KUN AUTOFIKTIO ALKOI ÄRSYTTÄÄ

Olen kuluneen vuoden aikana lukenut ja kuunnellut suhteellisen paljon autofiktioksi luokiteltavia teoksia. Listalta löytyy ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, Aino Vähäpesolan Onnenkissa ja nyt viime viikolla luin muutamassa tunnissa läpi Emmi-Liia Sjöholmin uunituoreen Paperilla toinen-esikoisteoksen. Jotkut ehkä sanoisivat Jussi Nikkilän Näyttelijää autofiktiiviseksi, mutta kirjailija itse ei sitä myönnä, ja hyväksyn sen: ihan samaa sarjaa se ei näiden kirjojen kanssa ollutkaan (arvio lyhyesti: ylipitkä, siinä oli runsaasti kauniita hetkiä mutta tuntuu kuin liikaa herkistelyä pelätessään tekstiin on tungettu jatkuvasti groteskeja elementtejä, kirja onneksi parani loppua kohti mutta herätti aika fifty-fifty negatiivisia ja positiivisia tunteita). Joten ensimmäinen disclaimer: ymmärrän kyllä, että jos joku genre on alkanut ärsyttämään, sitä ei ehkä pitäisi lukea. Maailma on toden totta täynnä kirjoja, enhän lue mitään Remeksen dekkareitakaan kun tiedän että ne eivät kiinnosta mua yhtään. Mutta puolustaudun sillä, että lähes kaikki lukulistaltani löytyvät autofiktiiviset (usein esikois-)teokset ovat nousseet jonkinlaisiksi ilmiöiksi vähintään omassa kuplassani, ja minä rrrrakastan puhua kirjoista – ne on siis pakko ollut lukea läpi vähintäänkin siksi, että voi osallistua keskusteluun omassa kaveripiirissä.

Ja toinenkin disclaimer: kyllä, olen ehkä vähän kateellinen. Totta kai minäkin haluaisin kirjoittaa (ja julkaista!) kirjan. Eivätkö kaikki, jotka saavat kirjoittamisesta kicksinsä, halua? Mutta sitten seuraa taas puolustus: en ole koskaan kuvitellut, että jos ja kun aloittaisin kirjoitusprosessin, kirjoittaisin omasta elämästäni. Onhan se toki ollut tapahtumarikas eikä varmasti kukaan kirjailija jätä ammentamatta omasta menneisyydestään, mutta en mitenkään näe että kirjoittaisin vielä kolmekymppisenä mitään itsereflektiota omaa päiväkirjaa laajemmalle yleisölle. Tuntuu, että kaikki on vielä kesken, minun tarinallani ei ole loppua eikä opetusta eikä ihan kauheasti annettavaa. Vastaanoton perusteella olen ilmeisesti väärässä ainakin sen osalta, miten paljon autofiktiosta voi olla iloa lukijalle. Etenkin Savonlahden ja Sjöholmin teosten sosiaalisessa mediassa saavuttama suosio on vaikuttanut musta suorastaan kulttimaiselta. Jo siksi, että kirjojen kannet ovat vilahdelleet vaikuttajien kanavissa ahkerasti jo ennen virallisia julkaisupäiviä, halusin tutustua tähän ilmiöön.

Mutta mua ja autofiktiota ei ole tarkoitettu yhteen, vaikka monelle viimeisen vuoden sisällä luetulle kirjalle kuvittelisin olevani juuri sitä kohderyhmää, jota kustannustoimittaja on ajatellut dollarimerkit silmissä vilkkuen. Kolmekymppinen, äiti, repaileseen työelämään kyllästynyt puoliakateeminen kaupunkilainen. Näitä ominaisuuksia löytyy kirjoittajistakin. Ja totta kai samaistumispintaa on riittänyt. Jokaisesta teoksesta olen tunnistanut itseni tai ainakin tunteita, erityisesti Kekkonen ja Sjöholm kuvaavat äitiyden alkuaikoihin liittyvää kipuilua kovin tutulla tavalla – joskin se tuntuu jo vähän kaukaiselta, samalla tavalla kuin se hetki kun prinsessa Dianan kuolemasta tiedotettiin jonkun MTV3:n sunnuntaiaamupäiviin kuuluvan hevostalliohjelman päällä, jota ilmeisesti myös Sjöholm oli juuri silloin katsonut, kuten minäkin! Nämä kirjat ovat täynnä sellaisia sukupolvikokemuksia, joita tekee mieli mehustella, osa lapsuudesta, osa siitä millaista arkea 80-luvulla syntyneet elävät nyt. Ajankuvia, jotka kelpaa säästää myös tuleville polville.

Tunnen kuitenkin itseni myös armottoman vanhanaikaiseksi, kun en osaa mieltää tätä genreä kaunokirjallisuudeksi samalla tavalla kuin niitä tämän vuosituhannen teoksia, jotka ovat vieneet minut toiseen aikaan, paikkaan ja ulottuvuuteen ja saaneet itkemään jonkun aivan toisenlaisen elämän edessä, mainittakoon nyt vaikka Katja Ketun Kätilö tai Ulla-Lena Lundbergin Jää, tuo ainutlaatuinen lukukokemus, joka palkitsi lopussa sitkeän lukijan. Näiden rinnalla tunnustukselliset, enemmän hetkiä kuvaavat kuin klassista draaman kaarta seuraavat autofiktiiviset teokset tuntuvat höttöisiltä. Niihin mahtuu kauniita lauseita, erinomaisia oivalluksia ja tarkkanäköistä analyysia, mutta ne tuntuvat jo kirjoittajiensa tuttuuden ja tunnistettavuuden vuoksi jotenkin banaaleilta. Tuntuu pahalta kritisoida kirjoja, jotka ovat niin henkilökohtaisia, varsinkin kun jokaisella teoksella on ansionsa. Mutta kun tämä ilmiö huolettaa: quo vadis perinteinen kaunokirjallisuus, sellainen, joka vie mut ajassa eteen- tai taaksepäin, paikkoihin, joihin matkustaa vain mielikuvituksessa, kokemaan asioita joita en itse ole kokenut? En halua loputtomasti lukea kahviloista, jotka tunnistan kirjoista vaikka niiden nimiä ei mainitakaan, enkä siitä deittisovelluksesta, jota alan kuitenkin selata heti kun pidän taukoa lukemisesta.

Saattaa olla, että muutan mieleni parin vuoden päästä, jos autofiktio jatkaa voittokulkuaan. Tästähän pitäisi olla kiitollinen, koska sosiaalisessa mediassa rummutetut teokset tavoittavat varmasti sellaisiakin lukijoita, joille ne minun haikailemat old school-romaanit ovat liian raskasta luettavaa. Enkä väheksy sitä vertaistukea ja lohtua, mitä Sjöholm, Savonlahti, Kekkonen ja Vähäpesola ovat voineet tarjota kirjoittamalla rehellisesti auki omia tunteitaan. Nykyaikana en kuitenkaan vielä näe, että pelkkä inhorealistisuus ja omien traumojen avaaminen tekisivät kirjasta kirjana hyvän, mutta epäilen jääväni ennen pitkää vähemmistöön vanhanaikaisten vaatimusteni kanssa. Siksi halusinkin räntätä tänne omaan autofiktiooni, jossa voin rauhassa kirjoittaa omaa tarinaani auki, juuri sellaisina pieninä otteina mitä toiset ovat onnistuneet taltioimaan kansien väliin.