoraan kaupungin suosituimmalle uimarannalle. Joukkoon mahtuu totta kai ihmisiä, joita kiinnostaa, mutta kun tiedostavat ihmiset ovat näin pahasti vähemmistössä, ei voi kuin todeta että niin makaa kuin petaa. Nyt on ennätyspaha meduusavuosi ja kysehän voi olla vain sattumasta, mutta en usko että luvassa on kovasti kivempia kesiä La Líneaan.

Sympatiseeraan paljon köyhän kotikaupunkini ongelmia ja sen asukkaita, joiden sosio-ekonominen tausta on suorastaan surkea ja koulutustaso hyvin alhainen. Tämän tuoreen, enemmänkin La Línean huumebisnesongelmaa käsittelevän videon mukaan jopa 20% kaupungin asukkaista ei ole käynyt loppuun peruskoulutusta – totta kai näen yhteyden kaikelle tälle. Mutta miten kulttuurista on voinut tulla sellainen, jossa omaan elinympäristöön, omaan kotipihaan, suhtaudutaan niin törkeästi? Jotenkin ajattelisin, että ihmisellä luonnostaan olisi tahto pitää oma elintila siistinä mutta tuolla elää vahvasti kollektiivinen roskaamiskulttuuri, jota ylläpitää kaupungin lukuisat alipalkatut siivoojat, jotka aloittavat joka päivä ympäri vuoden työnsä auringonnousun aikaan. Toivoisin, että menisivät joskus lakkoon niin paikalliset joutuisivat elämään sotkujensa kanssa sen sijaan, että aamulla kadut kimaltaisivat puhtaina, jotta ne voisi taas sotkea.

Enkä tiedä, milloin muutos tapahtuu. Nyt tämän kesän uimakielto on kai herätellyt hieman, mutta halua muuttaa omia käytöstapoja ja kulutustottumuksia ei oikein tunnu olevan. Yhden pillin ei osata nähdä haittaavan, syytetään turisteja (joita ei meillä päin kyllä näy kuin korkeintaan eksyneinä, kun eivät raukat opasteiden puuttuessa löydä Gibraltarin rajalle). En aio ensi vuonnakaan viettää elokuutani La Líneassa ihmettelen, mistä virkistystä keskelle pahinta hellekautta. Mutta meillä onkin vaihtoehtoja.

RAHANMENOA EI VOI ESTÄÄ

Suomi. Täällä sitä nyt ollaan. Pitkän tauon jälkeen, omituinen tunne kuplien ihon alla: tämä kaikki on niin tuttua ja turvallista, toisaalta vuoden jälkeen silti katson kaikkea ulkopuolisen silmin. Sekä minä että lapset pallottelemme koko ajan omia hämmästelyn ja ihastelun aiheita; asioita, jotka ennen olivat arkisia, ja nyt jotenkin eksoottisia. Katso, alakouluikäisiä lapsia YKSIN pyöräilemässä! Ooh, onpa täällä kaupassa montaa sorttia, noh, kaikkea. Kylläpä metrossa on hiljaista (paitsi me, minun lapset kiljuvat innosta aina kun näkevät jotain niin jännää kuin koivun tai västäräkin).

Alkuun tämä neljän viikon loma tuntui aika pitkältä, mutta nyt pelkään että päivät taas loppuvat kesken. Ja rahat. Nimittäin rakastan valittaa tästä mutta voi morjens miten kaikki kiva on kallista. En nyt tarkoita, että sen jälkeen kun olen itse valinnut perustaa oikean suurperheen niin meidän pitäisi sitä kolmilapsisen perheen korttia heiluttamalla päästä ilmaiseksi tai alennuksella joka paikkaan. Eikä oikeasti kenenkään ihmisoikeuksiin kuulu jokakesäinen Lintsi, Särkänniemi ja Puuhamaa päälle. Mutta tämä kotimaanmatkailu, se syö aika äkkiä kaikki mahdolliset säästöt.

Olen todennut ennenkin, että sellainen pakkomielteinen elämysten järjestäminen lapsille on lopulta turhaan, ne kuitenkin muistavat vain hassut yksityiskohdat tai sitten sen ratikkamatkan Linnanmäelle eivätkä koko huvipuistoa. Tai sen jos joku oksensi tai kaatui tai jotain muuta ällöttävää. Mutta silti huomaan haalivani meidän lomalistalle kauheasti kaikkea sellaista suurta ja merkittävää. Ja sitten kakistelevani kun katson budjettia. Siis Linnanmäki, ranneke lapselle, sellaiselle lyhyellekin, on 39 euroa. Ja meitä on neljä. Ja Muumimaailma, sisäänpääsy on 30 euroa, aikuisellekin. Ja meitä on neljä. Pojat haluavat käydä monta kertaa elokuvissa, kun kerran suomeksi on, ja se on sitten 12,50€ per naama. Ja meitä on neljä.

On tietenkin ihan kauheasti kaikkea hauskaa ilmaista. Kirjastot, todella halvat uimahallit, leikkipuistot, Suomenlinna – onhan täällä tekemistä ilman, että täytyy vinguttaa luottokorttia. Ja ymmärrän kyllä, että Suomessa kulurakenne on sellainen, että tuotto täytyy repiä kesäkaudella ja se revitään sitten turistin rahapussista. On henkilöstökulut ja vuokrat ja vaikka mitä. Eivätkä lapset edes osaisi kaivata tätä kaikkea vaan niiden suurudenhullu äiti tahtoo neljässä viikossa tarjota koko vuoden edestä suomalaisia kokemuksia. Hyvä etten sentään lähtenyt viemään lapsraukkoja Lappiin tapaamaan Joulupukkia.

Annoin poikien valita haluavatko Muumimaailmaan vai ruotsinlaivalle. Molempiin ei venyisi matkabudjetti. Ensin he päättivät ruotsinlaivan, ja ajattelin, että olin itse liioitellut mielessäni meidän aiempia Muumimaailma-kokemuksia, jotka ovat olleet todella hyviä: vaikka lapset eivät ole mitään Muumi-faneja, heille on toiminut juuri täydellisesti Naantalin taianomainen ilmapiiri ja seikkailut metsässä. Muutaman päivän mietittyään esikoinen alkoi yhtäkkiä itkeä. Sanoi, että tahtoo sittenkin Muumimaailmaan. Kun siellä on aina niin ihanaa. Joten suuntaamme siis Turkuun, joka on kyllä yksi ehdottomasti kivoimpia kesäkaupunkeja mitä maailmassa (huom! Maailmassa, ei vain Suomessa) on.  Harmi, että Väskin seikkailusaari on jo siinä vaiheessa mennyt kiinni, kun me reissaamme virallisten loma-aikojen ulkopuolella.

Omista menoistani olen karsinut huomattavasti helpommin. Vaikka Flow-lippu luvattiin ostaa puolestani, päätin noudattaa sisäistä ääntäni joka sanoi, että toissavuoden festarikokemus riitti vähäksi aikaa enkä jaksaisi edes Lauryn Hillin vuoksi valvoa. En tiedä, onko minulla tuntia ja 67 euroa siitä ilosta, että saisin kellua tunnin hiljaisuudessa (jos menen vain keskellä päivää Vuosaaren uimahalliin, saatan saada melkein saman kokemuksen kuudella eurolla…). Nyt haaveilen lähinnä viikonlopusta mökillä, lonkerosta terassilla, puusaunasta ja siitä, että voin käydä päiväleffassa yksin – kuten huomaatte, olemme kaivanneet suomalaista elokuvateatteria kovasti.

Ja nyt viiden päivän aikana olen huomannut, että vaikka emme ehtisi Linnanmäelle ja myöhästyisimme Muumimaailmasta, lapset ovat varmasti elokuun lopussa onnellisia tästä ajasta. Vuodessa metromatkoista tulee luksusta ja he ovat syöneet ruisleipää ja Oltermanni-juustoa kuin eivät olisi saaneet ruokaa kuukausiin. He ovat saaneet sekoilla ystävien kanssa, kertoa pieruvitsejä suomeksi (valitettavasti myös siellä hiljaisessa metrossa), käydä itse lähikaupassa ja nähneet oravia. Kaikki tämä on ollut suuri juhlanaihe espanjalaistuneille lapsille.

AIKAMATKA MENNEISYYTEEN

Espanja ei, kaikella rakkaudella, ole mikään maailman modernein maa. Ainakaan täällä Andalusian – jolla on ilmeisesti vähän kyseenalainen kunnia olla maan ”juntti maakunta” – eteläisessä nurkassa jossa kaduilla on vielä puhelinkoppeja. Tosin ne puhelinkopit taitavat olla huumebisneksien hoitoon, mutta en yleensä ottaen yllätty siitä että aina välillä vastaan tulee faksinumero. Vaikka monella tapaa pohjoismaiseen tehokkuuteen tottuneena on tämä etenkin teknisen kehityksen perässä laahaaminen toisinaan erittäin turhauttavaa, on tässä jotain sympaattista.

Asioita hoidetaan internetissä hyvin vähän. Ylipäänsä netti ei ole mikään itsestäänselvyys, ja paikalliset kännykkäliittymät tarjoavat niin huonoja nettipaketteja että mulle tulee halvemmaksi käyttää suomalaista liittymää ja roaming ominaisuutta. Nopeampaakin se on. Muutamassa vuodessa puhelimen ja älylaitteet ovat yleistyneet katukuvassa, mutta täällä ei siltikään näe samalla tavalla ihmisiä kulkemassa nenä kiinni puhelimessa kuin Suomessa. Paitsi minut. Puhelin itsessään on kyllä elintärkeä, koska suurin osa asioista hoidetaan puhelimitse: kaikki asiat soitetaan. Olenkin siihen jo tottunut enkä enää vierasta reipasta soittokierrosta niin kuin Suomessa, jossa asiat oli ah niin yksinkertaista hoitaa sähköpostilla. Toivon kyllä yleisesti ottaen että meili alkaisi täälläkin olla se yleisempi kommunikointitapa, koska usein olisi hyvä saada ohjeita ja apua kirjallisena.

Puhelimen lisäksi kaikki ilmoitukset löytyvät kaduilta. En tiedä miten paikallinen työvoimatoimisto ilmoittelee työpaikat, sillä asuntovälityksen tapaan kaikki netissä olevat työpaikat tuntuvat olevan vanhentuneita tai hatusta vedettyjä. Oikeastaan kaiken tärkeän tiedon löytää kaduilta; liimattuna sähkötolppiin, kaupungin omille ilmoitustauluille. Sieltä löytyvät työpaikat ja työntekijät, lomamatkat ja esimerkiksi kesäloman leirit koululaisille. Tavallaan näin tulee bongattua juttuja, joita ei edes osaisi etsiä, mutta toisaalta toisinaan tarpeellisen informaation kaivaminen on aika työlästä. Tai vaatii ainakin soittokierroksen.

Internetin puuttuminen on sinällään hauskaa, että tieto kulkee kauhean hitaasti. Koulussa jaetaan lappuja ja meiltä puuttuu aina välillä virallisia papereita, mutta kun informaatio kunnallishallintoon kulkee suunnilleen kirjekyyhkyjen varassa, ei kukaan juuri kysele minkään perään. Juuri lukuvuoden päätteeksi kävi ilmi, että koulu oli perustanut blogin. Se oli todella sympaattinen, muistutti kovasti ensimmäistä omaa blogiani joskus vuodelta Windows. Mutta koulunkin osalta toivoisin, ettemme olisi sen varassa että lapsi muistaa – yleensä viikon myöhässä– että joskus on annettu joku lappu ja sitä sitten etsitään repun pohjalta eväslaatikon alta.

Teknologian lisäksi esimerkiksi sisustus ja muu muoti on aika…vanhanaikaista. Se on kyllä myös tervettä, että koko kotia ei päivitetä parin vuoden välein ja uusia vaatteita osteta joka viikko. Varsinkin iäkkäämpien espanjalaisten asuista ei aina pysty kertomaan millä vuosikymmenellä ollaan, ja sekin on hyvin suloista. Täällä meillä päin on vain muutama vaatekauppa ja huonekalukaupoissa luultavasti sama valikoima kuin mun syntymän aikoihin, minkä takia ensi viikolla varmaan sekoan Suomessa kaikkeen valinnanvaraan. Kauppojen suhteen ollaan muutenkin vielä ajassa, jolloin keskustassa kaikki asiat hankitaan yksittäin omiin tuotteisiinsa erikoistuneista kivijalkakaupoista. On erikseen paperikauppoja, lihakauppoja, alusvaatekauppoja – ja paikallisille se tuntuu sopivan oikein hyvin ja kuuluvan osana arkeen, että hankinnat tehdään yksi kerrallaan tutuissa kaupoissa. Jälleen kerran skandinaavinen multitaskaaminen ja koko elämän optimointi tuntuu turhalta hötkyilyltä.

Arki Espanjassa on siis aika kotikutoista. Kaikki asiat eivät ole kädenulottuvilla netissä vaan bussiaikatauluja kävellään usein katsomaan bussiasemalle, joka onneksi on kodin vieressä. Ihmisten kanssa ollaan paljon enemmän suorassa kontaktissa sen sijaan, että asioita tilattaisiin, lomakkeita täytettäisiin tai viestejä läheteltäisiin pitkin nettiä. Täällä ei ole hipstereitä ja naisilla on 80-lukulaisia permanentteja, jotka eivät ole ironisia. Ruokatrendit laahaavat ainakin kymmenen vuotta jäljessä meillä päin, ja kaikki tämä on jotenkin viehättävää. Toisinaan myös hyvin ärsyttävää, mutta pakottaa ihanasti vähän itsenikin palaamaan ajassa taaksepäin ja rauhoittumaan.