No niin. Olette tietenkin aivan kypsiä jo näihin muisteloihin, mutta tämä jääköön elämään internetiin vaikka vain omaksi ilokseni: uuden vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä voi katsoa vielä olan yli vähän taakse päin ja todeta, että huh huh. En usko (ja todellakin toivon että näin on) että elämääni tulee toista vuosikymmentä, jolloin tapahtuu niin paljon. On ollut, Minna Canthia lainatakseni, kaikkea muuta kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Sellainen olisi ihan tervetullutta hetkeksi. Ei siis vain paremmat, pidemmät yöunet vaan myös vähän seesteisempi elämänvaihe, jossa muutos ei ole jatkuva olotila. Ja siis 2010-luku oli mulle hyvä. Se antoi niin paljon, tiedän ja tunnen ja ihan naamastakin näen eläneeni, mutta 2020-luku olkoot sitten sellaista kypsän keski-ikäisen naisen puutarhanhoitoa ja äänikirjojen kuuntelua kiitos. Edes pari kuukautta.

2010 ei alkanut hyvin. Olin puolivälissä raskaana, ja vuodenvaihteessa isäni joutui sairaalaan. Syöpä diagnosoitiin loppiaisen aikoihin, ja muutaman viikon kuluttua siitä hän kuoli. Se lyhyt ajanjakso, jolloin elimme tietoisena tuomiosta, ja muutama kuukausi kuoleman jälkeen ovat ehdottomasti olleet elämäni vaikein vaihe, jolle kilpailijaksi tuli eron ja Espanjasta poismuuton suru sitten vajaa 10 vuotta myöhemmin. Onneksi keväällä, toukokuisten yllätyshelteiden aikaan, syntyi esikoinen. Vauvakupla oli niin ihana. Olin onnellinen lattemamma, palasin opiskelemaan kun hän oli kuukauden ikäinen ja siitäkin huolimatta että refluksi ja maitoallergia pitivät meitä koko vuoden hereillä (myöhemmin valvottivat sitten toiset lapset ja syyt) jaksoin vaikka mitä. Oli niin omnipotentti olo että oksat pois. Kun vauva oli viisikuinen, matkustimme New Yorkiin kun isäni olisi täyttänyt 55.

Seuraava vuosi näytti jo vähän mallia siitä, mitä ruuhkavuodet voivat olla. Kävin töissä, opiskelin yliopistolla ja olin kyllä myös onnellinen kotiäiti – ja joskus juhannuksen tienoilla tein taas positiivisen raskaustestin.

Ihan rehellisesti noista ajoista ei ole mitenkään suuresti muistikuvia. Muistan, että esikoinen oli ihana, me treffailimme mammajengillä tiiviisti ja kävin silloisen ainokaisen kanssa muskarissa, vauvauinnissa, museoissa ja milloin missäkin. Mutta olin myös väsynyt, usein kiukkuinen koirille siitä että ne olivat olemassa ja piti aivan puolikuolleenakin lähteä lenkittämään niitä, riitelimme lasten isän kanssa kohtuullisen paljon – ehkä tämä oli sellainen eniten tavallisen arjen vuosi ikinä.

2012 helmikuussa syntyi keskimmäinen. Hetken aikaa, tai oikeastaan siitä asti, olen miettinyt että mitä hittoa oikein ajattelin. Kun nopean, hauskan ja voimaannuttavan synnytyksen jälkeen tuore isoveli tuli vuoden ja yhdeksän kuukauden vaatimattomassa iässä katsomaan pikkuveljeään tajusin, että myös esikoinen on oikeasti ihan vauva ja nyt niitä olisi kaksi – ja kaksi koiraa ja kaikkea muuta siihen päälle. Mutta jotenkin sitä jaksoi. Esikoinen aloitti päivähoidossa pari kertaa viikossa, mutta kävi siellä aika laiskasti. Itse palasin töihin kun keskimmäinen oli puolivuotias, opintojen kanssa oli aika vaikeaa mutta muutaman sivuainekokonaisuuden taisin silti saada kasaan – mullahan on opintopisteitä vaikka muille jakaa, mutta gradu puuttuu. 2012 oli onnellinen vuosi myös siksi, että ex-mies pääsi opiskelemaan uutta alaa, joka sittemmin on vienyt meitä ympäriinsä. Vuonna 2012 käytiin muutaman kerran ruotsinlaivalla, koulun takia Jyväskylässä ja sukulaisissa Varkaudessa ja vanhassa kotikaupungissani Tampereella mutta muuten viihdyimme Itä-Helsingissä.

Nyt kun katson näitä kuvia – eihän näihin mahdu kuin suuret muutokset, pienet hetket, juhlat, arki, se jää kaikki kertomatta koska ei riitä aika eikä tila enkä edes halua kirjoittaa rakkaimpia hetkiä auki – niin ei se 2013 nyt niin paha ollut. Kiireinen, kun oli koulua, töitä ja nuo kaksi isointa, jotka silloin olivat pieniä. Muistan, että 2013 tuntui, että saan taas itseni takaisin: kävin ahkerasti urheilemassa, vietin juhannuksenkin ystävien kanssa (no, juhannusaaton – juhannuspäivänä sitten tuli niin kova ikävä että lähdin lasten luo) ja taisin vähän bailata. Kunnes sitten pikkujoulujen jälkeen olin taas, erittäin toivotusti, raskaana.

2014 rymisi. Olin raskaana, juoksin Jyväskylässä luennoilla (juokseminen on tietenkin uskomatonta liioittelua liikkumisestani), kävin urheilemassa. Kesäkuussa menin poikien isän kanssa naimisiin, se oli oikea shotgun wedding kun olin melko viimeisilläni raskaana, oli maistraatti ja bestmanina ensirakkauteni. Ja heinäkuussa, hyvin kuuman kesän päätteeksi, syntyi kuopus. Ihana, pullea aurinkokuningas. Syli ja kädet olivat täynnä, palasin osa-aikatöihin pienimmän ollessa vain kolmekuinen, tein opintoja mutta muistelisin olleeni hyvin, hyvin onnellinen kun perhe oli juuri sen kokoinen kuin olin kauan haaveillut. Esikoinen ja keskimmäinen olivat välillä osa-aikaisessa päivähoidossa, mutta vaihtoivat lopulta vain kerhoon muutamaksi päiväksi viikossa, kun tarhaelämä oli stressaavaa.

Ja seuraava vuosi ei ollut yhtään hiljaisempi. Keväällä keskimmäisen pojan puhumattomuuteen löytyi selitys, ja alkoi pitkä, yhä tänäkin päivänä jatkuva matka kuntoutuksineen. Poikien isä valmistui keväällä ja sai työpaikan Skotlannista kesäkuussa. Hän muutti ulkomaille, ja jäin kotiin suorittamaan opintoja loppuun kolmen alle 6-vuotiaan lapsen kanssa. Äitini pelasti arjen, kun piti nukkua yövuoron jälkeen tai käydä koulua toisessa kaupungissa. 2015 syksyllä olimme muutaman viikon Skotlannissa, sitten syksyllä Portugalissa ja sen matkan seurauksena lasten isä sai työpaikan Etelä-Espanjasta, joka muutti monella tapaa meidän elämän suunnan. Loppuvuodesta irtisanouduin myös töistä yli 10 vuoden taksikeskusuran jälkeen ja otin tatuoinnin. 2015 sanoimme hyvästit myös viimeiselle mäyräkoirallemmekin, joka muutti ystäväni lemmikiksi – toinen mäyris oli muuttanut jo aiempana vuotena anoppilaan, kun lapsiperhearki kävi sen(kin) hermoille liikaa.

2016 elettiin kahden maan arkea. Alkuvuosi oli ihan hirveän raskas: mökkihöperöidyin Espanjassa, olin jumissa henkisesti ja fyysisesti, ja kun kolmen kuukauden Espanjanmatkan jälkeen palasimme Suomeen oli etäsuhteessa eläminen ihan hullun vaikeaa sekin. Vuoden 2015 loppupuolella perustin tämän blogin, ja olen iloinen että monet retket ja hetket ovat tallentuneet tänne, nekin, joita en nyt jälkikäteen niin välitä muistella.

Kesän vietimme Espanjassa, sinne lähdimme kun olin juossut puolimaratonin. Se oli täydellinen kesä. Syksyllä aloin puristaa itsestäni ulos kandia, olin kahtena päivänä viikossa Jyväskylässä aamun ensimmäisellä Onnibussilla ja takaisin viimeisellä. Esikoinen oli eskarissa, pienemmät kerhossa, mummi auttoi pitämään pallot ilmassa. Vuoden päätteeksi menetin hampaita ja lähdimme taas Espanjaan.

2017, siinä vasta vuosi! Kun palasimme joululomalta Espanjasta, paiskin kasaan sen kandin ja sain suoritettua viimeiset, vuodesta 2009 asti roikotetut kurssit kuten tilastomatematiikan. Koko kevään kävin läpi omaisuuttamme, myin sitä ja valmistelin muuttoa Espanjaan. Itkin ja surin lähtöä vaikka olin samalla super innoissani, koska se tarkoitti päätöstä kahden vuoden etäsuhteelle ja perhe-elämää Espanjassa. Heti juhannuksen jälkeen hyvästelimme Suomen ja lähdimme. Espanjassa kaikki oli tuttua, mutta ei ollut silti aivan yksinkertaista alkaa elää, ei vain lomailla, siellä. Isot pojat aloittivat eskarin ja koulun tokaluokkalaisena, pienin oli päivisin pääasiassa mummin seurassa. Syksy menikin kaiken uuden opettelemiseen, niin mulla kuin lapsillakin. Nautin myös matkustamisesta vaihteeksi ilman lapsia: kävin Brightonissa ystävien luona, Madridissa ja buukkasin heti vuoden 2018 alkuun työmatkan Barcelonaan.

2018 matkustelin; kävin Barcelonassa, Lontoossa esikoisen kanssa, ystävät tulivat kylään ja sekoilimme vähän Granadassa. Ei ollut aina helppoa olla ulkopuolinen ja uusi jossain, mutta muistan miten kevättä kohti La Línea alkoi tuntua kodilta. Kodikkuutta lisäsi kun usean sijaishoitokoiran jälkeen meille tuli Tassu, ihan jäädäkseen. Meillä kävi vieraita, sukulaisia ja kavereita, ja todella pitkän kesäloman päätteeksi palasimme elokuuksi Suomeen. Matkan jälkeen kotona ei tuntunut enää hyvältä, ja moni asia – parisuhteessa, työtilanteessa, lasten jaksamisessa – tökki niin pahasti että marraskuussa ostin meille, tällä kertaa vain minulle ja pojille, paluuliput Suomeen. Kaiken keskellä myös kuopus meni espanjalaiseen eskariin, keskimmäinen aloitti ensimmäisen luokan ja esikoinen meni kolmannelle. En ole koskaan, ikinä, milloinkaan ollut niin surullinen ja ahdistunut ja onneton kuin tuon syksyn, jolloin piti luopua paljon enemmästä kuin reilu vuosi aiemmin kun muutimme Espanjaan. Itkin non-stop pari kuukautta, Mercadonan kassalla, koulun portilla, koiratarhalla, ja sitten me tulimme takaisin Suomeen.

Viime vuosi olikin mielenkiintoinen. Alkuun asuimme pienessä kaksiossa poikien kanssa, seisoin iltaisin lumisateessa itähelsinkiläisessä lähiössä ja mietin miten pieneltä maailma ja maisema tuntui sen jälkeen kun oli ennen katsellut kahta eri mannerta, kolmea eri maata iltakävelyillä. Auringonlaskutkaan eivät olleet ihan samanlaisia. Esikoinen sulahti Suomessa tokalle luokalle, keskimmäinen eskariin ja kuopus päiväkotiin – kaikki ovat olleet onnellisia. Muutimme ensin kivaan asuntoon, sitten kivempaan. Perustin yrityksen. Olin ”työmatkalla” Teneriffalla, kesän vietimme Espanjassa. Kyllähän te olette lukeneet, millainen meidän 2019 on ollut. Olen kiitollinen viime vuodesta, se oli pirun opettavainen ja toisaalta hyvin kiltti mulle. Ja koko viime vuosikymmen, kyllä se oli kaikkeudessaan mahtava. Ja olen aivan valmis uuteen.