VUOSIPÄIVIÄ JA VUOSIPÄIVIÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hassua, että on ihminen, josta voisi kirjoittaa kirjan, mutta sitten ei keksi mitä sanoisi kun haluaisi kirjoittaa lyhyen postauksen – muistoksi tällaisena epämääräisenä merkkipäivänä, kun tulee 10 vuotta eräästä hetkestä joka on monella tapaa ollut elämäni vedenjakaja. Haluaisin kirjoittaa kaiken mitä muistan, etten vaan unohda. Ne hänen juttunsa, jotka kuulin nuoruudessani miljoona kertaa ja osasin jo itsekin ulkoa mutta yleensä annoin isäni silti kertoa ne uudestaan. Nyt pelkään että ajan kuluessa ne anekdootit katoavat jonnekin hammaslääkäriaikojen ja lempireseptien ja muiden asioiden alle eivätkä enää löydy kun haluaisinkin kertoa ehkä omille lapsilleni jonkun niistä tarinoista, jotka usein kertoivat 80-luvusta, Tampereen rock-skenestä ja monista lapsille sopimattomista aiheista.

Kun isäni tasan 10 vuotta sitten kuoli, en pystynyt ajattelemaan häntä. Että millainen oli se iso hörönauru tai miten hän lompsi purkkarit jalassa, joskus talvellakin. Miten hän haisi tupakalta ja oli aina vastassa Tampereen juna-asemalla kun saavuin viikonlopuksi syömään grillattuja juustovoileipiä ja katsomaan elokuvia ja kuinka hän halasi kun sunnuntaina lähdin takaisin oman elämäni pariin Helsinkiin. Ei sitä halunnut muistella, ja sitten kävi niin että moni asia on unohtunut. Neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen syntyi sukuun uusi mies, siihen loppui se välitila jossa joukosta puuttui joku, joskin tilalle tuli uudenlaista surua siitä että hän ei koskaan nähnyt lapsenlapsiaan eivätkä lapsenlapset toista isoisäänsä, joka olisi ollut siinä roolissa ihan loistava.

Me tiesimme melkein kolmen viikon ajan että hän kuolee. Että oltiin jo jatkoajalla, että ne oireet, jotka lääkärit olivat ohittaneet omien ennakkoluulojensa takia olivatkin ihan helvetin vakava asia eivätkä vain viisikymppisen miehen velkoja monen vuosikymmenen pitkään valvotuista illoista, juoduista viskeistä ja poltetuista savukkeista – tai oikeastaan juuri sitähän ne ehkä olivatkin. En tiedä olisimmeko halunneet edes tietää aiemmin ja yrittää pelata lisää aikaa. Siitä olen kiitollinen, että kaikki oli jo sanottu eikä meille tullut kiire tilinteon kanssa. Näin isäni viimeisen kerran kaksi päivää ennen kuolemaansa, ja keskustelimme siitä, mitä kaikkea haluaisin tulevaisuudessa olla. Hän puristi kättäni ja totesi, että minusta voi tulla mitä ikinä haluan. Olimme käyneet sen keskustelun ennenkin. Olin surullinen ja olen yhä surullinen itsekkäistä syistä. Hän ei päässyt mukaan tähän uuteen elämänvaiheeseeni, vaikka äitini on kyllä kompensoinut puuttuvaa paikkaa olemalla läsnä senkin edestä.

Ja näinhän tämän kai kuuluikin mennä. Lapset hautaavat vanhempansa. Ei täällä olla ikuisesti, ja joskus tämäkin päivämäärä saa muita merkityksiä. Tulee muita suruja, vasta reilu vuosi sitten isän kuolema sai kilpailijan kun erosin ja se tuntui samalla tavalla lopulliselta kuin isän menettäminen. Mutta olisi ihanaa, jos nyt kymmenen vuoden jälkeen jo uskaltaisi muistella, antaa mielen vaeltaa yhteisille kävelyille Rauhaniemeen ja Sorsapuistoon ja ravintolailtoihin Kapkaupunkiin kun söimme niin paljon niin hyvää ruokaa ettemme pystyneet liikkumaan, vain nauramaan omalle ahneudellemme. Ja silloin vielä toivottavasti muistan miten onnekas olen ollut siinä miten hyvä isä mulla oli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA